sunnuntai 29. toukokuuta 2016

HÄNTÄLÄN NOTKOT




Notkoon laskeutuvan jyrkän soratien pohjalla virtaa joki, jonka vesi on kuin kermakahvia. Kuohuvana juoksevan virran yli vievän sillan palkit ovat päistään lahonneita. Vankkaa tekoa se silti yhä on, siitä kertoo toiselle puolelle virtaa pysähtynyt traktori.

Keskelle tietä pysähtyneen traktorin peräkärryssä on puiset laidat. Pysäytän autoni sillan taakse ja näen lehmien laskeutuvan peräkärryn lavalta alas tielle ja maanviljelijän ohjaamana jokirinteen aidatulle laitumelle.

Loikkien nuoret hiehot rynnivät koivujen välistä ylös rinteen päälle. Traktorinkuljettaja nousee ajokkiinsa ja ajaa sillan yli toisen mäen päälle. Siellä vapautetaan loput onnellisena harjun päällä pompahtelevat lehmät ja mullikat.

Häntälän notkossa on se aika vuodesta, kun maisemien hoitajat pääsevät mieluisaan tehtäväänsä, jota ilman ei tätä perinnemaisemaa olisi enää olemassa.




HARVINAINEN PIKKUAPOLLO

Tämä tarina alkaa jo parin vuoden takaa, kun eräs ystäväni kertoi Häntälän notkoista. Hän lähetti kuvan, joka oli Skotlannin nummien kaltaisesta maisemasta. Lähdin oitis matkaan internetin kautta ja päädyin ihailemaan perinnemaisemaa, joka on erikoisen kaunis ja myös harvinainen tämän päivän Suomessa. Luin alueesta ja sen omaleimaisesta luonnosta. Ajattelin, että tuossa maisemassa haluan vielä kulkea.

Viime elokuussa ystäväni kutsui vierailulle sinne ja lupautui lähtemään myös oppaaksi. Hän on lapsuutensa asunut alueella, joten paikallistuntemus takaisi aidon tarinan. Hyvän tarinan takia kannattaa aina odottaa, joten kun ystäväni ehdotti retken ajaksi tulevan kevätkesän aikaa, oli tietysti selvää, että se sopi minulle. Mielestäni hyvää kannattaa aina odottaa ja varsinkin hyvää tarinaa. Ja onhan Häntälän notkot ainutlaatuinen tarina.

Kevään aikana sovimme aikataulua ja muutaman siirron jälkeen saimme hyvin lauantaipäivän sovittua retken päiväksi. Ystäväni sanoi tekevänsä eväätkin matkaan, joten pakkasin aamulla vain kameran matkaan. Päivä oli pilvinen, mutta kuiva ja hieman toivoa oli, että näkisimme auringonkin matkan aikana. Vielä enemmän minä toivoin näkeväni harvinaisen pikkuapollon.



HÄNTÄLÄN NOTKO ON JOEN TUHANSIEN VUOSIEN TYÖ

Häntälän notko-kirjan kirjoittanut Matti Torkkomäki kertoo kirjassaan, että pikkuapollo on rauhoitettu jo 1976 ja sitä elää sisämaassa vain Rekolanjoen alueella, johon Häntälän notkokin kuuluu. Perhosta elää notkossakin vain muutama sata yksilöä.

Kirja on mainio, upeilla kuvilla ryyditetty tietoteos, joka pitää sisällään mielenkiintoisen tarinan Häntälän notkosta, sen synnystä ja selviämisestä meille tämän ajan vaeltajille. Kirjaa saa enää antikvariaateista ja siitä toivoisikin uutta painosta. Torkkomäen kuvat ovat todella hienoja.

Torkkomäki kertoo kirjassa, että Häntälän notkon on joki vuosituhansien aikana uurtanut kolmenkymmenen metrin syvyiseksi notkoksi. On vaikea uskoa, että pohjalla virtaava, välillä ojaksi muuttuva joki on sellaisen maiseman muovannut, mutta onhan sillä toki ollut aikaakin reilusti. Ja savea muovailuun kyllä on riittänyt, sillä Häntälän notkossa savikerros on lähes 80 metriä paksu.



TÄPLÄSIIPINEN PERHONEN LEPATTAA YLÖS RINNETTÄ

Nyt olemme kuitenkin täällä ja saamme katsella kesälaitumille pääsevien hiehojen riemua, joka tuo mieleen Anttilan keväthuumaus-laulun. On ilo nähdä niiden vapauden riemu. Osa lehmistä asettuu nurmelle makuulle märehtimään. Niiden rauhallista olemusta on hyvä katsella ja unohtaa kaikki kiire, nyt voi vain katsella ja ihmetellä. Vaeltaa polkua eteenpäin ja tarkkailla kukkia. Pikkuapollo ehkä lepattaa jo jossain lähistöllä.

Otan kuvia nummimaisen kauniista jokimaisemasta, kukkivista rinteistä, keto-orvokeista, pienistä nurmitädykkeistä, ojakellukoista, kevätesikoista, metsäkurjenpolvista ja hehkuvista kulleroista. Niitä kasvaa Häntälän notkossa luonnontilassa. Lajiketta kuulemma verottavat ahkerasti lapioturistit, mutta kyllä sitä vielä silmien iloksi riittää. Luen Matti Torkkomäen kirjasta, että Häntälän notko on kylmä paikka. Keskikesälläkin siellä voi heinäkuun yönä olla hallaa ja kukat huurteessa.

Nyt on kuitenkin hiostava ilma ja taivaan kattaa pilvimattojen poimuileva pinta. Polku etenee joen polveilevaa vierustaa. Se on märkää savea, johon on painunut sorkkien jälkiä. Edessä on joenmutka, josta maanvyöryn jälkeen näkyy saviseinämä.

Ylös mäkeä, pilvitaivaita kohti kulkee nurmimatto täynnä eri kukkia ja pieni vaalea perhonen lepattaa siellä rinteessä. “Se on pikkuapollo”, ystäväni huudahtaa.



PERHONEN LASKEUTUU LÄHELLE KATAJAA

Kävelen polkua, tai harpon oikeastaan hänen luokseen ja näen muutaman metrin päässä kauniin perhosen. Sen valkoisissa siivissä kulkee tummia viivoja, kuin hiusverisuonia. Ylhäällä siipien päällä on ohut tumma reuna, joka häiventyy valkoiseen. Siinä siiven ylälaidassa on kummallakin puolella musta, selkeä täplä. Pikkuapollo on aivan varmasti siinä lähellä.

Astelen varovasti lähemmäs ja tarkennan kameraa siihen, mutta perhonen lepattaa jo ylös rinnettä. Se pysähtyy hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa. Tällä kertaa se nousee korkealle ja lentää yli puoleen väliin rinnettä.

Ajattelen, että onneksi näimme perhosen selvästi, sillä alueelta kotoisin oleva ystäväni näki sen myös ensimmäisen kerran elämässään. Hän myös tunnisti perhosen, joten se ei jäänyt minun oman päättelyn varaan. Katson perhosen lepattelua ja poukahtelua. Se laskeutuu lähelle katajapensasta parinkymmenen metrin päähän.

Uskon sen siitäkin pian lähtevän, mutta päätän kuitenkin kokeilla onneani ja nousen rinnettä varovasti. Tulen paikkaan, johon näin täpläsiiven laskeutuvan ja yritän katsella nurmesta nousevien kukkien sekaan.



HÄNTÄLÄN NOTKOT

Näen samalla pikkuapollon siivet levällään. Onneksi minulla on 300 millin objektiivi ja saan kuvan vähän kauempaa. En häiritse harvinaista perhosta yhtään. Se antaa minun kuvata rauhassa pari kolme minuuttia. Välillä pikkuapollo laittaa siivet suppuun ja taas levittää ne äärimmilleen.

Perhonen on todella kaunis ja upea yksilö. Vihreää heinikkoa vasten sen väritys tulee hyvin esille. Otan parikymmentä kuvaa, ennen kuin perhonen nousee siivilleen ja kohoaa rinnettä ylös. Palaan onnellisena takaisin polulle ja päätän katsoa laavulla vasta kuvat.

Laavulla istumme vielä pitkään jutellen, kuvat ovat onnistuneet lähes kaikki. Perhonen oli niin pitkään paikallaan ja sain kuvata sitä kauempaa. Ystäväni antaa minulle vielä lainaan tässä blogissa usein mainitsemani Matti Torkkomäen kirjan “Häntälän notkot”.

Tänään luin kirjan yhteen menoon ja aloin kirjoittaa blogia. Jos kirjan vielä jostain löytää tai saa lainaan, niin suosittelen sitä lämpimästi. On hyvin tehty teos, jossa sopivasti syvällistä tietoa ja kauniita kuvia.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti