perjantai 3. kesäkuuta 2016

IHMISEN SÄRÖINEN LAULU




Herään lauluun, tai se on yksi säe, kuin hokema, joka on jäänyt päälle, kuin levyissä ennen. Piti olla naarmu, tai lovi, että neula jäi samaa kohtaa toistamaan. Joskus se oli hyvä ja iskevä sana, kuin räppiä. Syntyi sanonta, että levy on jäänyt päälle.

Miksi se sitten jäi päälle jäin miettimään. Siihen oli osunut jokin, mikä oli rikkonut uran ja sai laulun jäämään samaan kohtaan. Eteenpäin siitä ei päässyt, jos ei mennyt ja nostanut neulaa. Onko ihmisen elämässäkin sellaisia kohtia, naarmuja ja lovia, joiden yli ei pääse, kun elämän neula osuu niiden kohdalle.

Soittaa mielessään vain sitä yhtä sanaa ja antaa sen takoa mieltä, kuin pisara, joka tarpeeksi usein osuessaan kovertaa kallioon jäljen.

ELÄMÄN KIPEÄ KOHTA

Elämän sävel voi mennä rikki ja rytmi muuttua. Ei kukaan kestä sitä loputtomiin. Mikä sen muuttaisi, kuka siirtäisi sävelen eteenpäin, eikä rikkoisi lisää herkkää sielua. Ihmisen sisin on herkkä ja helposti haavoittuva.

Meillä on kaikilla se kohta, jossa neula sattuu, se mikä soi juuri kauniisti ja hyvällä rytmillä, muuttuukin osuessaan kipeään kohtaan. Siinä on kuulijalla ja keskustelijalla oltava herkkä mieli ja kosketus tunteisiin, muuten peli on menetetty.

Ihminen sulkee ovia, jotka oli jo avannut ja palaa siihen, jonka on tottunut soittamaan. Tietää, että siinä ei ole naarmuja ja sitä uskaltaa esittää. On menetetty se hetki, jonka herkkä korva kuulee, joka oli jo soinut hetken.

Olisi vielä jatkunutkin jos sen olisi osannut siirtää yli, asettua kipeälle kohdalle, niin että tarina olisi jatkunut.



SATTUVAT SANAT

Olen usein lauluja kuunnellessani hämmästellyt, miten paljon voi sanoa lyhyessä ajassa. Moni laulu on kuin tarina, jonka sanoma jää elämään mielessä ja palaa joskus ajatusten soittorasiaan yllättäen. Siellä se soi ja jotain tanssii sen päällä, jokin muistikuva, jokin kadonnnut.

Lauluilla on iso voima viedä mieli matkalle. Haluaako sinne lähteä on sitten eri asia, on lauluja, jotka sattuvat, niin ettei niitä enää pysty kuuntelemaan. Minullakin on sellaisia lauluja muutama.

Niiden sanat vievät aina siihen hetkeen, mihin ei haluaisi palata, tai ei pysty palaamaan.

OMA SISÄINEN ÄÄNI

Missä vaiheessa elämästä tuli niin iso ja pelottava, ettei sitä enää uskaltanut kohdata. Ei pystynyt enää kuulemaan sitä, ei kestänyt elämän ääntä ja sulki siltä korvansa. Alkoi kuunnella jotain, minkä alle jäi se sydämen ääni, joka oli aidoin, oma ääni. Mikä teki omasta äänestä niin aran, ettei sitä kestänyt enää kuulla.

Kestääkö ihminen omaa ääntään, omaa sanoitusta tähän lauluun, jonka sai matkalle. Jokaisella on oma sävel ja sanat, rytmi ja ääni. Niitä kannattaa kuunnella, sillä lopulta voi luulla jotain muuta omaksi.

Ei enää tunnista omaa sisäistä ääntään. Ei tunnista omaa tarinaansa.

Menettää sen kaikkein aidoimman, jonka sai tälle matkalle, oman sisäisen äänen.



HERKKYYS VAHVISTAA KAIKEN

Olen tänään menossa haastattelemaan runoilijaa, jonka erästä tekstiä mietin. Kuulen siinä herkän äänen. Ihmisen, joka osaa liikkua yli hauraiden, arkojen sävelten, joita ihmisen lauluun elämä on tehnyt.

Sitä runoa pohtiessani etsin oman sydämeni laulua ja huomaan, miten paljon säröjä niissä on. En tiedä voiko niitä enää kuunnella. On olemassa niitä lauluja, jotka elämässä ovat menneet rikki.

Herkkyys, niin kuin jokainen ihmisen ominaisuus on aina sama, olipa kyseessä kipu tai ilo, herkkyys on voima, joka soi aina liian lujaa. Kaikki koettu on merkittävää herkälle ihmiselle, hänelle ei mikään ole merkityksetöntä.

Ilmeet huutavat, kuiskaukset pauhaavat, pinnat ovat eläviä, värit kirkuvat, ja huudot kuiskaavat.

Herkkä korva ei kuule huutoa, koska hän ei kestäisi sitä.

KUKA KEKSI VIRHEEN

En haluaisi kohdata ihmistä, jolla menee niin hyvin, että hän ei enää muista olevansa ihminen. Sellaisia on kuitenkin ja heitä on vaikea välttää. Paras tapa tunnistaa heidät on särö, jota ei tunnista, elämä ei soi oikein jos siinä ei ole säröä.

Vain säröinen sielu soi sillä tavalla, että sitä jää kuulemaan. On lumoutunut sen voimasta, että se vielä jaksaa soida, vaikka ääni on särkynyt.

En jaksa kuunnella täysin eheää, virheetöntä laulua. Vain virheet tekevät elämän laulusta kuuntelemisen arvoisen. Olen siitä aivan vakuuttunut.

Olen kuullut elämäni aikana monta tarinaa ja tiedän, että ihminen mieluusti ohittaisi virheensä. Niitähän jokainen tekee, joka päivä ja joka hetki.

Hienoimmat keksinnöt ja parhaat lääkkeet ovat olleet virheiden avustamina syntyneitä. Ilman virheitä maailma olisi menettänyt paljon.

Uskon vakaasti, että dystoniaankin keksitään vielä parantava hoito virheen kautta, joka voi olla vaikka epäonnistunut hoito johonkin toiseen sairauteen.



VIRHEIDEN KERTOMINEN VAATII ROHKEUTTA

Parhaat tarinat ovat täynnä virheitä. Ei ole kysymys siitä, montako virhettä tarinassa on, ei edes siitä, onko niistä selvitty. En usko, että vaikeimmat edes  ovat mahdollisia selvittää, niiden kanssa on pakko vain elää. Jos niitä ei halua nähdä, niin ovat ne silti olemassa. Voi ne tietysti peittääkin, mutta ajan myötä niistä kasvaa uusia. Siksi niistä on hyvä puhua.

Elämäntarina on parhaimmillaan silloin, kun sen saa kuulla virheineen. Niissä on se mauste, joka tarinan saa aidoksi, maistuvaksi ja ravitsevaksi. Virheetön tarina on isoin virhe, jonka voi kertoa, siihen on vaikea uskoa. Virhe ei aina ole helppo kertoa, sillä se voi olla heikkouden tunnustamista, tai ainakin sen kokee sellaisena.

Kuitenkin juuri virheiden kertominen vaatii voimaa ja rohkeutta. Jokainen kyllä onnistumiset uskaltaa julistaa, tai ainakin vaatimattomasti mainita sivumennen.

YMMÄRRYS YLITTÄÄ VIRHEETKIN

Säröjä syntyy ihmisen elämään monella tavoin ja niitä on mahdoton välttää. Herkkä luonne kokee ne kipeimmin ja hänessä ne soivat selkeimmin. Kenellä ne soivat katkerasti, se on aina surullista ja tappio, jota ei voi kiistää.

Olen tavannut ihmisiä, joilla kaikki on hyvin, mutta aina jossain vaiheessa lähtee se katkera sävel soimaan. Elämän särö jää aina samaan kohtaan.

Silloin voi vain yrittää nostaa ja kantaa, ymmärrys on usein voima, jolla vaikeinkin kohta ylittyy.

Sitten on ihmisiä, joiden yli elämä on ajanut, kuin tiekarhu, rouhinut ja raapinut karkealla tavalla.

On menetyksiä, sairauksia, iskuja joita ei itse edes uskalla kohdalleen ajatella. Joitain aikoja sitten tapasin sellaisen ihmisen.





ELÄMÄN SÄRÖT SOIVAT KAUNIISTI

Tiesin hänen tarinastaan jonkin verran, paljonkin luulin, mutta varmaan vain pintaa kuulin. Siellä syvällä sielussa soi särkynyt ääni, oma ääni, ja soi kauniisti.

Hänen särkynyt laulunsa soi ehjempänä, kuin olen kenenkään toisen ääntä kuullut. En koskaan väsy sitä kuulemaan.

Siksi haluan kuulla säröisiä lauluja, tarinoita täynnä virheitä ja ihmisiä, joita ne eivät ole pystyneet nujertamaan.

Virheet tekevät ihmisen. Ihmisen, jolla oma ääni soi särkyneenä ja kauniina, kuin lintu, joka lehvästön kätköistä laulaa tarinaansa.




2 kommenttia: