sunnuntai 29. toukokuuta 2016

HÄNTÄLÄN NOTKOT




Notkoon laskeutuvan jyrkän soratien pohjalla virtaa joki, jonka vesi on kuin kermakahvia. Kuohuvana juoksevan virran yli vievän sillan palkit ovat päistään lahonneita. Vankkaa tekoa se silti yhä on, siitä kertoo toiselle puolelle virtaa pysähtynyt traktori.

Keskelle tietä pysähtyneen traktorin peräkärryssä on puiset laidat. Pysäytän autoni sillan taakse ja näen lehmien laskeutuvan peräkärryn lavalta alas tielle ja maanviljelijän ohjaamana jokirinteen aidatulle laitumelle.

Loikkien nuoret hiehot rynnivät koivujen välistä ylös rinteen päälle. Traktorinkuljettaja nousee ajokkiinsa ja ajaa sillan yli toisen mäen päälle. Siellä vapautetaan loput onnellisena harjun päällä pompahtelevat lehmät ja mullikat.

Häntälän notkossa on se aika vuodesta, kun maisemien hoitajat pääsevät mieluisaan tehtäväänsä, jota ilman ei tätä perinnemaisemaa olisi enää olemassa.




HARVINAINEN PIKKUAPOLLO

Tämä tarina alkaa jo parin vuoden takaa, kun eräs ystäväni kertoi Häntälän notkoista. Hän lähetti kuvan, joka oli Skotlannin nummien kaltaisesta maisemasta. Lähdin oitis matkaan internetin kautta ja päädyin ihailemaan perinnemaisemaa, joka on erikoisen kaunis ja myös harvinainen tämän päivän Suomessa. Luin alueesta ja sen omaleimaisesta luonnosta. Ajattelin, että tuossa maisemassa haluan vielä kulkea.

Viime elokuussa ystäväni kutsui vierailulle sinne ja lupautui lähtemään myös oppaaksi. Hän on lapsuutensa asunut alueella, joten paikallistuntemus takaisi aidon tarinan. Hyvän tarinan takia kannattaa aina odottaa, joten kun ystäväni ehdotti retken ajaksi tulevan kevätkesän aikaa, oli tietysti selvää, että se sopi minulle. Mielestäni hyvää kannattaa aina odottaa ja varsinkin hyvää tarinaa. Ja onhan Häntälän notkot ainutlaatuinen tarina.

Kevään aikana sovimme aikataulua ja muutaman siirron jälkeen saimme hyvin lauantaipäivän sovittua retken päiväksi. Ystäväni sanoi tekevänsä eväätkin matkaan, joten pakkasin aamulla vain kameran matkaan. Päivä oli pilvinen, mutta kuiva ja hieman toivoa oli, että näkisimme auringonkin matkan aikana. Vielä enemmän minä toivoin näkeväni harvinaisen pikkuapollon.



HÄNTÄLÄN NOTKO ON JOEN TUHANSIEN VUOSIEN TYÖ

Häntälän notko-kirjan kirjoittanut Matti Torkkomäki kertoo kirjassaan, että pikkuapollo on rauhoitettu jo 1976 ja sitä elää sisämaassa vain Rekolanjoen alueella, johon Häntälän notkokin kuuluu. Perhosta elää notkossakin vain muutama sata yksilöä.

Kirja on mainio, upeilla kuvilla ryyditetty tietoteos, joka pitää sisällään mielenkiintoisen tarinan Häntälän notkosta, sen synnystä ja selviämisestä meille tämän ajan vaeltajille. Kirjaa saa enää antikvariaateista ja siitä toivoisikin uutta painosta. Torkkomäen kuvat ovat todella hienoja.

Torkkomäki kertoo kirjassa, että Häntälän notkon on joki vuosituhansien aikana uurtanut kolmenkymmenen metrin syvyiseksi notkoksi. On vaikea uskoa, että pohjalla virtaava, välillä ojaksi muuttuva joki on sellaisen maiseman muovannut, mutta onhan sillä toki ollut aikaakin reilusti. Ja savea muovailuun kyllä on riittänyt, sillä Häntälän notkossa savikerros on lähes 80 metriä paksu.



TÄPLÄSIIPINEN PERHONEN LEPATTAA YLÖS RINNETTÄ

Nyt olemme kuitenkin täällä ja saamme katsella kesälaitumille pääsevien hiehojen riemua, joka tuo mieleen Anttilan keväthuumaus-laulun. On ilo nähdä niiden vapauden riemu. Osa lehmistä asettuu nurmelle makuulle märehtimään. Niiden rauhallista olemusta on hyvä katsella ja unohtaa kaikki kiire, nyt voi vain katsella ja ihmetellä. Vaeltaa polkua eteenpäin ja tarkkailla kukkia. Pikkuapollo ehkä lepattaa jo jossain lähistöllä.

Otan kuvia nummimaisen kauniista jokimaisemasta, kukkivista rinteistä, keto-orvokeista, pienistä nurmitädykkeistä, ojakellukoista, kevätesikoista, metsäkurjenpolvista ja hehkuvista kulleroista. Niitä kasvaa Häntälän notkossa luonnontilassa. Lajiketta kuulemma verottavat ahkerasti lapioturistit, mutta kyllä sitä vielä silmien iloksi riittää. Luen Matti Torkkomäen kirjasta, että Häntälän notko on kylmä paikka. Keskikesälläkin siellä voi heinäkuun yönä olla hallaa ja kukat huurteessa.

Nyt on kuitenkin hiostava ilma ja taivaan kattaa pilvimattojen poimuileva pinta. Polku etenee joen polveilevaa vierustaa. Se on märkää savea, johon on painunut sorkkien jälkiä. Edessä on joenmutka, josta maanvyöryn jälkeen näkyy saviseinämä.

Ylös mäkeä, pilvitaivaita kohti kulkee nurmimatto täynnä eri kukkia ja pieni vaalea perhonen lepattaa siellä rinteessä. “Se on pikkuapollo”, ystäväni huudahtaa.



PERHONEN LASKEUTUU LÄHELLE KATAJAA

Kävelen polkua, tai harpon oikeastaan hänen luokseen ja näen muutaman metrin päässä kauniin perhosen. Sen valkoisissa siivissä kulkee tummia viivoja, kuin hiusverisuonia. Ylhäällä siipien päällä on ohut tumma reuna, joka häiventyy valkoiseen. Siinä siiven ylälaidassa on kummallakin puolella musta, selkeä täplä. Pikkuapollo on aivan varmasti siinä lähellä.

Astelen varovasti lähemmäs ja tarkennan kameraa siihen, mutta perhonen lepattaa jo ylös rinnettä. Se pysähtyy hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa. Tällä kertaa se nousee korkealle ja lentää yli puoleen väliin rinnettä.

Ajattelen, että onneksi näimme perhosen selvästi, sillä alueelta kotoisin oleva ystäväni näki sen myös ensimmäisen kerran elämässään. Hän myös tunnisti perhosen, joten se ei jäänyt minun oman päättelyn varaan. Katson perhosen lepattelua ja poukahtelua. Se laskeutuu lähelle katajapensasta parinkymmenen metrin päähän.

Uskon sen siitäkin pian lähtevän, mutta päätän kuitenkin kokeilla onneani ja nousen rinnettä varovasti. Tulen paikkaan, johon näin täpläsiiven laskeutuvan ja yritän katsella nurmesta nousevien kukkien sekaan.



HÄNTÄLÄN NOTKOT

Näen samalla pikkuapollon siivet levällään. Onneksi minulla on 300 millin objektiivi ja saan kuvan vähän kauempaa. En häiritse harvinaista perhosta yhtään. Se antaa minun kuvata rauhassa pari kolme minuuttia. Välillä pikkuapollo laittaa siivet suppuun ja taas levittää ne äärimmilleen.

Perhonen on todella kaunis ja upea yksilö. Vihreää heinikkoa vasten sen väritys tulee hyvin esille. Otan parikymmentä kuvaa, ennen kuin perhonen nousee siivilleen ja kohoaa rinnettä ylös. Palaan onnellisena takaisin polulle ja päätän katsoa laavulla vasta kuvat.

Laavulla istumme vielä pitkään jutellen, kuvat ovat onnistuneet lähes kaikki. Perhonen oli niin pitkään paikallaan ja sain kuvata sitä kauempaa. Ystäväni antaa minulle vielä lainaan tässä blogissa usein mainitsemani Matti Torkkomäen kirjan “Häntälän notkot”.

Tänään luin kirjan yhteen menoon ja aloin kirjoittaa blogia. Jos kirjan vielä jostain löytää tai saa lainaan, niin suosittelen sitä lämpimästi. On hyvin tehty teos, jossa sopivasti syvällistä tietoa ja kauniita kuvia.




tiistai 24. toukokuuta 2016

POHDISKELEVA PUNARINTA





Meillä on tuijotuskilpailu, jonka häviän kirkkaasti. Punarinta tuijottaa minua oksalta toukka suussa ja pysyy minuutteja samassa asennossa. Minun pääni vääntyy sivuun, heti kun yritän pitää sitä suorassa.

Olen nimennyt linnun pohdiskelevaksi punarinnaksi, koska lintu usein jää paikalleen mietiskelemään. Sillä oli sama taipumus jo pesää tehdessään.

Huomasin toukokuun alussa sen taipumuksen tuumailuun. Vanha terijoen salavan korkea kanto oli sen pähkäilypaikka. Lintu touhuili aluksi pesää vauhdilla, syöksyili sinne tänne ja kuljetti pitkiä risuja tai sammaltuppoja pesään.

Sitten se pysähtyi kannon päähän, pysähtyi kuin vieterilelu, joka on unohtunut virittää. Lintu saattoi olla siinä kymmenisen minuuttia sammaltuppo suussa ja katsella pesälle.

“KUKA NYT MULLE RUPIAISI”

Punarinnan katse painui alaviistoon ja lievä apeus tuli sen olemukseen, tai niin minä luin sen kehon ja ilmeen viestintää. Näin sen aprikoivan valintaansa, pohtivan että tuleekohan tuosta pesästä mitään.

Osaako hän, tavallinen pieni punarinta, tehdä pesää, joka tulisi kodiksi uusille linnunaluille.

Ja sitten näin sen kysymyksen, jonka linnun nokanpielen pieni painauma kertoi;

“Kuka nyt tällaisen kanssa pesintäpuuhiin rupiaisi”?




PESÄ GRILLIKATOKSEEN

Kaikkein erikoisin oli tuon pohdiskelevan punarinnan pesälle valitsema paikka. Näin kyllä, että punarinta, alkuun lähes raivokkaalla uholla punnersi pesätarvikkeita grillikatokseen.

Seurasin herpaantumatta tuon upean linnun uutteraa voimainnäytöstä ja aloin ymmärtää, mitä tarkoittaa hartiapankki. Sitten aloin pohtimaan mihin kohtaan grillikatosta punarinta pesäänsä oli alkanut tekemään.

Päättelin jotain nurkkaa, tai katoksen vierellä kasvavien tuijapensaiden suojaisia kohtia. Mietin, miten pesintä onnistuisi kissoilta, koska täällä liikkuu monta irtokissaa.

KOTOISASTI PESÄPÖNTÖN KATOLLA

Yksi niistä on erikoistunut kiipeilyyn ja sen näki jo pienenä karvapallona käppäilevän autotallin katolla. Sillä on raitoja, joten nimekseen se sai Viirun.

Kerran Viiru loikoili avonaisessa linnunpesässä rentona, kuin omassa pesässä. Nykyisin se usein parkkeeraa naapurin auton konepellille tai pönttöjen katoille. Sieltä on hyvä sipaista pesään tuleva tai lähtevä pikkulintu käpälällä kitaansa. Loppuvat pesintämurheet linnuilta.

Toinen alueen irtokissoista on oranssi ja näyttää lähes täysin erään kuuluisan sarjakuvakissan kopiolta, paitsi että on pienikokoisempi. Nimekseen se sai siis Pikkukarvinen.

Luonteeltaan Pikkukarvinen on sarjakuvakaimansa tavoin äärettömän laiska. Se ei jaksa kiipeillä puissa tai pahemmin edes lintuja pyydystää, jos niitä ei ihan lähietäisyydelle osu.




HARAKKAJENGI HALLITSEE

Pikkukarvinen viettää aikaansa kompostin luukun päällä tontin nurkalla lokoisasti. Harmi vain, että harakkajengi, tuo alueen ehdoton reviirivaltias, on ottanut Pikkukarvisen kohteekseen.

Aina kun Pikkukarvinen menee lempipaikalleen kompostin päälle ja asettelee jäsenensä mukavan joutilaaseen asentoon, tulevat harakat.

Harakka on hurja lintu ja parvi niitä pistää kyllä kissat ojennukseen. Ainakin tämän alueen kissat on laittanut.

KOMPOSTIN KUNINKAAT

Kuulin äskettäin, kuinka eräs kissa oli uhmannut harakkaa ja saanut kirjaimellisesti nokilleen. Joku oli tullut eläinlääkäriin ja kuullut kissan valittavaa mouruamista.

Eläinlääkäri oli soittanut ilmeisesti kissan omistajalle ja sanonut, että nokka on mennyt luun läpi aivoihin ja kissa on nukutettava. Siinä oli käyty reviiritaistelu, joka oli päättynyt kummankin tappioksi.

Pikkukarvinen ei kuitenkaan koskaan harakoita uhmaa. Pitkäpyrstöisen harakan lennähtäessä kompostin kulmalle, kissa vain katselee sitä tympeänä.

Toisen harakan asettuessa sen yläpuoliselle oksalle, Pikkukarvinen harmissaan kohoaa pystyyn ja hypähtää nurmelle.

Se on paikkansa hyväksynyt ja kompostin kingit, harakkajengi antaa sille vielä vauhtia matkalle.




KISSA ON VIISAS JA TAITAVA SAALISTAJA

Pikkukarvinen on kyllä muuten harmiton ja pysyttelee omalla pihalla, mutta juoksuaikana se käy ruikkimassa naapureinenkin pihat haisemaan.

Irtokissa pilaa ulkona olevia tavaroita ja tekee vahinkoa, jonka toiset asukkaat joutuvat korjaamaan tai maksamaan.

Muitakin kissoja tällä alueella on liikkunut ja liikkuu, mutta nämä kaksi ovat tämän hetken värikkäimmät persoonat.

Kissa on viisas eläin ja taitava pyydystäjä. Ei se tietysti kissan vika ole, että se toimii vaistojensa varassa. Irtokissojen tekemissä vahingoissa on kyse omistajien piittaamattomuudesta enimmäkseen.

Joskus tosin myös hyvin kissaansa pitäviltä lemmikki karkaa ja tulee pihaan, mutta ne kyllä ajan oloon tunnistaa.

LIIAN ROHKEA LINNUKSI

Nyt kun seurasin pohdiskelevan punarinnan pesintää, ajattelin sen tehneen virheen, koska pesä tulisi grillikatokseen. Kissat kävisivät grillijonossa takuuvarmasti jossain vaiheessa. Viimeistään valomerkin jälkeen, kun emme olisi kotona.

Aliarvioin kuitenkin punarinnan pahan kerran ja siihen oli kyllä syynsä. Minulle oli kehittynyt käsitys, että lintu on vähän hömelö luontokappale.

Punarintahan on varsin rohkea ja tuo ominaisuus on varattu yleensä vain vahvoille tai nopeille. Kyllä punarinta nopea onkin, sitä ei voi kieltää.

Mutta jos kohtaa vielä nopeamman, käy rohkeus ansaksi ja eräänä aamuna muutama vuosi sitten näin sellaisen tilanteen.




VARPUSHAUKAN AAMIAISELLA TUORETTA PUNARINTAA

Olin jo illalla ihaillut upeaa punarintaa, joka pihalla rohkeasti lennähteli muutaman metrin päässä. Nyt aamukahvia juodessani katselin ikkunasta, kuinka se nökötti kannon päässä pohdiskellen elämän menoa.

Lähdin viemään kahvikuppia tiskialtaaseen, ja kun palasin, en enää nähnyt lintua. Sitten näin parin metrin päässä sepeliköllä varpushaukan aterioivan punarinnalla.

Syötyään haukka lennähti autotallin reunalle, katseli pää sivulle kääntyneenä, kuin patsas, on se uljas lintu ajattelin.

Kun lähdin töihin, näin kasan punertavia höyheniä sepeliköllä, siinä oli se mitä jäi jäljelle rohkeasta punarinnasta.

Niin minulle syntyi käsitys upeasta, mutta vähän tyhmänrohkeasta linnusta.

Olin väärässä, sillä en vielä ollut tavannut tätä pohdiskelevaa punarintaa.

GRILLISSÄ HAUTOO PUNARINTA

Oli sitten melkoinen yllätys, kun kerran varovasti grillikatokseen kurkittiin ja muutaman vuoden ikäisen kaasugrillin kansi avattiin.

Onneksi ei isäntäväki ollut paikalla, sillä grillin sisällä oli hieno pesä ja kaksi munaa. Kuvat piti ottaa, sitten varovasti kansi kiinni ja poistuminen.

Päätettiin rauhoittaa katos ja grilli pesinnän ajaksi. Odotin jännityksellä, hylkääkö lintu pesän ja luulin jo niin käyneen, mutta eihän se sitä tehnyt.

Punarinta vain muutti pesänteon jälkeen täysin tyyliään ja alkoi syöksyä suoraan pesälle omenapuun oksalta.

Joskus sattumalta näin sen syöksyvän pesäänsä.




POHDISKELEVA PUNARINTA

Tänä aamuna näin sen viimeksi, kun meillä oli tuijotuskilpailu. Pohdiskellen punarinta jökötti vajaan kymmenen metrin päässä omenapuun oksalla.

Sillä oli toukka suussa, mutta lintu ei hievahtanutkaan. Sitten se jälleen huijasi minua ja katosi, kun otin lopulta kahvikupista hörpyt.

Luulin linnun jo menneen pois, kun näinkin sen syöksyvän grilliin.

Olen muuttanut täysin käsitystäni punarinnasta, se on viisas lintu.

Miettii pitkään ja vaikuttaa lähes murheelliselta.

Odottaa, kunnes kamera putoaa syliin ja kahvi maistuu suussa, silloin se häviää.

On se taitava, tämä pohdiskeleva punarinta.




perjantai 20. toukokuuta 2016

HÄPEÄN LEIMA



Ymmärrys ja lempeys on löydettävä, myös itselleen, muuten niitä ei löydä toisillekaan. Onko elämällä ilman ymmärrystä edes merkitystä? Ymmärrys on avain ja koodi, joka avaa sydämen. Kaikkein vaikeinta on aina ymmärtää itseään. Siinä vaiheessa, kun ymmärtää olla itselleen armollinen, on jo astunut elämän kivikatua yhden pienen askeleen.

Kivikatu vertauksena tulee mieleeni, kun kävelen Aurajoen rantamilla. Jokea reunustavien kivipaasien vieressä on mukulakivistä tehty kapea katu. Minun on hankala kävellä sitä, koska niskoja vääntää enemmän epätasaisella alustalla. Siirryn kivikadun sivussa kulkevalle tasaiselle paadelle, jonka sivusta nousee rinne kadulle. Oikealla edessä Tuomiokirkon torni näkyy puiden välistä jylhänä.

ELÄMÄN VIRTA

On aurinkoinen alkukesän aamupäivä, tulppaanit kukkivat vihreillä jokitörmillä ja muutamia ihmisiä kävelee rantamilla tai istuu penkeillä. Täällä on mukava vain kävellä ja antaa ajatusten kulkea virran mukana, levollisina ja yhtä pysäyttämättöminä.

Kuka voisi ajatusten virran pysäyttää. Niiden patoamista kyllä on moni yrittänyt, tai ohjata niitä toisaalle. Elämän virtaa on kuitenkin vaikea hallita. Pato ehkä pitää aikansa, mutta kun se murtuu, ja lopulta niin aina käy, silloin se on pysäyttämätön.

Virta aina menee sinne, minne se halusikin, sen ymmärtäminen on ymmärrystä. Silloin antaa voimien kulua niihin asioihin, jotka merkitsevät enemmän. Elämän virta on ihmisen hallinnan ulkopuolella.




HÄPEÄN LEIMA

Olen lähtenyt aikaisin ajelemaan Turkuun, koska halusin tulla kauniina kesäaamuna tänne Aurajoen rantamille kävelemään. En ole koskaan ennen täällä käynyt vain kävelemässä ja aikaa kuluttamassa ja nyt ajattelin tehdä sen. En pety, niin kaunis on aamu ja Aurajoen seutu.

Istun rottinkipenkille, katson ohi kulkevia ihmisiä ja maisemia. Keltaiset lenkkipuvut päällä kävelee vanhempien herrasmiesten ulkoiluryhmä jokitörmän päällä kulkevaa katua. Lokki katselee jokea paaden reunalta, on hyvä olla ja istua tässä.

Häpeä on iso leima ihmisessä, silloin kun sen itse on hyväksynyt. Siinä voi olla koko elämän merkitsevä logo. Niin syvälle sieluun painunut, että irti sitä ei saa. Häpeää voi kantaa monesta syystä. Kulttuuri missä elää, määrittelee usein häpeän syyn, laadun ja kestoajan.

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut aina vahva halu hoitaa omat asiat kunnialla. Varsinkin taloudellisten asioiden hoitoa on pidetty etenkin vanhemmassa sukupolvessa ihmisen mittana. Päivällä olen menossa tilaisuuteen, jossa häpeän leimasta ja siitä pääsemisestä puhutaan.

HEIKOIMMILTA NYLJETÄÄN ENSIN

Tilaisuudessa tullaan puhumaan velkaongelmista ja niiden aiheuttajista, sekä avusta, jota tilanteeseen on tarjolla. Häpeän leimasta, joka velkaongelmaisen elämään voi painua niin syvälle, että siitä tulee osa identiteettiä, puhutaan myös. Puhutaan myös sen turhuudesta.

Jokainen voi joutua velkaongelmiin, nyt varsinkin, kun kaikkein heikoimpien tukien nylky on menossa yleisesti valtapiireissä hyväksyttynä. On aika puolustaa hyväosaisten etua, heitä on paljon enemmän ja ennen kaikkea he osaavat itsekin ajaa hyvin etujaan.

Heikompien ongelma on aina ollut se, että jonkun muun on ajettava heidän etujaan.




OMAN TALOUDEN HALLINTA

Kävelen Aurajoen rantamilta Turun Tuomiokirkolle ja katson kuinka portaita alas laskeutuu häliseviä ja iloisesti nauravia koululaisia. On kevätjuhlien aika ja monella syytä juhlia.

Hyväntuulisia koululaisia katsoessani ajattelen, että jokaisella on oma tarina vasta alkuvaiheessa. Minkälaisen siitä elämä tekee, on aina arvoitus. Mielenkiintoinen ja värikäs se varmasti tulee jokaiselle itselleen olemaan ja toivottavasti myös onnellinen tarina.

Jatkan omaa tarinaani Tuomiokirkon puistosta Aurajoen rantamille ja kävelen sillalle. Jatkan siitä kohti tilaisuutta, jonka vuoksi olen Turkuun tullut. Siellä on kysymys ylivelkaantumisesta ja siitä miten ihmistä voidaan auttaa, kun talouden hallinta karkaa käsistä ja velkakierre on kasvanut liian isoksi ihmisen itsensä hallita.

Teen juttua aiheesta ja edellisenä päivänä keskustelin pitkään erään tilaisuuden puhujan kanssa. Hän kertoi, että suomalaisessa kulttuurissa on yhä vahva tarve olla oman taloutensa hallitsija.

YKSIN EI TARVITSE OLLA

Häpeän leima on yhä suuri, kun ote taloudesta lipeää ja lopulta katoaa kokonaan. Moni yrittää vielä itse taistella omin keinoin irti velkakierteestä ja ottaa pikavippejä tai lainaa lisää. Lopulta tuo kierre puristuu kuitenkin ympärille kuin kuristajakäärme. Sellainen, joka antaa uhrinsa hengittää ulos, mutta kiristää otettaan, niin että lopulta aina nujertaa saaliinsa. Samoin käy velkakierteen aikana jos omin avuin ja pikavipeillä yrittää hoitaa velkakierteen.

Tilaisuudessa Takuu-Säätiön työntekijät kertovat, kuinka paljon helpompaa velka-asiat olisi hoitaa, jos sellaiseen kierteeseen ajautumassa oleva ottaisi jo alkuvaiheessa heihin yhteyden. Ensimmäisenä olisi saatava pois tuo häpeän leima, jota moni kantaa, kun menettää otteen omista raha-asioistaan.

Tänä päivänä Suomessa ei kenenkään tarvitse hävetä yksin sitä, että on rahavaikeuksia tai velkakierteessä. Suomessa on tänään lähes neljäsataatuhatta ihmistä, joilla on maksuhäiriömerkintä.

Määrä on suurempi kuin 90-luvun laman aikana ja tulee luultavasti vain kasvamaan.




HYVIEN AIKOJEN LASKU

Mitkä asiat sitten ajavat ihmiset velkakierteeseen? Syitä varmasti on yhtä monta kuin ihmistäkin, eikä varmasti voi laskea pois myöskään holtitonta rahan käyttöä. Toisaalta luotolla elämiseen kannustava ja painostava yhteiskunta ajaa siihen jossain määrin. On oltava kaikenlaista, mihin rahat eivät riitä ja sitä saa velaksi, siitä se kierre alkaa.

Syitä on myös monia muita, eikä läheskään aina se ole ihmisen oma vika, että hän ajautuu velkakierteen otteeseen. Avioero, lomautus tai työttömyys ja sairaus, voivat ajaa velkakurimukseen. Menot ja maksut on laskettu tulojen mukaan, jotka hyvinä päivinä riittivät hyvin.

Sitten tulevat ne vaikeat ajat ja maksupino alkaa kasvaa. Niistä moni yrittää selvitä omin keinoin liian kauan. Joku ottaa lisää lainaa, toinen maksaa pelkkiä korkoja, ehkä lainaa tutuilta ja sukulaisilta.

HÄPEÄN LOUKUSTA VOI SELVITÄ

Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut aina leima, että ihminen hoitaa asiansa. Se on hieno leima, kun siihen pystyy, mutta tuhoava, kun se kääntyy toisin päin. Silloin se on häpeän leima. Sen leiman Takuu-Säätiön velkaneuvojat haluaisivat yhteiskunnasta poistaa. Ei ole häpeällistä joutua velkakierteeseen, siihen voi jokainen joutua.

On ryhdikästä lähteä selvittämään asioita silloinkin, kun kaikki on menetetty taloudellisesti ja ehkä muutenkin. Joskus velkakierre vie elämästä kaiken, kun se saa liian ison otteen, eikä apua haeta ajoissa. Kulissit joskus kaatuvat päälle ja murskaavat, jos niitä yrittää liian kauan omin voimin pitää pystyssä.

Pikavipit ovat sitten jo kuilun reunalla istuvia lokkeja, heti valmiina poimimaan saaliin. Niiden rinnalla odottaa perintätoimisto, jonka kulut ja perityt korot ovat tämän ajan härskeintä ihmisten hyväksikäyttöä.

Sillä tavoin ihminen ajautuu häpeän loukkuun ja ymmärtää ehkä vasta silloin hakea apua. Onneksi edes silloin, totesi Takuu-Säätiön työntekijä. Hän huokaisi, että jos ihmiset ymmärtäväisivät ottaa aikaisemmin heihin yhteyttä, niin moni asia selviäisi nopeammin.




PENNO-OHJELMA AVUKSI RAHATALOUDEN HALLINTAAN

Takuu-Säätiö haluaa auttaa ylivelkaantuneita ihmisiä monilla tavoin, tilaisuudessa kerrotaan. Heihin voi ottaa yhteyttä anonyyminä ja kysyä neuvoja, hakea pienlainaa tai takausta isompaan lainaan. Tärkeintä on se, että lähtee ajoissa liikkeelle, mieluummin liian aikaisin, kuin myöhään.

Raha-asioiden hoitoon Takuu-Säätiö on kehittänyt Penno-ohjelman, johon voi netissä kirjautua ja syöttää siihen tiedot tuloista ja menoista. Ohjelma on vasta pilottivaiheessa, eikä toimi kaikissa tapauksissa. Luvassa on kuitenkin uusi versio loppuvuodesta, jossa on pyritty nämä pilottiversion bugit korjaamaan.

Penno-ohjelmaa kannattaa kokeilla, voi yllättyä siitä, mihin rahat kuukauden aikana menevät. Jokainen virta syntyy aina pisaroista, niin myös rahavirta.

Niiden pienten arkielämän rahapurojen hallintaan Penno-ohjelma on kehitetty. On haluttu tehdä työkalu ehkäisemään velkakierteeseen joutumista.







keskiviikko 11. toukokuuta 2016

KIRJOITTAJAN ELÄMÄ



Ulkona on hiljaista ja hämärää, ihan pimeää ei enää tähän aikaan ole. Päivä ei kajasta verhojen takaa, joten kello on ehkä kolmen paikkeilla. Makuulla, pää tyynyä vasten dystonia aktivoituu ja niskalihakset kouristuvat sivuun. Annan pään jäädä vasemmalle ja painua tiukasti tyynyä vasten. Viime aikoina olen usein herännyt korvalehden kipuun, pään vääntymisen voiman huomaa siitä.

Kipujännite kulkee vasemmalta, korvan takaa alas niskakuoppaan ja siitä olkavarteen. Mietin jälleen, onko dystonia leviämässä, vai säteileekö kipu sinne. Olen huomannut dystonian oireiden voimistuneen parin kuukauden aikana. Se on vähän lannistanut minua ja mietin olenko antamassa periksi. Olen sairauteni suhteen jonkinlaisessa rajatilassa, jossa kaikki hoito on jätetty lipumaan. Ilmeisesti nähdään näin, onko dystonia muuttumassa.

Botuliinipiikit, joita sain kymmenen kertaa, eivät tehonneet. Sen vuoksi Lohjan neurologi päätti viime maaliskuun käynnillä jättää piikit toistaiseksi pois ja minulla on pelkkä soittoaika elokuussa. Ilmoitan silloin, menenkö DBS-leikkaukseen. Muuten jatkamme mahdollisesti pistoshoitoja. En näe pistoshoitojen jatkamisessa kuitenkaan paljon ideaa, koska ne eivät tunnu vaikuttavan.

Dystoniani tuntuu olevan immuuni botuliinille. Sen olen huomannut, että pään liike on lisääntynyt viime aikoina ja vääntyminen varsinkin liikkeessä, tai jotain kahdella kädellä tehdessä, on vaikeutunut.




TYÖKOKEILUSSA TIEDOTTAJANA

Olen nyt pari kuukautta ollut työeläkevakuutusyhtiön myöntämässä ammatillisessa kuntoutuksessa. Tehtäväni on tiedottajan työ ja ehkä siihen liittyvä autolla ajo, tilaisuuksissa istuminen, haastattelut tekstin käsittely, jutuiksi työstöineen, ovat rasittaneet niskoja. Työ on lähes kokonaan etätyötä ja sopiikin hyvin tehtävien luonteeseen, nehän voi hyvin hoitaa näin.

Käymme enimmäkseen puhelimessa, viesteissä,ja joskus toimistolla läpi aiheita, joista juttuja alan valmistella. Työ on hyvin itsenäistä, sisältää vain raamit ja näkökulman, josta aiheen käsittely olisi toivottavaa. Pidän tästä työkokeilusta ja mielestäni tämä on juuri ja ehkä myös ainoa oikea tapa, minun kunnossani tehdä tätä työtä.

En varsinaisesti pysty kirjoittamaan päätteen edessä tai läppärille kahdella kädellä, koska pääni kääntyy heti sivulle. Nopeita tekstinkäsittelyjä, joissa riittää hetken pään pitäminen suorassa ja kahdella kädellä kuvien tai tekstin työstö, pystyn tekemään. Jossain konttorissa tekstin työstö päätteelle olisi mahdotonta.

Kotona pystyn kirjoittamaan pädille, niin että pidän toisella kädellä otsasta, leuasta, tai nojaan poskeen. Tietotekniikan kehittymisen ansiosta pystyn kirjoittamaan kuitenkin jatkuvasti päätä tukemalla. Olen kiitollinen mahdollisuudesta tehdä tällä tavalla työtä ja tavata ihmisiä, joiden elämäntarinat ovat aina mielenkiintoisia.




LÄHES NELJÄSATAA BLOGIA JA YLI 80 000 LUKUKERTAA

Olen pitänyt tätä “Katse vasempaan päin”, dystoniaa sairastavan blogia kaksi ja puoli vuotta. Aloitin vajaa puoli vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. En arvannut minkälainen matka olisi edessäni, kun ensimmäisen postaukseni kirjoitin Suomen Dystonia-yhdistyksen silloiselle keskustelupalstalle. Siitä alkoi kommenttiketju, joka jatkui omassa blogissani. Nyt tekstejä on jo lähes neljäsataa ja lukukertoja blogissa yli kahdeksankymmentä tuhatta.

Toisinaan kadehdin sitä vapautta ja kokemattomuuden suomaa itsevarmuutta, millä tämän kaiken aloitin. En ollut vielä saanut niitä lyöntejä, joita myöhemmin vastaan tuli. En ollut saanut nimettömiä ilmiantoja blogista facebookiin, niin että linkin klikkaamisen jälkeen tuli eteen pelottelukommentti virusvaarasta. Moni varmasti jätti silloin jatkamatta, se on kyllä täysin ymmärrettävää.

En ollut saanut valheellisia pelottelukommentteja facebookissa, joissa pelkällä blogini avaamisella peloiteltiin, syytettiin valehtelijaksi ja paljon muuta, jota on turha jatkaa. En ollut alkuun kokenut niitä iskuja ja kirjoitin vain, mitä sydän halusi sanoa. Se tuntui hyvältä ja tuntuu vieläkin, sillä kirjoitan edelleenkin sydämelläni.

Olen kuitenkin pohtinut, varsinkin joidenkin vanhempien blogieni sattuessa luettavakseni, että olenko menettänyt jotain. Olenko vaistomaisesti, herkkää sisintä suojaten, vetäytynyt kuoreen ja kirjoitan nykyisin etäisemmin. Sitä voi olla vaikea itse huomata, sillä ihminen on itsepetoksen mestari.




IHMINEN ON AINA TARINAN ARVOINEN

En kuitenkaan halua keskittyä tuohon törkymöykkyyn, joka blogiini jostain ihmisen pimeästä kammiosta kaivettiin ja heitettiin. Jokainen blogin pitäjä, joka sydämestään kirjoittaa aidosti, saa varmasti omansa, se kuuluu siihen osaan, jonka on valinnut. Haluan ajatella, että tuokin osa on kuitenkin kokemuksena elämää rikastuttava ja saa kaiken hyvän, rakentavan palautteen nousemaan sen vaatimalle tasolle. Asettuu taustaksi, jossa hyvä loistaa kirkkaammin.

Reilusti yli yhdeksänkymmentä prosenttia blogieni palautteesta on ollut positiivista ja kritiikiltäänkin rakentavaa. On hyvä saada myös rakentavaa kritiikkiä, kirjoittajana se kehittää ja vie eteenpäin. Hyvä kritiikki tuo esille sellaista, joka kirjoittajalle itselleen on sokea kohta, tai hän on liian lähellä, nähdäkseen selvästi.

Näiden neljänsadan blogin kautta olen saanut tavata upeita ja värikkäitä ihmisiä suuren määrän. Eniten tietysti virtuaalisesti, mutta monia olen tavannut myös kasvokkain. Joistakin olen tehnyt juttujakin ja julkaissut heistä pari digilehteä, jotka ovat sivun oikean yläkulman linkistä luettavissa.

Toinen lehdistä kertoo dystoniaan sairastuneiden tarinoita ja yhtä siitä parantunutta. Toinen on DBS-leikkauksen läpikäyneiden omakohtaisia kokemuksia, sekä tietoa syväaivostimulaatiosta. Ihmisen tarina on aina kertomisen arvoinen ja elämäntarinoita en koskaan väsy kuulemaan. Siitä syystä nykyinen työkokeiluni on minulle hyvin mielekäs.




KIRJOITTAMAAN OPPII VAIN KIRJOITTAMALLA

Ajattelen niin, että sain tämän työn ainakin osittain myös bloggaamisen ansiosta. En ainakaan olisi säilyttänyt kirjoittamisen rytmiä ilman blogien kirjoittamista. Kun olin keskustelemassa ensimmäisiä kertoja tästä työkokeilusta ja kerroin, ettei minulla ole mitään varsinaista kirjoittajan koulutusta. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin kuuluneet elämääni, ei opiskeluna, vaan rakkautena. Rakastan kirjoittamista ja sitä kautta olen löytänyt tavan käsitellä asioita omalla tavallani.

Kirjoittaminen on hengittämistä, jota ilman minulle kävisi kuin kalalle kuivalla maalla. Jokainen teksti on kuin vaellus, joka avaa eteeni uusia maisemia, vie laaksoihin ja nostaa vuorille. Jokainen blogi on jännittävä matka, jota aloittaessa en tiedä, minkä kautta se kulkee. Siksi rakastan kirjoittamista, koska se pitää minut hengissä. Kirjoittaessani olen täysin terve, enkä edes huomaa dystoniaa, se unohtuu näissä hetkissä kokonaan.

Työkokeilusta kanssani keskustellut totesi, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Paljon muutakin hän puhui ja meille avautui keskustelu, jonka aikana huomasimme puhuvamme samankaltaisista kokemuksista. “Kirjoittaakseen kirjoja, täytyy elää kirjailijan elämä”, sanoi Erno Paasilinna. Tuo pätee varmasti myös muuhunkin kirjoittamiseen.

On elettävä, että olisi mitä kirjoittaa ja siihen oppii vain kirjoittamalla ja elämällä aistit auki.





lauantai 7. toukokuuta 2016

YLI ELÄMÄN SUON



“Elämä on raakaa ja raskasta, ja usein ne hienot osat oppii ymmärtämään vasta menettäessään.” Näin kirjoitti ystäväni. Nuo sanat avasivat minussa joitain ajatusvirtoja.

Ei varmaan ollut sattumaa, että nyt kirjoittelimme. Minä muistan viime kesänä samankaltaisen tilanteen ja silloin myös tapahtui jotain vastaavaa.

Pari lausetta hänen tekstistään haluan tähän blogiin lisätä, lauseet joita ajatellen luin, ja huomasin niiden puhuvan minulle.

Jostain syystä muutosvaiheet ovat vaikeita, ne hetket, kun astuu elämän pitkospuilla uudelle, oudolle lankulle.

Sitä, jonka sydänpuun vuosirenkaita ei vielä tunne, silloin alkaa katsella liikaa sivuille.

ELÄMÄN PITKOSPUIDEN JUONI

Olin eilen Torronsuon kansallispuistossa kolmannen kerran tänä keväänä. Tuo karun kaunis suomaisema on niin valloittanut minut, että sinne haluaa uudelleen kävelemään pitkospuille.

Astuessani niitä pitkospuiden kuluneita, halkaistuja pintoja, jotka notkahtelivat jalkojen alla, katsoin niitä uudella tavalla. Näin niiden yhdistyvän ja kulkevan, kuin kiertyvänä juonteena suon halki.

Jokainen pitkospuu oli oma tarinansa, eikä yksikään niistä ollut samanlainen. Tarina oli niissä sisällä ja luettavissa koko ajan. Puun tarina, elämäntarina.

Täytyy olla hyvä tarina, että se kantaa suon yli. Ei helppo elämä kasvattaisi puuta, joka vie upottavan suon halki. Puun on kestettävä pakkasia, kuivuutta, rankkasateita, syysmyrskyjä ja tuulenpuuskia.

Vain niin siitä kasvaa riittävän vahva pitkospuuksi.




ELÄMÄ ALLEVIIVAA ELÄMÄNTARINAN

Myös ihmisen on elämässään kestettävä paljon, että elämäntarina voisi kantaa koko matkan. Toisinaan olen huomannut, että joku muu on mennyt jo tästä ja saan kulkea hänen tarinansa kautta, kuin suon yli pitkospuilla.

On hyvä ottaa oppia niistä, jotka ovat kulkeneet samankaltaisen taipaleen ja kestäneet. Sellaiset ihmiset ovat kuin pitkospuita. Heidän sydänpuunsa kertoo eletyn elämän matkasta paljon.

Olen tämän kevään aikana keskustellut monien kanssa, jotka ovat kulkeneet sellaisten soiden kautta, että tiedän varmasti niiden pitkospuiden kestävän.

Sitä luottamusta, minkä elämä alleviivaa tarinaan, ei mikään yliviivaa.

KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

"Mutta itse olen huomannut että "on pakko" löytää positiivisia asioita elämään. Kyllä sitä muuten kuorman alle nääntyy. Kuorman ei aina tarvitse edes olla kovin raskas. " Tässä toinen hieno ajatus ystäväni tekstistä.

Jostain tulee mieleeni viime kesän vaelluksella etsityt purokivet. Vertaisin positiivisia asioita tässä tilanteessa niihin. Ne veden silittämät kivet oli etsittävä ja tiesin mistä ne löytyvät. Halusin viedä juuri tietynlaisen kiven tunturin huipulle.

On etsittävä sieltä, mistä on ennenkin löytänyt se positiivisuus ja hyvä asenne itseään kohtaan. Liian usein on itseään kohtaan ankaran kielteinen. Vaatii suorituksia, eikä mikään riitä.




KUKA PITÄÄ HEIKOMPIEN PUOLTA

Erään toisen ystävän kanssa keskustelin tänä aamuna tuosta liiasta ankaruudesta itseä kohtaan ja hän sanoi kokevansa samoin. Liian usein vaatii itseltään suorituksia, joita ei sitten pysty täyttämään.

Mistä sitten se positiivisuus ja elämänvoima löytyy, kun edessä on vain upottavaa suota; omien luulojen varassa on vaikea yli päästä. Syyttävä mieli ja viha omaa minää kohtaan on raskas taakka. Kyllä suohon vähemmälläkin uppoaa.

Surullista tässä on se, että nykyinen yhteiskunta vain lisää sitä heikompien painolastia. Rikkaat ja vahvat kyllä puolensa pitävät. Kuka pitää heikompien puolta?

Aina silloin, kun lähdetään säästämään, säästetään niiltä, jotka eivät osaa tai jaksa panna vastaan, näin tehdään tänäänkin.

MATKA YLI EPÄTOIVON SUON

Mistä löytyy se voima, joka kantaa yli epätoivon suon, silloin kun edessä on vain syyttäviä ja vaativia sormia vallanpitäjien taholta. Epätoivo on heidänkin puheissaan ja ilmeissään vahva, sitä ei pystytä peittämään.

Koko Suomi on matkalla yli epätoivon suon ja siinä me kuljemme jokainen, rikkaat ja köyhät. Ei täältä kukaan pakoon pääse, se on turha luulo. Nyt on vain löydettävä ne voimat, jotka asettuvat pitkospuina alle ja kantavat epätoivon suon yli.

Minun mielestäni asia on päivänselvä ja pitkospuut ovat siellä, missä ne aina ennenkin ovat olleet. Ne ovat ihmisten tarinoissa, jotka ovat ylittäneet  nämä suot jo ennen meitä.

Meidän olisi aika pysähtyä kuulemaan näiden ihmisten tarinoita. On selviytymistarinoiden vuoro. Niiden avulla meidän esivanhempammekin selvisivät.

Iltanuotioiden tarinat olivat selviytymistarinoita.




MITÄ ME OLEMME TOISILLEMME

On helppo kuvitella kaikenlaista, kun itse on voiman puolella. Sitä luulee olevansa parempi ja tulevansa kyllä läpi vaikeuksienkin. Sitten tulee sairaus ja vie voimat. Siinä se reppana sitten on, joka juuri uhosi. Sellaisia me ihmiset olemme.

Kun yksi uhoaja solahtaa ruotuun, pomppaa toinen jojona esiin, tämä on nähty ja tiedetään. Aina riittää tulijoita ja luulijoita. Oikeastaan se on aika huvittavaakin, kun sitä aikansa seuraa.

Jos näitä uhoajia ja heikompien syyllistäjiä alkaa liikaa uskomaan, voi mennä liian syvälle suohonsa. Pitäisi aina muistaa se tosiasia, että ihminen on arvokas, koska on ihminen, ei mistään muusta syystä.

Omaisuus tai ominaisuudet eivät ole ihmisen arvon mitta, vaikka se yhteiskunnassa on usein sitä. On hyvä muistaa, että todellinen ihmisyyden mitta on aina muualla, kuin vallanpitäjien hallussa.

Ihmisyyden mitta on, mitä me olemme toisillemme.

SILEÄT PUROKIVET

Omilta juurilta ja perustalta, sieltä mielessä solisevalta ajatusten purolta tänäänkin löytyvät ne oikeat itsetunnon lähteet.

Sieltä ne on kerättävä ja säilytettävä. Sitten ne on käytettävä ja luotettava siihen, minkä on lahjana saanut ja harjaantunut käyttämään elämässään.

On niiden sileiden purokivien hetki, aika kerätä talteen ne elämän hiomat kivet.