perjantai 22. huhtikuuta 2016

ELÄMÄSSÄ ÄSSÄ




Maanantaina eksyin Meilahden parkkihallien luoliin. Tiistaina kuljin Torronsuon notkuvilla pitkospuilla keväisessä ilmassa; sateessa, paisteessa ja sumussa. Keskiviikkona sain tavata ihmisen, jonka elämä oli mielenkiintoinen ja koskettava tarina. Eilen olin Karjalohjalla haastattelemassa ihmisiä ja jälleen koin yllättävän yhteyden.

Olimme kulkeneet samoja reittejä erään hyvin sydämellisen ihmisen kanssa ja asuneet kumpikin pohjoisessa samoilla seuduilla. Tietysti löysimme yhteisen tutunkin tarinoidessamme. Elämä on pitkä vaellus, jolla toisinaan tavataan yllättävälläkin hetkellä.

Kuulin myös monta muuta vaikuttavaa ja sydämeen osuvaa elämäntarinaa. Paljon on viikosta kirjoitettavaa, monta tarinaa, jokainen helmen kaltainen.

SAIRAUDEN VUOKSI TYÖPAIKKAKIUSATTU

On hienoa saada kuulla niin monta elämäntarinaa, pidän sitä suurena kunniana ja arvostan aivan valtavasti jokaista kertojaa. Eräs tarina jäi hyvin koskettavana mieleeni.

Leppoisasti juteltu kertomus eletystä elämästä. Hän oli sairastuttuaan joutunut työpaikkakiusaamisen kohteeksi.

Kyyneleet valuivat kertojan silmistä tarinan aikana ja kyllä omatkin silmäni kostuivat, kun eläydyin hänen kokemuksiinsa.




KOHTALON KIVENSIRU SYDÄMESSÄ

Ihmettelen aina sitä ihmisen kykyä kääntää kovakin kohtalo elämänvoimaksi. Tuntuu, että moni karunkin elämän elänyt on hyvin avara ja avoin, kyynel ja nauru ovat herkässä.

Tietysti luonteesta se on kiinni ja me olemme kaikki erilaisia, ei voi vaatia avoimuutta, jos ihminen itse ei avaudu.

Sen olen kuitenkin huomannut, että jotain hyvin kaunista ja hohtavaa on kovia kokeneen sydämessä. Hän on kuin jokihelmisimpukka, johon kivensiruna kohtalon isku on painunut.

Uponnut sieluun ja jäänyt mieleen kipeästi.

Sitä on yrittänyt itselleen selvitellä, syyttänyt ja moittinut itseäänkin, kunnes on tajunnut turhaksi sellaisen. Virheet on tehty ja seurausten kanssa on elettävä.

Vähitellen tuosta mieltä painaneesta kokemuksesta on kehittynyt elämänvoima, kuin helmi simpukkaan.

Siellä sydämessä on se helmiäisaineen kivensirun päälle kasvattama helmi, jonka elämä on hionut.

SYDÄMEN HELMEN NÄKEE VAIN SYDÄMELLÄ

Useinhan sitä helmeä ei päälle päin näe. Voi olla, ettei sitä ymmärrä edes etsiä kuin toinen kovia kokenut ihminen. Hän näkee heti ihmisen kuoren kätkevän sisälleen jotain äärettömän arvokasta.

Kun sellainen ihminen avaa sydämensä, avaa sen, kuin simpukka kuorensa, niin sisälle muodostunut helmi hohtaa kauniisti.

Joka sen helmen saa kerätä ja kuulla tuon tarinan, mikä elämän koulussa on koettu, voi vain aavistaa tilanteen arvon.

Siihen hetkeen ei monella ole asiaa koko elämänsä aikana. Ja jos väärä ihminen siihen sattuu, niin varmaa on, että hän ei sitä helmeä koskaan näe.

Hän näkee vain ulkokuoren, joka jokihelmisimpukan tavoin voi olla hyvin vaatimaton.




NÄKYMÄTÖN KULTALANKA YHDISTÄÄ

Olen hyvin kiitollinen jokaisesta tarinasta, jonka olen saanut kuulla. Kaikki ne ovat olleet kuin hienoja helmiä elämän helminauhassa. Hohtavia helmiä täynnä koko ketju.

Jokainen tarina toistaan kirkastavia kokemuksia, joissa tummemmatkin elämän helmet, ne rankatkin kokemukset alkavat hohtamaan.

On suuri etuoikeus saada kuulla näitä elämän koulussa opittuja asioita. Niitä kokeneita ihmisiä tuntuu yhdistävän, aivan kuin näkymätön kultalanka, ymmärrys joka tulee elämänkokemusten kautta.

Olen jokaisen tarinasta sen verran oppinut, että osaan olla kiitollinen kuulemastani.

SAIRAUDEN KAUTTA POSITIIVISIA ASIOITA ELÄMÄÄN

Olen huomannut, että näiden tarinoiden kertojat ovat osanneet käsitellä elämänsä kovatkin ajat lopulta niin, etteivät he ole katkeroituneet.

Viime aikoina, kun olen haastatellut vaikeita  sairauksia potevia, olen pannut merkille yhdistävän tekijän heissä.

Olen huomannut, että jokainen, jonka kanssa olen keskustellut, on löytänyt sairaudestaan myös paljon positiivisia puolia.

Vaikka sairaus on vienyt osan työkyvystä, ja lopulta sen kokonaan, niin se on tuonut mukanaan uusia, tai aikaisemmin sivuun jääneitä asioita.




ELÄMÄN KOKO MAKU TÄSSÄ HETKESSÄ

Moni on löytänyt uudelleen harrastuksen, joka jäi työvuosina ajan puutteen vuoksi syrjään. Joku on perustanut pienen yrityksenkin entisen harrastuksen löytymisen myötä. Hän saa siitä eläkkeeseen pientä lisätuloa, mielekästä tekemistä ja tapaa ihmisiä.

Moni on löytänyt sairauden kautta kerhoihin ja saanut uusia ystäviä ja harrastuksia. On voinut löytyä jopa elämänkumppani jakamaan vaelluksen iloja ja vaivoja.

Olen huomannut, että useimmat, jotka ovat kääntäneet sairauden positiiviset puolet esiin ovat oppineet elämään hetken kerrallaan.

He elävät miettimättä liikaa huomista, eivätkä edes suostu siitä puhumaan. Se on viisautta, jonka sairaus on opettanut; huomista ei vielä ole ja eilinen on mennyt.

Jäljelle jää vain tämä hetki ja siitä on pidettävä kiinni, imettävä elämästä koko sen maku kaikkine vivahteineen, täysillä.




SAIRAUS VOI MYÖS KATKEROITTAA IHMISEN

Olin viime maanantaina HUS:n järjestämässä Potilaan oikeuksien tilaisuudessa Helsingissä. Siellä oli tietoiskuja ja pöytiä, joissa potilasjärjestöjen ja yhdistysten edustajat juttelivat ihmisten kanssa.

Keskustelin siellä Neuroliiton henkilön kanssa ja kysyin, että onko hän tavannut työnsä yhteydessä katkeroituneita sairaita.

Hän sanoi, että on tavannut sairauden katkeroittamia ihmisiä. Varsinkin nuori, joka on juuri perheen perustanut, tai siinä iässä, että kaiken pitäisi olla vasta edessä.

Kyllä nuorelle ihmiselle voi tulla joskus kovakin katkeruus siinä tilanteessa.

Hän kertoi, että tuo katkeruus voi kestää kauankin, kunnes lopulta tulee se hetki, että ihminen hyväksyy elämäntilanteensa sairaana.

Vanhempana sairastuminen ja sen hyväksyminen on tietysti vähän helpompaa, kun lapset ovat jo aikuisia ja elämää paljon eletty.

Voi sekin tilanne olla silti vaikea, kun vähän ennen eläkeikää tulee vaikea sairaus, joka romuttaa kaikki suunnitelmat. Kyllä ihminen voi silloinkin kokea katkeruutta, joka on vain käytävä läpi.

Oma elämänkoulu jokaisen on käytävä ja tunteet vaihtelevat. Se voi olla raskastakin, jos on tunneihminen ja kokee kaiken voimakkaasti.




ILMAN DYSTONIAA OLISI PALJON JÄÄNYT KOKEMATTA

Kun ajattelen omaa sairastumistani servikaaliseen dystoniaan, en varsinaisesti ole koskaan katkeruutta siitä kokenut.

Ensin tietysti sairaus järkytti, vaikuttaahan se kaikkeen tekemiseen. Vähitellen ihminen kuitenkin tottuu elämään tällaisenkin vaivan kanssa. Paljon vaikeampiakin sairauksia potevia olen tavannut ja oppinut heiltä paljon.

Olen sitä kautta ottanut tämän sairauden vastaan ja ajatellut, että tälläkin tavalla voi vielä elää hyvää elämää. Voi nauttia onnen hetkistä ja tehdä mielekkäitä asioita.

Olen myös kiitollinen siitä, että ilman tätä dystoniaa olisin jäänyt vaille monesta asiasta.

Ilman dystoniaa en olisi tutustunut moniin hienoihin ihmisiin, joista monista on tullut ystäviäni.




LUOVA TYÖ ON PARHAIMMILLAAN KESKEN

Niissä tarinoissa, joita olen kuullut, niissä on paljon elämän varrella koettua. Ja kirjoittajan mieli lisää aina tarinaan sen osan joka on kuvatun ja sanotun välillä. Tarinankertoja kuulee sanojen takaa sen, minkä ihminen haluaisi puhua.

Varmaan ihmisen elämän parhaita hetkiä on, kun saa tehdä jotain mieluista ja luovaa. Parhaimmillaan työ on silloin, kun se on kesken, mutta hyvässä alussa.

Silloin haluaa pysähtyä ja antaa ajatusviivan venyä.

Keskeneräisenä kaikki luova työ on parhaimmillaan, silloin kun mikään ei painosta sitä valmistumaan.

Silloin luovuus kukkii ja ideoita tulee tulvimalla. Koko ajan syntyy ajatuksia ja variaatioita, joita haluaa lisätä tekemäänsä asiaan.

Valmiina työ tulee ikään kuin tiensä päähän ja se on annettava pois. Kirjoittajana teksti alkaa elää omaa elämäänsä ja lähtee vaellukselle lukijan sydämeen.

Kyllä kyyneleet ovat tulleet silmiin tällä viikolla usein, olen niin paljon koskettavia tarinoita saanut kuulla.

Ihmisen tarina, silloin kun sydän avautuu ja saa nähdä sen hohtavan helmen, se saa herkille mielin.

Onneksi on sen kaltaisia ymmärtäviä ystäviä, jotka sydämensä avaavat.




VALKOVUOKOT KUKKIVAT NURMELLA

Kävin Karjalohjalta palattuani Sammatissa Paikkarin torpalla. Elias Lönnrotin, suuren vaeltajan, tarinoiden kerääjän ja kirjoittajan patsas tuijotti minua kalliolta tuimana.

Kevätaurinko lämmitti ja käpytikka naputti koivun kylkeä. Paikkarin torppa oli vielä suljettu ja alue hiljainen.

Käveleskelin pihamaalla, kurkistin ikkunasta sisään ja otin kuvia. Vaatimaton on ollut Suomen kansan suurmiehen syntymäkoti.

Pihapiirissä sai kuitenkin kulkea ja ihailla vanhoja rakennuksia. Kiviaidan sisällä kasvoi vielä paljaita omenapuita ja keltaisen heinän keskellä valkovuokot kukkivat kauniisti.

Tuli mieleen Kalevalan säe: “Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli”.



1 kommentti:

  1. Olet löytänyt ja kuvannut taas ihania kohteita. Tuo viimeinen aidanvierus ihan kuin vetäisi kulkemaan siinä vierellä ja koskettelemaan noita ajan patinoimia aidaksia. Tuollaisia aitoja ei enää paljon missään näy.

    Sinä olet hyvä kuuntelija ja empaattinen ihminen. Sinusta olisi pitänyt tulla psykologi. Voithan vieläkin ajatella sitä alaa. Mutta olisiko niin, että siihen toisten taakkojen yhdessä kantamiseen väsyisi?

    välläys

    VastaaPoista