lauantai 7. toukokuuta 2016

YLI ELÄMÄN SUON



“Elämä on raakaa ja raskasta, ja usein ne hienot osat oppii ymmärtämään vasta menettäessään.” Näin kirjoitti ystäväni. Nuo sanat avasivat minussa joitain ajatusvirtoja.

Ei varmaan ollut sattumaa, että nyt kirjoittelimme. Minä muistan viime kesänä samankaltaisen tilanteen ja silloin myös tapahtui jotain vastaavaa.

Pari lausetta hänen tekstistään haluan tähän blogiin lisätä, lauseet joita ajatellen luin, ja huomasin niiden puhuvan minulle.

Jostain syystä muutosvaiheet ovat vaikeita, ne hetket, kun astuu elämän pitkospuilla uudelle, oudolle lankulle.

Sitä, jonka sydänpuun vuosirenkaita ei vielä tunne, silloin alkaa katsella liikaa sivuille.

ELÄMÄN PITKOSPUIDEN JUONI

Olin eilen Torronsuon kansallispuistossa kolmannen kerran tänä keväänä. Tuo karun kaunis suomaisema on niin valloittanut minut, että sinne haluaa uudelleen kävelemään pitkospuille.

Astuessani niitä pitkospuiden kuluneita, halkaistuja pintoja, jotka notkahtelivat jalkojen alla, katsoin niitä uudella tavalla. Näin niiden yhdistyvän ja kulkevan, kuin kiertyvänä juonteena suon halki.

Jokainen pitkospuu oli oma tarinansa, eikä yksikään niistä ollut samanlainen. Tarina oli niissä sisällä ja luettavissa koko ajan. Puun tarina, elämäntarina.

Täytyy olla hyvä tarina, että se kantaa suon yli. Ei helppo elämä kasvattaisi puuta, joka vie upottavan suon halki. Puun on kestettävä pakkasia, kuivuutta, rankkasateita, syysmyrskyjä ja tuulenpuuskia.

Vain niin siitä kasvaa riittävän vahva pitkospuuksi.




ELÄMÄ ALLEVIIVAA ELÄMÄNTARINAN

Myös ihmisen on elämässään kestettävä paljon, että elämäntarina voisi kantaa koko matkan. Toisinaan olen huomannut, että joku muu on mennyt jo tästä ja saan kulkea hänen tarinansa kautta, kuin suon yli pitkospuilla.

On hyvä ottaa oppia niistä, jotka ovat kulkeneet samankaltaisen taipaleen ja kestäneet. Sellaiset ihmiset ovat kuin pitkospuita. Heidän sydänpuunsa kertoo eletyn elämän matkasta paljon.

Olen tämän kevään aikana keskustellut monien kanssa, jotka ovat kulkeneet sellaisten soiden kautta, että tiedän varmasti niiden pitkospuiden kestävän.

Sitä luottamusta, minkä elämä alleviivaa tarinaan, ei mikään yliviivaa.

KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

"Mutta itse olen huomannut että "on pakko" löytää positiivisia asioita elämään. Kyllä sitä muuten kuorman alle nääntyy. Kuorman ei aina tarvitse edes olla kovin raskas. " Tässä toinen hieno ajatus ystäväni tekstistä.

Jostain tulee mieleeni viime kesän vaelluksella etsityt purokivet. Vertaisin positiivisia asioita tässä tilanteessa niihin. Ne veden silittämät kivet oli etsittävä ja tiesin mistä ne löytyvät. Halusin viedä juuri tietynlaisen kiven tunturin huipulle.

On etsittävä sieltä, mistä on ennenkin löytänyt se positiivisuus ja hyvä asenne itseään kohtaan. Liian usein on itseään kohtaan ankaran kielteinen. Vaatii suorituksia, eikä mikään riitä.




KUKA PITÄÄ HEIKOMPIEN PUOLTA

Erään toisen ystävän kanssa keskustelin tänä aamuna tuosta liiasta ankaruudesta itseä kohtaan ja hän sanoi kokevansa samoin. Liian usein vaatii itseltään suorituksia, joita ei sitten pysty täyttämään.

Mistä sitten se positiivisuus ja elämänvoima löytyy, kun edessä on vain upottavaa suota; omien luulojen varassa on vaikea yli päästä. Syyttävä mieli ja viha omaa minää kohtaan on raskas taakka. Kyllä suohon vähemmälläkin uppoaa.

Surullista tässä on se, että nykyinen yhteiskunta vain lisää sitä heikompien painolastia. Rikkaat ja vahvat kyllä puolensa pitävät. Kuka pitää heikompien puolta?

Aina silloin, kun lähdetään säästämään, säästetään niiltä, jotka eivät osaa tai jaksa panna vastaan, näin tehdään tänäänkin.

MATKA YLI EPÄTOIVON SUON

Mistä löytyy se voima, joka kantaa yli epätoivon suon, silloin kun edessä on vain syyttäviä ja vaativia sormia vallanpitäjien taholta. Epätoivo on heidänkin puheissaan ja ilmeissään vahva, sitä ei pystytä peittämään.

Koko Suomi on matkalla yli epätoivon suon ja siinä me kuljemme jokainen, rikkaat ja köyhät. Ei täältä kukaan pakoon pääse, se on turha luulo. Nyt on vain löydettävä ne voimat, jotka asettuvat pitkospuina alle ja kantavat epätoivon suon yli.

Minun mielestäni asia on päivänselvä ja pitkospuut ovat siellä, missä ne aina ennenkin ovat olleet. Ne ovat ihmisten tarinoissa, jotka ovat ylittäneet  nämä suot jo ennen meitä.

Meidän olisi aika pysähtyä kuulemaan näiden ihmisten tarinoita. On selviytymistarinoiden vuoro. Niiden avulla meidän esivanhempammekin selvisivät.

Iltanuotioiden tarinat olivat selviytymistarinoita.




MITÄ ME OLEMME TOISILLEMME

On helppo kuvitella kaikenlaista, kun itse on voiman puolella. Sitä luulee olevansa parempi ja tulevansa kyllä läpi vaikeuksienkin. Sitten tulee sairaus ja vie voimat. Siinä se reppana sitten on, joka juuri uhosi. Sellaisia me ihmiset olemme.

Kun yksi uhoaja solahtaa ruotuun, pomppaa toinen jojona esiin, tämä on nähty ja tiedetään. Aina riittää tulijoita ja luulijoita. Oikeastaan se on aika huvittavaakin, kun sitä aikansa seuraa.

Jos näitä uhoajia ja heikompien syyllistäjiä alkaa liikaa uskomaan, voi mennä liian syvälle suohonsa. Pitäisi aina muistaa se tosiasia, että ihminen on arvokas, koska on ihminen, ei mistään muusta syystä.

Omaisuus tai ominaisuudet eivät ole ihmisen arvon mitta, vaikka se yhteiskunnassa on usein sitä. On hyvä muistaa, että todellinen ihmisyyden mitta on aina muualla, kuin vallanpitäjien hallussa.

Ihmisyyden mitta on, mitä me olemme toisillemme.

SILEÄT PUROKIVET

Omilta juurilta ja perustalta, sieltä mielessä solisevalta ajatusten purolta tänäänkin löytyvät ne oikeat itsetunnon lähteet.

Sieltä ne on kerättävä ja säilytettävä. Sitten ne on käytettävä ja luotettava siihen, minkä on lahjana saanut ja harjaantunut käyttämään elämässään.

On niiden sileiden purokivien hetki, aika kerätä talteen ne elämän hiomat kivet.


2 kommenttia: