torstai 14. huhtikuuta 2016

MITEN ELÄMÄSTÄ SELVIÄÄ





En saa enää unta, tiedän sen kokemuksesta. Toisinaan uni tulee vaikka herääkin aamuyöllä, tänään se on jo mennyt menojaan. Niskat vääntyvät tyynyä vasten ja kipu säteilee käsivarteen. Se hyvä puoli dystoniassa on, ettei sänkyyn huvita jäädä makoilemaan jos ei uni tule. Nousen keittämään kahvia.

Kello on puoli kolme ja ulkona tähtitaivas. Katu on hiljainen ja lehmuksen oksien takana kaartuva taivas kaunis. Yöllä on oma tila, johon täytyy vain asettua ja luottaa. On turha kapinoida ja vaatia mitään yön hetkiltä, ne menevät päivän koittaessa.

VÄLLÄYKSEN ISÄN RUNOJA

Luen pari blogiin tullutta kommenttia. Ne eivät ole aivan vasta kirjoitettuja, ajan hermolla liikkuvia, tai tämän hetken tarinoita. Silti niissä on jotain ajatonta ja myös tähän hetkeen osuvaa. Kommentit ovat minusta kauniita pieniä keromuksia ajalta, missä vielä ihmismielen ikävän annettiin tulla esille sanoina.

Kommentit ovat Välläyksen isän kirjoittamia. Hän on ne arkistoistaan löytänyt ja tuonut blogiin meidän kaikkien luettavaksi.

Välläys kertoo, että hänen isänsä on kirjoittanut pienet runotarinat kouluaikanaan ja niiden taustalta löytyy syy sanojen haikeuteen.



ENSIMMÄINEN RUNOTARINA

Akkunan ääressä


Ihminen kyyrötti akkunan ääressä ja katseli ulos talveen palavin silmin. Hän nautti näystä, joka avautui hänen silmiensä edessä. Kuinka ihanalta näyttikään lumi, pakkaskiteinen lumi.

Kun auringon valo sinne hohti – oli kuin hän olisi nähnyt säihkyvän timanttimeren, joka peittyi alle valkoisen vaipan.

Ihminen aikoi lähteä pois – loi kosteat silmänsä taivaalle päin, jossa valkoiset pilven hattarat purjehtivat häipyen taivaan sineen.




ELÄMÄN ARKINEN TAUSTA OLIKIN KAUNIS

Välläys kertoo, että hänen isänsä veli ja sisar olivat kuolleet keuhkotautiin ja surumielisyys oli ehkä siksi tässä runollisessa tarinassa niin vahva. Lähdön tunnelma ja jäähyväisten maku, joka maailman sai näyttämään vielä kauneutensa. Kaikki näyttää erilaiselta, kun tietää näkevänsä sen viimeisen kerran.

Tuohon kauniin haikeaan hetkeen on sanojen siivin helppo palata. Se on kuin tähän hetkeen lähetetty viesti menneisyydestä. On aika, jossa irtoaa tästä todellisuudesta ja kuitenkin elää siinä syvemmin kuin koskaan.

Näkee eri tavalla kaiken, mikä ennen oli elämän taustaa, sen jossa koki elämäksi kutsutun.

Tausta irtoaa kohteesta ja nousee esiin, onkin nyt se elämän kaunein asia. Miksi sitä ei nähnyt ennen kuin viimeisellä silmäyksellä, kun “ihminen aikoi lähteä pois”.




TOINEN RUNOTARINA

Metsässä


Ihminen oli metsässä. Hän seisoi polvia myöten hangessa ja hakkaili polttopuita pirttinsä lämmöksi

Oudon äänen kajautti kirves kauas salojen kiirivään hiljaisuuteen – se kalskahteli niin oudosti jäiseen puun kylkeen, kun tarmokas isku heilahti kirveestä.

Ihminen väsyi ja nojasi halkopinoa vasten. Molemmat kätensä hän koukisti ja kyynärpäillä nojasi pinoon.

Ihminen kätki kasvonsa käsiensä väliin – oli aivan hiljaa – mietti ja kuunteli saloilla kiiriviä kaikuja...




UUNIN RAUNIOT METSÄSSÄ

Tähän Välläyksen isän runolliseen kuvaukseen löydän myös helposti monia sisäisiä linkkejä. Vaikka en tunne kirjoittajaa, niin sanoissa löydän sieluni maiseman, äänet ja tunteet.

Tuo tarinan kuvaama hetki on tänään kaunis ja sisältää paljon tunteita. Me olemme tulleet metsistä, eikä sinne sydämessä ole pitkä matka. Sivistys on usein vain kuori, jonka alla pieni ihminen kuuntelee elämän outoja ääniä.

Tätä Välläyksen isän toista tarinaa lukiessani tulee mieleeni eräs kiviraunio kaukana pohjoisessa. Siellä kävimme pari vuotta sitten ja löysimme kivikasan metsikön keskeltä.

Kivikasa oli uunin raunio, se mitä oli jäljellä erään ihmisen lapsuuskodista.




PAKKASAAMU JA JÄISET PUUT

Tuohon uuniin löydän myös linkin Välläyksen isän tarinasta. Kylmät pohjoisen talvet ja jäisen kylmän pirtin. Olen lukenut sen tarinan erään läheisen ihmisen lapsuudesta usein. Hän oli kirjoittanut kokemuksiaan lyijykynällä pieneen vihkoon. Siinä vihkossa oli huutolaistytön tarina.

Aina toisinaan olen blogissani siitä tarinasta jotain kertonut. On hyvä tietää, miten lähellä ne ajat ovat, kun köyhiä myytiin vähiten tarjoavalle. Tuossa ruutuvihkossa on tarina tytöstä ja äidistä, jotka usein heräävät yön jälkeen pakkasaamuun ja kylmään pirttiin.

Talon miesväki on savotassa tai juopottelemassa. Ruokana on vain veden ja maidon jäätynyttä sekoitusta, juomaa kutsutaan harmajaksi.

Äiti ja tytär lähtevät yhdessä ulos vielä pimeään aamuun. Tähtitaivas kaartuu yllä niin kauniina. He menevät liiterille, missä on jäisiä koivurankoja.

Äiti sahaa pätkiä ja tyttö yrittää koivuista halkoja kirveellä.




ELÄMÄSTÄ SELVIÄMINEN ON OIKEA TAPA

Sylykset mukanaan he harppovat tupaan ja vievät puut uunin, tuon nykyisen kiviraunion eteen. Jäiset koivut palavat kituen ja lämpö katoaa niiden sulamiseen. Onneksi päivä pian koittaa puuhineen ja arki kuljettaa elämää eteenpäin.

Näihin muistoihin matkasin Välläyksen blogiin kirjoittaman kommentin ja hänen isänsä arkistoista löytämien kirjoitusten kautta.

Kuljin kauas ja tulin lähelle, matka omaan sydämeen ja elämään menee joskus kiertämällä.

Meillä on vankat juuret metsän kätköissä, niitä ei hevin irti kiskota.

Selviäminen on joskus kiinni siitä, että näkee asiat eri tavoin, kuin ne ovat.

Ehkä ne ovatkin vasta silloin oikein.

Mikä tai kuka sanoo, että tämä tapa on oikea.

Onko niin, että oikea tapa on se, millä elämästä selviää.




ELÄMÄ HEITTÄÄ HAASTEEN

Olen viime aikoina haastatellut aika monia ihmisiä, joiden elämän vakava sairaus on muuttanut.

Useinhan nämä sairaudet tulevat yllättäen, vaikka jälkeenpäin huomaakin niiden antaneen merkkejä jo aiemmin.

Silti ne tulevat ja yllättävät, pysäyttävät entisen elämän ja vääjäämättä ohjaavat sen suuntaa uuteen.

Koska olen tarinankerääjä ja kannan tarinataakkoja, olen kiinnostunut ihmisen tarinasta.

Siitä tarinasta, miten ihminen selviää, kun elämä heittää haasteen eteen ja vie pohtimaan tämän kaiken merkitystä.

Mikä on oikeasti arvokasta?

Mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja antaa arvoa?

Onko syytä takertua pieniin virheisiin silloin, kun kaikki oikeat asiat ovat vielä hyvin?

Onko elämän sisältö tärkeämpi, kuin paketoida se päältä kauniiksi?




ELÄMÄ MUUTTAA

Olen huomannut yhden yhdistävän piirteen niissä tarinoissa, joita olen kuullut. Tyytyväisyys on selviytyjän leima.

Pienten onnen hetkien ja ilonaiheiden löytäminen elämän vaikeina hetkinä, siinä on salaisuus, joka kantaa eteenpäin.

Jokainen tarina on minussa, sydämessäni ja muuttaa ajatteluani koko ajan. En ole enää se sama ihminen, joka olin ennen kuin kuuntelin näitä ihmisiä ja heidän sanojaan.

Minä muutuin ja muutun koko ajan, olen matkalla ja tiedän mitä kohti.

Elämä muuttaa jokaista, joka kuuntelee sen tarinaa.







1 kommentti:

  1. Olet kirjoittanut kauniin tarinan, joka huokuu tunnetta.

    En tiedä tuosta Akkunan ääressä -jutusta, eläytyikö isäni sisarukseen, joka oli keuhkotaudin riuduttama ja halusi lähteä pois. En oikein osaa kuvitella, että hän olisi tarkoittanut pois lähdöllä ainakaan tosissaan itseään.

    Monissa tuon ajan kirjoituksissaan isä käytti subjektina sanaa ihminen. Se on epämääräinen subjekti, josta ei tiedä ketä hän tarkoitti vai tarkoittiko vain yleensä ketä tahansa.

    Uunin raunio kertomuksesi kuvassa on lähes samanlainen kuin kotiseudullani mäen (isäni nimittämän "Araratin") päällä niityllä oli nuoruusaikanani. Sekin uuni oli tuollaisista litteistä kivistä tehty mutta vain vähän matalampi. Siellä niityllä kasvoi hullukaalia ja ketoneilikkaa. Pitkiin aikoihin en ole siellä enää käynyt. Naapurin karja on siellä viime vuosina tallustellut. Siellä niittyjen lähellä oli niitä "Peikkometsän" kivirauníoita, joista olen jossakin kommentissani kertonut.

    Kuvasi, jossa on tintti sammaltukku nokassaan, on hauska. Se kertoo tulevaisuuden toivosta, uuden elämän puitteiden rakentamisesta.

    Kevät on juuri uuden elämän kehittymisen aikaa. Pidän keväästä.
    välläys

    VastaaPoista