torstai 21. huhtikuuta 2016

MEILAHTEEN EKSYNYT



Olen eksynyt, ymmärrän sen lopullisesti siinä vaiheessa, kun tulen parkkihalliin. Olen merkinnyt kännykkään autopaikan hallin ja numeron. Tämä on pysäköintitunneli, jolla on sama tunnus, mutta näen, ettei se ole sama minne autoni jätin. Olen eksynyt, ja se tunne on epämiellyttävä.

Olen kiertänyt suuria parkkihalleja vajaan tunnin verran ja etsinyt autoani. Olen kävellyt loputtomia käytäviä, luolamaisia, valkeaksi rapattuja ja oudon tyhjiä. Ihmisten puuttuminen, kylmät kamerasilmät, pysäköidyt autot, ja jostain kuuluvat jylisevät äänet tekevät tunnelman painajaismaiseksi.

Elän painajaista. Olen eksynyt Meilahden sairaalan parkkiluoliin. Opaskarttoja on jokaisessa luolassa ja niissä keltainen täplä, joka kertoo, että olet tässä. Myönnän olevani, mutta en haluaisi. Ymmärrän kartoista, että parkkihalleja alueella on kaksi ja olen laskeutunut niistä toiseen.

Nyt minun pitäisi löytää tie ulos ja oikea halli.

TAKSIKUSKI JA KERAVAN MIES YHTÄ TIETÄMÄTTÖMIÄ

Kamerat luolissa seuraavat kulkuani kumisevien hallien käytävillä. Kaikki karttojen portaat vievät osastojen uumeniin, minne en haluaisi nousta. Palaan siis takaisin loputtoman pitkiä kelmeästi valaistuja hallien käytäviä. Tulen lopulta kohtaan, josta alas tänne gehennan uumeniin laskeuduin.

Nousen epätodellisesta, painajaisunien luolastosta ylös ja olen pian keskellä Meilahden suurta kenttää. Ympärilläni on korkeita sairaalarakennuksia, joka puolella. Takanani on koppi, jossa lukee P3. Siellä olen vajaan tunnin etsinyt autoani. Missään ei näy kylttiä, jossa opastettaisiin P1-parkkihalliin.

Taksiauto odottaa kyytiä tornisairaalan pääoven lähellä ja menen kysymään kuljettajalta. Hän katsoo minua suu auki ja toteaa, ettei pysty auttamaan, koska ei käytä parkkihalleja.

Lähden kävelemään alas kaartuvaa katua ja vastaani tulee vanhempi mies. Tervehdin ja kysyn osaisiko hän auttaa minua.

Mies kertoo tulevansa Keravalta ja kulkevansa julkisilla. Hän ei tunne aluetta.




MEILAHTI ON OUTO KAIKILLE KULKIJOILLE

Tulen kaaresta alas ja näen toisen taksin. Päätän vielä yrittää kysyä neuvoa ja kumarrun ikkunaa kohti. Kuljettaja avaa oven ja kysyn, tietääkö hän, mistä löytyy parkkihalli yksi.

Taksinkuljettaja vastaa ruotsiksi ja kertoo, ettei tiedä. Hän näyttää kentän keskellä olevaa pysäköintilaitoksen P3-koppia ja kysyy onko autoni siellä.

Jatkan matkaa ja kysyn vielä vastaani tulevalta mieheltä, tietääkö hän alueen pysäköintihallien sijaintia. Kiireisenä ohi harppova mies toteaa, ettei tunne sairaala-aluetta ollenkaan.

Olen kysynyt neuvoa kahdelta taksikuskilta ja kahdelta vastaantulijalta, kukaan ei tuntenut Meilahden pysäköintihallien sijaintia, eikä missään näy kylttiä niiden sijainnista.

Päätän palata takaisin kentän keskellä olevaan painajaiskoppiin, josta laskeudutaan alas sairaala-alueen uumeniin.

Ajattelen, että sieltä täytyy löytyä reitti parkkihalliin, johon autoni jätin.

VALVOMOT SEURAAVAT JOSSAIN KULKIJOITA

Koppi, jossa on vain kaksi hissiä, tuo jostain syystä mieleeni Stephen Kingin kirjat, joissa sellaisista laskeudutaan toiseen todellisuuteen tai aikaan. Toiseen todellisuuteen sieltä mennäänkin.

Olen taas takaisin pitkän, aution käytävän alkupäässä ja lähden kulkemaan alas vievää käytävää. Tulen ensimmäiseen halliin, kävelen päätyyn kiinnitetyn kartan eteen ja luen, että olet tässä.

Nyt tiedän olevani väärässä pysäköintihallissa ja lähden etsimään reittiä oikeaan. Ajattelen, että jos tänne eksyisi joku muistisairas niin hänen olisi helppo kadota näihin luolastoihin.

Tai ehkä joku seuraa kulkuani näistä lukuisista valvontakameroista ja jossain tornisairaalan valvomossa seurataan huvittuneena outoa hortoilijaa halleissa.

IHMINEN, JOKA EKSYI LIIKENNEYMPYRÄÄN

Minun tulee ikävä aikaa, kun näissäkin halleissa oli koppi, missä avulias ihminen oli töissä ja neuvoi tarvittaessa. Nyt täällä on vain korttiautomaatteja. Joka käytävässä on tolppien päässä nälkäisinä pankkikortteja odottavia ahmatteja.

Ihminen on poistumassa vähitellen kokonaan. Ihmistä ei enää tarvita. Samalla syyllistetään työttömiä, lyödään armotta köyhiä ja suojellaan veroparatiisien taakse piiloutuvia rikkaita.

Mieleeni tulee jostain mielikuvia ihmisen tiestä läpi elämän, kulkiessani halki Meilahden sairaalan labyrinttien. Tullessani kolmannen kerran samaan kohtaan valkeaksi kalkituissa luolastoissa, muistin erään tuttavani, jonka mieli jäi liikenneympyrään.

Muistan hänet loistavana paikallistuntijana eräässä pohjoisen pikkukaupungissa. Hän kirjoitteli usein lehtiin muistoja menneistä ajoista.

Tuon tuttavan muistoissa oli tarina myös sen liikenneympyrän kohdalta alkavasta suorasta. Silloinen pääkatu oli kulkenut siitä kohti paikkakunnan kirkkoa.

Hän kertoi tarinoita tuosta kadusta ja paikkakunnasta, jossa itsekin nuoruuteni vuodet kulutin.

Kerran hän sitten oli ajanut siihen liikenneympyrään, eikä löytänyt enää tietä siitä pois. Näin me poistumme täältä yksi kerrallaan.



LÖYSIN MEILAHDEN TUNTEVAN IHMISEN

Päätän Meilahden sokkeloisessa parkkihallissa, etten jää enää kiertämään yhtään kierrosta tuossa elämälle vieraassa paikassa. Nousen hissillä ensimmäiseen tornisairaalan kerrokseen ja oven avautuessa näen siivoojan liikkuvan rauhallisesti käytävän poikki.

Minulla tulee hyvä mieli siitä, että näen tuon työntekijän. Kävelen osastojen läpi, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota.

Tulen lopulta aulaan ja näen tornisairaalan ovet. Tiedän, että jos siitä ulos astun, niin vastassani ovat vain parkkihalleista tietämättömät taksinkuljettajat ja neuvottomat jalankulkijat. Meilahdessa kaikki ovat eksyksissä.

Kävelen tiskin luo ja näen taimmaisessa nurkassa ihmisen, elävän ihmisen. Tuntuu niin hyvältä, että voisin maksaa hänen näkemisestään.

“TÄÄLLÄ EKSYVÄT HELSINKILÄISETKIN”

Astun luukun eteen ja ystävällinen nainen katsoo alas, ääneni suuntaan. Kysyn virkailijalta, missä on parkkihalli yksi.

Nainen näyttää kynällä karttaa ja sanoo “kävele tuosta kaarteesta alas, ohi sen kopin, siitä kentän yli kohti pitkälippaista katosta, siellä lukee rakennuksen nimi. Sitten käännyt vasemmalle ja menet liukuovista sisään”, nainen ottaa kynän pois, ja minä kiitän häntä.

Sanon hänelle, että olen tunnin verran harhaillut Meilahden parkkihalleissa ja eksynytkin sinne, ilmeisesti siksi, koska tulen tuolta maaseudun pikkukaupungista.

Nainen katsoo minua ymmärtävästi ja sanoo, että “älä siitä huoli, kyllä tänne Meilahteen eksyvät helsinkiläisetkin”.



AUTOMAATTEJA KUIN SIENIÄ SATEELLA

Ystävällisen naisen ohjeilla löydän kentän läpi pitkälippaiselle katokselle ja sieltä liukuovelle, jonka sisältä löytyy pankkikorttiahmatti, joita on varmaan kymmeniä halleissa.

Ei ihme, ettei rahaa ole jäänyt opastaulujen tekoon. Rahastaminen on nykyisin pääasia joka paikassa, niistä ei kukaan pääse kyllä eksymään ohi.

Laitan parkkikorttini ahmattiin ja saan kehotuksen laittaa pankkikortin aukkoon. Olisin halunnut maksaa rahalla, mutta laite hyväksyy vain pankkikortin.

Olen jo niin väsynyt, että syötettyäni kortin sisään laitan maksun menemään vahingossa luottopuolelta, vaikka eihän sillä ole väliä.

Otan kuitin ja menen hissiin.

YSTÄVÄLLISET PUKUMIEHET

Painautan kerroksen, ja hissi lähtee lipumaan alaspäin. Jokin mielessäni pakottaa minut vielä kaivamaan kännykän esiin ja huomaan, ettei sen kuoressa ole pankkikorttia.

Olen uupuneena unohtanut pankkikortin automaatin kitaan. Painautan takaisin ylös ja jännitän onko ylhäällä enää korttiani.

Tulen kerrokseen ja näen kaksi pukumiestä käytävässä. Automaatin edessä seisova ojentaa automaatilta pankkikorttini, toinen miehistä ottaa sen ja ojentaa minulle. “Onneksi et ehtinyt pidemmälle”, hän sanoo.

Autoni löydän juuri siitä kohdasta, johon olin sen kännykkääni merkinnyt.

PISARA INHIMILLISYYTTÄ

Jos Meilahden alueen suunnittelija olisi vaivautunut lisäämään sinne kymmenien maksuautomaattien lisäksi edes yhden kyltin, niin olisin tänne löytänyt heti.

Siinä kyltissä olisi voinut lukea vaikka, että “kävele kentän läpi kohti pitkälippaista katosta, käänny vasemmalle ja mene liukuovista sisään, niin pääset parkkihalli ykköseen”.

Ei se olisi vaatinut kuin pisaran inhimillisyyttä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti