perjantai 10. kesäkuuta 2016

AAMULLA PUOLI KOLMELTA




Myöhemmin sana on mielessäni, kun herään puoli kolmen aikaan aamuyöllä. Mietin sanaa, josta en koskaan ole pitänyt sanana, ajatuksena kyllä. Se on mielestäni muodoton möykky, pitkä ja sisältää liian monta mahdollisuutta. Myöhemmin sana on risteys, johon voi tulla, tai siitä voi lähteä moneen eri suuntaan. Voiko siihen sitten jäädä. Onko ihmisiä, jotka seisovat koko elämänsä risteyksessä, jonka kyltissä lukee myöhemmin.

“Myöhemmin minä teen sen”, on välttäjän verraton keino vetäytyä vastuusta ja luvata samalla kertaa. “Anteeksi, että tulin myöhemmin”, on hyvä tapa väistää alkurutiineihin osallistuminen. “Minä tapaan lähteä muita myöhemmin”, on kätevä kikka loistaa ahkeruudella. “Myöhemmin sinä ymmärrät”, on lause, joka lohduttaa epävarmassa elämäntilanteessa.

Lause, jota haen, tulee lopulta, saapuu kuin varoen ja astelee mieleeni hiipimällä. Se riittää ja tyydyn siihen. “Myöhemmin kaikki näyttää toisenlaiselta.”

POHDISKELEVA PUNARINTA POSTILAATIKOLLA

Nousen puoli neljän aikaan keittämään kahvia ja avaan säleverhot. Punarinta katselee minua tien laidasta, postilaatikkotelineen pyöräviitalta. Se on naapurin asentama merkki, josta näkee postin tulon. Joku ohikulkija on siitä jo heijastinosan rikkonut, mutta itse viitta on ehjä ja punarinta nököttää siinä. Se sama pohdiskeleva punarinta, joka on tehnyt pesän grilliimme. Haen kameran ja yritän ottaa siitä kuvan, mutta säleverhot hämäävät sen verran tarkennusta, että kuva jää sumeaksi. Minua harmittaa vähän, koska lintu oli hetken tarkasti kuvassa.

Päätän kuitenkin saada siitä vielä kuvan, käyn laittamassa kahvit kiehumaan ja otan tuolin, mistä näkyy postilaatikkotelineelle. Ajattelen, että voin näyttää vähän erikoiselta, jos joku aamuvarhainen ohikulkija sattuu vilkaisemaan ikkunaan, mutta riski on mielestäni kannattava. Hyvä luontokuva on sen arvoinen aina.

Olen huomannut, että luonto kyllä palkitsee sitkeän aikanaan. Jotain saa joka kerta, kun jaksaa odottaa. Ainakin myöhemmin.



LUONTO PALKITSEE SISUKKAAN

Mieleeni tulee tarina, jonka eräs ystäväni kertoi vuosia sitten. Hän oli nuorena päässyt töihin palvelutaloon ja valvoi ensimmäisiä öitään siellä. Huoneessa istuessaan hän kuuli rahinaa, joka tuli lähemmäs ja voimistui samalla. Oven kohdalla hän näki erään vanhuksen työntävän tuoliaan oven ohi aamuyöllä puoli neljän aikaan. Vanhus pukkasi tuolin muutaman metrin päähän ovesta ja istui sitten sille. Siinä hän odotti hiljaa istuen, kunnes viiden maissa lehti kolahti postiluukusta. Vanhus sai lehtensä ensimmäisenä ja sisukkuus palkittiin.

Minäkin saan palkintoni, kun istun keittiötuolissa keskellä olohuoneen lattiaa ja hörpin kamera sylissä aamukahviani. Siinä se taas on, yllättäen ja kuin ilmestyksenä postilaatikkoviitan nokassa. Otan kuvia monta ja yksi niistä onnistuu aika hyvin, siihen on tyytyminen.

Ohi kulkee joku töihin menijä, savuke suussa. Hän puhaltelee kiehkuroita kohti puun lehviä ja kävelee sivuilleen katsomatta ohi. En kehtaa enää istua ikkunassa kamera kädessä ja lähden pihalle.

SIILI KULMALLAAN PUHISEE

Pihapuutarha on herännyt aamuun ja on täynnä lintujen ääniä, tuoksujen runsautta ja maasta nousevaa kosteutta. Kävelen pihan perälle ja kurkistan kulmaukseen, jossa toivon näkeväni siilin. Vanha koristeomenapuu peittää oksillaan koko kulman ja sitä reunustavat pensasaitojen sisällä, toiselta puolelta varasto ja toiselta vattupensaat.

Siili nöpöttää aivan tontin kulmalla. Aluksi se vaikuttaa liikkumattomalta, mutta kohta se alkaa pehertää maata kuonollaan ruokaa etsien. Seuraan kauan siilin puuhia ja hidasta etenemistä nurmella. Sillä ei ole kiire mihinkään, silti se toimii tehokkaasti ja järjestelmällisesti. Jokainen neliö tulee tutkittua.

Otan monta kuvaa siilin puuhista ja välillä vain katselen sitä. Siili ei tunnu välittävän läsnäolostani, se tekee työtään ja antaa minun katsella, tuhahtelee ja puhahtelee vain välillä. Jätän siilin touhuilemaan rauhassa ja kävelen pihan poikki.



YSTÄVYYDEN PENKIT

Olin alkuviikosta Turussa käymässä ja sain olla mukana Erityisosaamiskeskus Suvituulen avoimien ovien päivässä ja Suvituulen 20-vuotisjuhlassa. Oli mielenkiintoista kuulla tarinaa ja historiaa tuon paikan alusta ja kehittymisestä. Monta muistoa ja kokemusta tilaisuudessa kerrottiin. Yhden tarinan haluan jakaa tässä blogissa, koska tuon puhujan tavoin minäkin pidän tarinoista. Haluaisin aina kuulla puheessa hyvän tarinan, koska niiden kautta me usein löydämme yhteisen kokemuksen.

Tuo tarina kertoi Romaniasta. Siellä vieraillut henkilö sai mukaansa oppaan, joka vei hänet tielle, joka kulki maaseudulle ja vuoristoon. Kohdassa, josta vuorilta palataan oli molemmin puolin tietä penkkejä. Opas kertoi, että kun paimenet palaavat pitkän päivän jälkeen vuorilta, heillä on tapana istua noille penkeille. Ja koska penkit ovat vastapäätä toisiaan, niin istujat näkevät toverinsa kasvot. Jos joku on päivällä kokenut kovia ja näyttää murheelliselta, voi vastapäätä istuva lohduttaa häntä. Siksi nämä tuolit ovat tähän asetettu, opas oli kertonut.

Kun vierailijan oli aika palata kotimaahan, hän kysyi oppaalta, mitä tämä haluaisi lähettää Suomeen tuliaisina. Opas oli hämmästynyt ja sanonut, ettei voisi kuvitella mitään, mitä niin rikkaaseen ja hyvin voivaan maahan voisi köyhästä Romaniasta antaa. Vieras ei kuitenkaan antanut periksi, hän sanoi, että onhan täällä oltava jotain, minkä sinä haluaisit antaa meille suomalaisille.

Lopulta opas oli sanonut, että hän antaisi vieraan matkaan ne tuolit tien varresta. Hän kertoi, että oli kuullut Suomessa olevan paljon yksinäisiä ihmisiä. Nämä tuolit olisivat heille, että he voisivat istua niille tien varteen ja nähdä toisen yksinäisen kasvot.

SAIRAUS ON TUONUT MUKANAAN YSTÄVIÄ

Olen keskustellut monien ihmisten kanssa, jotka ovat sairastuneet vakavaan, elämän muuttavaan sairauteen. Lähes joka kerta kysyn, onko sairaus tuonut mitään hyvää heidän elämäänsä. Olen yllättynyt siitä, miten lähes joka kerta, on vastaus ollut sama, sairaus on suonut ystäviä. Tuonut mukanaan kavereita, jotka ovat vaikeina hetkinä auttaneet eteenpäin. Monet kertovat, että olisivat jääneet yksin kotiinsa jos ei ystävä olisi tullut ja pyytänyt mukaan johonkin tilaisuuteen tai toimintaan.

Luin kerran sanonnan, että “ihmiset ovat kuin pieniä siilejä, mutta jos ei pelkää piikkejä, on helpompi olla ystäviä.” Jokaisessa meissä niitä piikkejä on. Toiset osaavat ne paremmin peittää, toiset suojaavat sisimpänsä niillä. Sitä usein ihmettelee, miten kovien kohtaloiden läpi moni on tullut ja selvinnyt. On helpompi ymmärtää, miksi ne piikit ovat suojana, kun on kuullut ihmisen elämäntarinan.

Siilihän on kiltti eläin, jolla ei ole muuta keinoa puolustautua kuin piikit. Jos sitä lähestyy varoen ja rauhallisesti, ei siitä ole mitään vaaraa. Saa vain kuunnella sen puhinaa ja katsella rauhallista touhuilua. Vain sitten, jos sitä tökkii tai kohtelee kaltoin, menee siili kerälle ja työntää piikit esiin.




SIILI ON SAIRAS POTKUPALLO

Luin äskettäin tarinan teinipojista, jotka olivat pitäneet siiliä potkupallonaan. Siili oli lentänyt potkun voimasta puoli metriä eteenpäin. Kun pojille oli huomautettu asiasta, nämä olivat naureskellen kertoneet potkineensa siiliä jo useita kertoja. Näitä surullisia tarinoita löytää useitakin netistä.

Olen tavannut niin lempeitä ja ystävällisiä ihmisiä haastatteluissa, että usein ihmettelen, kun hekin kertovat joskus hermostuneensa. Useimmiten he ovat joutuneet suuttumaan sen takia, että terveet ihmiset ovat hoitaneet heidän asioitaan välinpitämättömästi tai piittaamattomasti.

Mielestäni on surullista, jos sairasta ihmistä kohdellaan kuin potkupalloa. Syötetään työntekijältä toiselle tylysti ja potkitaan luukuille, kuin palloa maaliin.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti