perjantai 22. huhtikuuta 2016

ELÄMÄSSÄ ÄSSÄ




Maanantaina eksyin Meilahden parkkihallien luoliin. Tiistaina kuljin Torronsuon notkuvilla pitkospuilla keväisessä ilmassa; sateessa, paisteessa ja sumussa. Keskiviikkona sain tavata ihmisen, jonka elämä oli mielenkiintoinen ja koskettava tarina. Eilen olin Karjalohjalla haastattelemassa ihmisiä ja jälleen koin yllättävän yhteyden.

Olimme kulkeneet samoja reittejä erään hyvin sydämellisen ihmisen kanssa ja asuneet kumpikin pohjoisessa samoilla seuduilla. Tietysti löysimme yhteisen tutunkin tarinoidessamme. Elämä on pitkä vaellus, jolla toisinaan tavataan yllättävälläkin hetkellä.

Kuulin myös monta muuta vaikuttavaa ja sydämeen osuvaa elämäntarinaa. Paljon on viikosta kirjoitettavaa, monta tarinaa, jokainen helmen kaltainen.

SAIRAUDEN VUOKSI TYÖPAIKKAKIUSATTU

On hienoa saada kuulla niin monta elämäntarinaa, pidän sitä suurena kunniana ja arvostan aivan valtavasti jokaista kertojaa. Eräs tarina jäi hyvin koskettavana mieleeni.

Leppoisasti juteltu kertomus eletystä elämästä. Hän oli sairastuttuaan joutunut työpaikkakiusaamisen kohteeksi.

Kyyneleet valuivat kertojan silmistä tarinan aikana ja kyllä omatkin silmäni kostuivat, kun eläydyin hänen kokemuksiinsa.




KOHTALON KIVENSIRU SYDÄMESSÄ

Ihmettelen aina sitä ihmisen kykyä kääntää kovakin kohtalo elämänvoimaksi. Tuntuu, että moni karunkin elämän elänyt on hyvin avara ja avoin, kyynel ja nauru ovat herkässä.

Tietysti luonteesta se on kiinni ja me olemme kaikki erilaisia, ei voi vaatia avoimuutta, jos ihminen itse ei avaudu.

Sen olen kuitenkin huomannut, että jotain hyvin kaunista ja hohtavaa on kovia kokeneen sydämessä. Hän on kuin jokihelmisimpukka, johon kivensiruna kohtalon isku on painunut.

Uponnut sieluun ja jäänyt mieleen kipeästi.

Sitä on yrittänyt itselleen selvitellä, syyttänyt ja moittinut itseäänkin, kunnes on tajunnut turhaksi sellaisen. Virheet on tehty ja seurausten kanssa on elettävä.

Vähitellen tuosta mieltä painaneesta kokemuksesta on kehittynyt elämänvoima, kuin helmi simpukkaan.

Siellä sydämessä on se helmiäisaineen kivensirun päälle kasvattama helmi, jonka elämä on hionut.

SYDÄMEN HELMEN NÄKEE VAIN SYDÄMELLÄ

Useinhan sitä helmeä ei päälle päin näe. Voi olla, ettei sitä ymmärrä edes etsiä kuin toinen kovia kokenut ihminen. Hän näkee heti ihmisen kuoren kätkevän sisälleen jotain äärettömän arvokasta.

Kun sellainen ihminen avaa sydämensä, avaa sen, kuin simpukka kuorensa, niin sisälle muodostunut helmi hohtaa kauniisti.

Joka sen helmen saa kerätä ja kuulla tuon tarinan, mikä elämän koulussa on koettu, voi vain aavistaa tilanteen arvon.

Siihen hetkeen ei monella ole asiaa koko elämänsä aikana. Ja jos väärä ihminen siihen sattuu, niin varmaa on, että hän ei sitä helmeä koskaan näe.

Hän näkee vain ulkokuoren, joka jokihelmisimpukan tavoin voi olla hyvin vaatimaton.




NÄKYMÄTÖN KULTALANKA YHDISTÄÄ

Olen hyvin kiitollinen jokaisesta tarinasta, jonka olen saanut kuulla. Kaikki ne ovat olleet kuin hienoja helmiä elämän helminauhassa. Hohtavia helmiä täynnä koko ketju.

Jokainen tarina toistaan kirkastavia kokemuksia, joissa tummemmatkin elämän helmet, ne rankatkin kokemukset alkavat hohtamaan.

On suuri etuoikeus saada kuulla näitä elämän koulussa opittuja asioita. Niitä kokeneita ihmisiä tuntuu yhdistävän, aivan kuin näkymätön kultalanka, ymmärrys joka tulee elämänkokemusten kautta.

Olen jokaisen tarinasta sen verran oppinut, että osaan olla kiitollinen kuulemastani.

SAIRAUDEN KAUTTA POSITIIVISIA ASIOITA ELÄMÄÄN

Olen huomannut, että näiden tarinoiden kertojat ovat osanneet käsitellä elämänsä kovatkin ajat lopulta niin, etteivät he ole katkeroituneet.

Viime aikoina, kun olen haastatellut vaikeita  sairauksia potevia, olen pannut merkille yhdistävän tekijän heissä.

Olen huomannut, että jokainen, jonka kanssa olen keskustellut, on löytänyt sairaudestaan myös paljon positiivisia puolia.

Vaikka sairaus on vienyt osan työkyvystä, ja lopulta sen kokonaan, niin se on tuonut mukanaan uusia, tai aikaisemmin sivuun jääneitä asioita.




ELÄMÄN KOKO MAKU TÄSSÄ HETKESSÄ

Moni on löytänyt uudelleen harrastuksen, joka jäi työvuosina ajan puutteen vuoksi syrjään. Joku on perustanut pienen yrityksenkin entisen harrastuksen löytymisen myötä. Hän saa siitä eläkkeeseen pientä lisätuloa, mielekästä tekemistä ja tapaa ihmisiä.

Moni on löytänyt sairauden kautta kerhoihin ja saanut uusia ystäviä ja harrastuksia. On voinut löytyä jopa elämänkumppani jakamaan vaelluksen iloja ja vaivoja.

Olen huomannut, että useimmat, jotka ovat kääntäneet sairauden positiiviset puolet esiin ovat oppineet elämään hetken kerrallaan.

He elävät miettimättä liikaa huomista, eivätkä edes suostu siitä puhumaan. Se on viisautta, jonka sairaus on opettanut; huomista ei vielä ole ja eilinen on mennyt.

Jäljelle jää vain tämä hetki ja siitä on pidettävä kiinni, imettävä elämästä koko sen maku kaikkine vivahteineen, täysillä.




SAIRAUS VOI MYÖS KATKEROITTAA IHMISEN

Olin viime maanantaina HUS:n järjestämässä Potilaan oikeuksien tilaisuudessa Helsingissä. Siellä oli tietoiskuja ja pöytiä, joissa potilasjärjestöjen ja yhdistysten edustajat juttelivat ihmisten kanssa.

Keskustelin siellä Neuroliiton henkilön kanssa ja kysyin, että onko hän tavannut työnsä yhteydessä katkeroituneita sairaita.

Hän sanoi, että on tavannut sairauden katkeroittamia ihmisiä. Varsinkin nuori, joka on juuri perheen perustanut, tai siinä iässä, että kaiken pitäisi olla vasta edessä.

Kyllä nuorelle ihmiselle voi tulla joskus kovakin katkeruus siinä tilanteessa.

Hän kertoi, että tuo katkeruus voi kestää kauankin, kunnes lopulta tulee se hetki, että ihminen hyväksyy elämäntilanteensa sairaana.

Vanhempana sairastuminen ja sen hyväksyminen on tietysti vähän helpompaa, kun lapset ovat jo aikuisia ja elämää paljon eletty.

Voi sekin tilanne olla silti vaikea, kun vähän ennen eläkeikää tulee vaikea sairaus, joka romuttaa kaikki suunnitelmat. Kyllä ihminen voi silloinkin kokea katkeruutta, joka on vain käytävä läpi.

Oma elämänkoulu jokaisen on käytävä ja tunteet vaihtelevat. Se voi olla raskastakin, jos on tunneihminen ja kokee kaiken voimakkaasti.




ILMAN DYSTONIAA OLISI PALJON JÄÄNYT KOKEMATTA

Kun ajattelen omaa sairastumistani servikaaliseen dystoniaan, en varsinaisesti ole koskaan katkeruutta siitä kokenut.

Ensin tietysti sairaus järkytti, vaikuttaahan se kaikkeen tekemiseen. Vähitellen ihminen kuitenkin tottuu elämään tällaisenkin vaivan kanssa. Paljon vaikeampiakin sairauksia potevia olen tavannut ja oppinut heiltä paljon.

Olen sitä kautta ottanut tämän sairauden vastaan ja ajatellut, että tälläkin tavalla voi vielä elää hyvää elämää. Voi nauttia onnen hetkistä ja tehdä mielekkäitä asioita.

Olen myös kiitollinen siitä, että ilman tätä dystoniaa olisin jäänyt vaille monesta asiasta.

Ilman dystoniaa en olisi tutustunut moniin hienoihin ihmisiin, joista monista on tullut ystäviäni.




LUOVA TYÖ ON PARHAIMMILLAAN KESKEN

Niissä tarinoissa, joita olen kuullut, niissä on paljon elämän varrella koettua. Ja kirjoittajan mieli lisää aina tarinaan sen osan joka on kuvatun ja sanotun välillä. Tarinankertoja kuulee sanojen takaa sen, minkä ihminen haluaisi puhua.

Varmaan ihmisen elämän parhaita hetkiä on, kun saa tehdä jotain mieluista ja luovaa. Parhaimmillaan työ on silloin, kun se on kesken, mutta hyvässä alussa.

Silloin haluaa pysähtyä ja antaa ajatusviivan venyä.

Keskeneräisenä kaikki luova työ on parhaimmillaan, silloin kun mikään ei painosta sitä valmistumaan.

Silloin luovuus kukkii ja ideoita tulee tulvimalla. Koko ajan syntyy ajatuksia ja variaatioita, joita haluaa lisätä tekemäänsä asiaan.

Valmiina työ tulee ikään kuin tiensä päähän ja se on annettava pois. Kirjoittajana teksti alkaa elää omaa elämäänsä ja lähtee vaellukselle lukijan sydämeen.

Kyllä kyyneleet ovat tulleet silmiin tällä viikolla usein, olen niin paljon koskettavia tarinoita saanut kuulla.

Ihmisen tarina, silloin kun sydän avautuu ja saa nähdä sen hohtavan helmen, se saa herkille mielin.

Onneksi on sen kaltaisia ymmärtäviä ystäviä, jotka sydämensä avaavat.




VALKOVUOKOT KUKKIVAT NURMELLA

Kävin Karjalohjalta palattuani Sammatissa Paikkarin torpalla. Elias Lönnrotin, suuren vaeltajan, tarinoiden kerääjän ja kirjoittajan patsas tuijotti minua kalliolta tuimana.

Kevätaurinko lämmitti ja käpytikka naputti koivun kylkeä. Paikkarin torppa oli vielä suljettu ja alue hiljainen.

Käveleskelin pihamaalla, kurkistin ikkunasta sisään ja otin kuvia. Vaatimaton on ollut Suomen kansan suurmiehen syntymäkoti.

Pihapiirissä sai kuitenkin kulkea ja ihailla vanhoja rakennuksia. Kiviaidan sisällä kasvoi vielä paljaita omenapuita ja keltaisen heinän keskellä valkovuokot kukkivat kauniisti.

Tuli mieleen Kalevalan säe: “Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli”.



torstai 21. huhtikuuta 2016

MEILAHTEEN EKSYNYT



Olen eksynyt, ymmärrän sen lopullisesti siinä vaiheessa, kun tulen parkkihalliin. Olen merkinnyt kännykkään autopaikan hallin ja numeron. Tämä on pysäköintitunneli, jolla on sama tunnus, mutta näen, ettei se ole sama minne autoni jätin. Olen eksynyt, ja se tunne on epämiellyttävä.

Olen kiertänyt suuria parkkihalleja vajaan tunnin verran ja etsinyt autoani. Olen kävellyt loputtomia käytäviä, luolamaisia, valkeaksi rapattuja ja oudon tyhjiä. Ihmisten puuttuminen, kylmät kamerasilmät, pysäköidyt autot, ja jostain kuuluvat jylisevät äänet tekevät tunnelman painajaismaiseksi.

Elän painajaista. Olen eksynyt Meilahden sairaalan parkkiluoliin. Opaskarttoja on jokaisessa luolassa ja niissä keltainen täplä, joka kertoo, että olet tässä. Myönnän olevani, mutta en haluaisi. Ymmärrän kartoista, että parkkihalleja alueella on kaksi ja olen laskeutunut niistä toiseen.

Nyt minun pitäisi löytää tie ulos ja oikea halli.

TAKSIKUSKI JA KERAVAN MIES YHTÄ TIETÄMÄTTÖMIÄ

Kamerat luolissa seuraavat kulkuani kumisevien hallien käytävillä. Kaikki karttojen portaat vievät osastojen uumeniin, minne en haluaisi nousta. Palaan siis takaisin loputtoman pitkiä kelmeästi valaistuja hallien käytäviä. Tulen lopulta kohtaan, josta alas tänne gehennan uumeniin laskeuduin.

Nousen epätodellisesta, painajaisunien luolastosta ylös ja olen pian keskellä Meilahden suurta kenttää. Ympärilläni on korkeita sairaalarakennuksia, joka puolella. Takanani on koppi, jossa lukee P3. Siellä olen vajaan tunnin etsinyt autoani. Missään ei näy kylttiä, jossa opastettaisiin P1-parkkihalliin.

Taksiauto odottaa kyytiä tornisairaalan pääoven lähellä ja menen kysymään kuljettajalta. Hän katsoo minua suu auki ja toteaa, ettei pysty auttamaan, koska ei käytä parkkihalleja.

Lähden kävelemään alas kaartuvaa katua ja vastaani tulee vanhempi mies. Tervehdin ja kysyn osaisiko hän auttaa minua.

Mies kertoo tulevansa Keravalta ja kulkevansa julkisilla. Hän ei tunne aluetta.




MEILAHTI ON OUTO KAIKILLE KULKIJOILLE

Tulen kaaresta alas ja näen toisen taksin. Päätän vielä yrittää kysyä neuvoa ja kumarrun ikkunaa kohti. Kuljettaja avaa oven ja kysyn, tietääkö hän, mistä löytyy parkkihalli yksi.

Taksinkuljettaja vastaa ruotsiksi ja kertoo, ettei tiedä. Hän näyttää kentän keskellä olevaa pysäköintilaitoksen P3-koppia ja kysyy onko autoni siellä.

Jatkan matkaa ja kysyn vielä vastaani tulevalta mieheltä, tietääkö hän alueen pysäköintihallien sijaintia. Kiireisenä ohi harppova mies toteaa, ettei tunne sairaala-aluetta ollenkaan.

Olen kysynyt neuvoa kahdelta taksikuskilta ja kahdelta vastaantulijalta, kukaan ei tuntenut Meilahden pysäköintihallien sijaintia, eikä missään näy kylttiä niiden sijainnista.

Päätän palata takaisin kentän keskellä olevaan painajaiskoppiin, josta laskeudutaan alas sairaala-alueen uumeniin.

Ajattelen, että sieltä täytyy löytyä reitti parkkihalliin, johon autoni jätin.

VALVOMOT SEURAAVAT JOSSAIN KULKIJOITA

Koppi, jossa on vain kaksi hissiä, tuo jostain syystä mieleeni Stephen Kingin kirjat, joissa sellaisista laskeudutaan toiseen todellisuuteen tai aikaan. Toiseen todellisuuteen sieltä mennäänkin.

Olen taas takaisin pitkän, aution käytävän alkupäässä ja lähden kulkemaan alas vievää käytävää. Tulen ensimmäiseen halliin, kävelen päätyyn kiinnitetyn kartan eteen ja luen, että olet tässä.

Nyt tiedän olevani väärässä pysäköintihallissa ja lähden etsimään reittiä oikeaan. Ajattelen, että jos tänne eksyisi joku muistisairas niin hänen olisi helppo kadota näihin luolastoihin.

Tai ehkä joku seuraa kulkuani näistä lukuisista valvontakameroista ja jossain tornisairaalan valvomossa seurataan huvittuneena outoa hortoilijaa halleissa.

IHMINEN, JOKA EKSYI LIIKENNEYMPYRÄÄN

Minun tulee ikävä aikaa, kun näissäkin halleissa oli koppi, missä avulias ihminen oli töissä ja neuvoi tarvittaessa. Nyt täällä on vain korttiautomaatteja. Joka käytävässä on tolppien päässä nälkäisinä pankkikortteja odottavia ahmatteja.

Ihminen on poistumassa vähitellen kokonaan. Ihmistä ei enää tarvita. Samalla syyllistetään työttömiä, lyödään armotta köyhiä ja suojellaan veroparatiisien taakse piiloutuvia rikkaita.

Mieleeni tulee jostain mielikuvia ihmisen tiestä läpi elämän, kulkiessani halki Meilahden sairaalan labyrinttien. Tullessani kolmannen kerran samaan kohtaan valkeaksi kalkituissa luolastoissa, muistin erään tuttavani, jonka mieli jäi liikenneympyrään.

Muistan hänet loistavana paikallistuntijana eräässä pohjoisen pikkukaupungissa. Hän kirjoitteli usein lehtiin muistoja menneistä ajoista.

Tuon tuttavan muistoissa oli tarina myös sen liikenneympyrän kohdalta alkavasta suorasta. Silloinen pääkatu oli kulkenut siitä kohti paikkakunnan kirkkoa.

Hän kertoi tarinoita tuosta kadusta ja paikkakunnasta, jossa itsekin nuoruuteni vuodet kulutin.

Kerran hän sitten oli ajanut siihen liikenneympyrään, eikä löytänyt enää tietä siitä pois. Näin me poistumme täältä yksi kerrallaan.



LÖYSIN MEILAHDEN TUNTEVAN IHMISEN

Päätän Meilahden sokkeloisessa parkkihallissa, etten jää enää kiertämään yhtään kierrosta tuossa elämälle vieraassa paikassa. Nousen hissillä ensimmäiseen tornisairaalan kerrokseen ja oven avautuessa näen siivoojan liikkuvan rauhallisesti käytävän poikki.

Minulla tulee hyvä mieli siitä, että näen tuon työntekijän. Kävelen osastojen läpi, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota.

Tulen lopulta aulaan ja näen tornisairaalan ovet. Tiedän, että jos siitä ulos astun, niin vastassani ovat vain parkkihalleista tietämättömät taksinkuljettajat ja neuvottomat jalankulkijat. Meilahdessa kaikki ovat eksyksissä.

Kävelen tiskin luo ja näen taimmaisessa nurkassa ihmisen, elävän ihmisen. Tuntuu niin hyvältä, että voisin maksaa hänen näkemisestään.

“TÄÄLLÄ EKSYVÄT HELSINKILÄISETKIN”

Astun luukun eteen ja ystävällinen nainen katsoo alas, ääneni suuntaan. Kysyn virkailijalta, missä on parkkihalli yksi.

Nainen näyttää kynällä karttaa ja sanoo “kävele tuosta kaarteesta alas, ohi sen kopin, siitä kentän yli kohti pitkälippaista katosta, siellä lukee rakennuksen nimi. Sitten käännyt vasemmalle ja menet liukuovista sisään”, nainen ottaa kynän pois, ja minä kiitän häntä.

Sanon hänelle, että olen tunnin verran harhaillut Meilahden parkkihalleissa ja eksynytkin sinne, ilmeisesti siksi, koska tulen tuolta maaseudun pikkukaupungista.

Nainen katsoo minua ymmärtävästi ja sanoo, että “älä siitä huoli, kyllä tänne Meilahteen eksyvät helsinkiläisetkin”.



AUTOMAATTEJA KUIN SIENIÄ SATEELLA

Ystävällisen naisen ohjeilla löydän kentän läpi pitkälippaiselle katokselle ja sieltä liukuovelle, jonka sisältä löytyy pankkikorttiahmatti, joita on varmaan kymmeniä halleissa.

Ei ihme, ettei rahaa ole jäänyt opastaulujen tekoon. Rahastaminen on nykyisin pääasia joka paikassa, niistä ei kukaan pääse kyllä eksymään ohi.

Laitan parkkikorttini ahmattiin ja saan kehotuksen laittaa pankkikortin aukkoon. Olisin halunnut maksaa rahalla, mutta laite hyväksyy vain pankkikortin.

Olen jo niin väsynyt, että syötettyäni kortin sisään laitan maksun menemään vahingossa luottopuolelta, vaikka eihän sillä ole väliä.

Otan kuitin ja menen hissiin.

YSTÄVÄLLISET PUKUMIEHET

Painautan kerroksen, ja hissi lähtee lipumaan alaspäin. Jokin mielessäni pakottaa minut vielä kaivamaan kännykän esiin ja huomaan, ettei sen kuoressa ole pankkikorttia.

Olen uupuneena unohtanut pankkikortin automaatin kitaan. Painautan takaisin ylös ja jännitän onko ylhäällä enää korttiani.

Tulen kerrokseen ja näen kaksi pukumiestä käytävässä. Automaatin edessä seisova ojentaa automaatilta pankkikorttini, toinen miehistä ottaa sen ja ojentaa minulle. “Onneksi et ehtinyt pidemmälle”, hän sanoo.

Autoni löydän juuri siitä kohdasta, johon olin sen kännykkääni merkinnyt.

PISARA INHIMILLISYYTTÄ

Jos Meilahden alueen suunnittelija olisi vaivautunut lisäämään sinne kymmenien maksuautomaattien lisäksi edes yhden kyltin, niin olisin tänne löytänyt heti.

Siinä kyltissä olisi voinut lukea vaikka, että “kävele kentän läpi kohti pitkälippaista katosta, käänny vasemmalle ja mene liukuovista sisään, niin pääset parkkihalli ykköseen”.

Ei se olisi vaatinut kuin pisaran inhimillisyyttä.




sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

JÄNNITTÄVÄ DYSTONIA





Oma mottoni kirjoittamisessa on, että sanat ovat kantajia, joiden tehtävä on kuljettaa ajatukset perille. Sopiva taakka ja suuntavaisto; oikea sanavalinta, vie ajatuksen lukijan sydämeen.

Ajatuksia ei voi löytää, ne voi vain ottaa vastaan. Ajatuksia tulee, kun avaa sydämensä. On vain oltava nöyrä, se on avainajatus. Nöyrä ei ole heikko, eikä voimaton. On vain tunnustanut, ettei ajatus ole oma.

Oma ajatus on jo sulkenut, padonnut ajatusvirtaa ja tehnyt siitä hyödynnettävän. Säilöttyjä ajatuksia on paljon kaupan. Vain vapaana virtaavat ovat kuitenkin tuoreita.

Ajatusta ei voi ostaa, on omaksuttava se ja annnettava sulautua sydämeen.

“VAPAUS ON VAIKEA SAALIS”

Vaatii paljon rohkeutta olla vapaa. On helpompaa siteerata, tai lainata, kuin luottaa kaiken olevan vapaana ajan virrassa. Joka kerran on itsensä siihen liekaan antanut sitoa, ei hevin irti pääse.

“Vapaus on vaikea saalis, se pöllön huudossa soi. Usvassa joskus tammukkapuron, pajujen sillan yli se kulkee. Katoaa aamukasteeseen.”

Mitään ei ihminen niin halvalla myy, kuin vapauden ajatella. Ja mitään niin arvokasta hänellä ei ole.

Ihminen rakentaa itse vankilansa ja pitää avaimen piilossa, ettei kukaan pääse sisälle. Tai hän on vangittu sinne. Joku lähetti kerran sanoja, jotka kantoivat ajatuksia. Nuo ajatukset olivat kuin kaltereita, jotka sulkivat selliin.

Sellissä on epäluuloinen ja katkera ihminen. Mikään ei korvaa sitä aikaa, jonka hän on joutunut elämään sellissä. Ajatukset olivat niin vahvoja, kalterit niin jykeviä, että sanat väsyivät niitä kantamaan.

Niin raskaita ajatuksia voi olla, etteivät sanatkaan jaksa niitä kantaa.




OLEN AINA OLLUT JÄNNITTÄJÄ

Ihminen voi kuulla vapautuksen sanat, avainsanat, joiden kautta hänen sellinsä ovi avautuu. Hän ei kuitenkaan enää pysty menemään ulos. Hän on oman elämänsä vanki. Hän tietää, että kaikki se mitä luuli elämäksi, olikin siinä sellissä. On helpompi jäädä sinne.

Sairauden valinta on usein elämän arpajaisissa vakio; jotain saa jokainen. Harva täältä terveenä lähtee, ja vaikka heitäkin on, niin jokin sairaus on matkan varrella vieraillut. Sairaus ei aina tarkoita sitä, ettei ihminen olisi vapaa. Toisinaan se voi vapauttaa hänet.

Minä olen aina ollut jännittäjä. Varsinkin jonkin esiintymisen edessä olen aina jännittänyt. Se on tietysti luonnollista ja tietyssä määrin jopa hyvä asia. Minulla se kuitenkin meni aina niin pitkälle, että aloin vavista. Toinen reaktio oli, että niskani jännittyivät äärimmäisen kireiksi.

Olen ajatellut, että olen ollut dystonialle altis koko elämäni ajan.

BOTULIINI TAI AIVOSTIMULAATIO

Dystonia on sairaus, joka aiheuttaa sille altistuneissa tahdonalaisissa lihaksissa pakkoliikkeitä; vääntöjä, vapinaa ja kivuliaita kouristuksia.

Dystonia on aivosairaus, jonka aiheuttajaa, tai syytä ei useiden muidenkaan aivosairauksien tavoin tunneta. Sitä parantavaa lääkettä ei ole vielä keksitty. Olemassa on vain osittain lievittäviä hoitoja.

Niistä tunnetuin on botuliinihoito, jota annetaan pistoksina muutamien kuukausien välein. Toinen hoitomuoto on syväaivostimulaatio, jota käytetään tapauksissa, joissa botuliini ei tehoa.

Myöskään aivostimulaatio, eli DBS-hoito ei paranna, vaan ainoastaan lievittää oireita.




SAIRAUDEN VIHJEET HUOMAA JÄLKEENPÄIN

Olen huomannut, johonkin vakavampaan ja pitkälliseen sairauteen sairastuneiden kanssa keskustellessani, että moni on havainnut oireita jo ennen varsinaista taudin puhkeamista. Elimistö on huomautellut, tai jokin tilanne jäänyt mieleen.

Sairastuttuaan on ymmärtänyt sen olleen alkua tai alttiutta, kuin arvoitus, jonka tajuaa aivan liian myöhään. Aina sille ei tietenkään voi mitään, vaikka olisi ymmärtänytkin. Olisi ehkä vain menettänyt ne huolettomat ja terveet vuodet, jos olisi tuleviin sairauden aikoihin saanut kurkistaa.

Minäkin löydän niitä merkkejä omasta elämästäni nuoruudesta saakka. Muistan myös kouluvuosien ajoilta kiusaamista siitä syystä, että käteni tärisivät.

KÄSIEN TÄRINÄSTÄ KIUSAUSVIESTI

Eräs tyttö, joka kulki luokan kovisten perässä ja yritti päästä heidän suosioonsa vaati minulta paikkaa ihastuksensa vierestä. En siihen suostunut ja pidin puoleni sanallisesti.

Hän kirjoitti minusta pilkkakirjeen, jossa kertoi kaikenlaista ilkeää. Yksi kohta oli, että käteni tärisevät, kuin vanhalla mummolla. En niinkään hänen sepustuksistaan loukkaantunut, koulu oli muutenkin kiusaamiskeskus, jossa oli vain pakko selvitä.

Minuun sattui silloin tuo käsien tärinä ja mietin nyt miksi. Huomaan, että tuosta samasta asiasta on vuosien varrella sanailtu myöhemminkin.

On epäilty minun olevan aamulla krapulassa, kun kahvikuppi tärisi kädessä tai tupakka väpätti.




VOIMAVIRTA LÄPI KEHON

Suunsoitto on silti sellaista, että siihen vain on osattava oikein suhtautua. En itsekään siihen syytön tietysti ole. Olen tavannut myös ihmisiä, jotka osaavat suunsoitot sammuttaakin. Se on kyllä minusta ihailtava taito.

Jäin miettimään tuota käsien tärinää ja että siihen oli kiinnitetty huomiota. Oman kehon hallinta on iso osa itsetuntoa ja itsenäisyyttä. Esiintymisvarmuutta yleensä pidetään ihailtavana, varsinkin silloin jos se on luontevaa ja vailla itsetehostusta.

Oman kehon ja jännityksen tarkkailu vie rentouden vääjäämättä pois ja aiheuttaa juuri sitä, mitä pelkää. Näin kävi minullakin, kun vuosien aikana tuli esiintymisiä ja joskus puheiden pitoa. Jäin jännityksen vangiksi.

Minulla oli kaikki valmiina esitystä varten ja tiesin valmistautuneeni hyvin. Jännitys tuli aina siihen hetkeen, kun oli oma vuoro edessä.

Oli kuin jokin voimavirta jäykistäisi niskat ja saisi ne värisemään. Tunsin tuolinkin tärisevän.

NISKAT JÄNNITTYIVÄT ESIINTYESSÄ

Jännitys loppui vasta, kun se asia, jota esitin valtasi mieleni täysin. Vapaan puhumisen liikkeet myös helpottivat oloani.

Silti tiesin, että minä en ole siinä tilanteessa, vaan joku muu. En ollut sinut itseni ja persoonani kanssa. Yritin murtaa jotain, mihin minut oli vangittu.

Jälkeenpäin kysyin, että huomasiko jännitettä ja tärinää minusta. Kuulin, että värinää ei juuri tilaisuudessa huomaa, se on ennemminkin sisäistä vapinaa.

Niskojen jäykistyminen oli ollut kuitenkin minut tuntevalle selkeä huomio. Niskani olivat esityksen aikana niin jännittyneet, että päätä kääntäessäni, minun oli käännettävä koko ylävartalo.

Tämä kaikki tapahtui vuosia ennen kuin dystonia alkoi oireilla, niin että hakeuduin lääkäriin.




LUONTEVASTI NYTKÄHDELLEN

Nyt haluaisin palata alkuun ja yhdistää tämän blogin siihen, mistä dystoniaan viittaavat oireeni ensin löysin. Niskojen jännittäminen, käsien tärinä ja esiintymisen jännittäminen.

Dystonia on vienyt ne, tai tehnyt niistä tehottomia. Enää minulla ei ole mitään mahdollisuutta pitää päätäni paikoillaan esiintyessäni, tai sosiaalisissa tilanteissa. Pää nytkähtelee ja vääntyy. Kädet tai koko kroppa tärisee.

Tämä sairaus on vienyt minulta pois ne asiat, joita yritin peitellä. Tai pikemminkin tuonut ne esille entistä vahvempina.

Nyt ei ole enää mitään menetettävää, koska kaikki on jo alusta lähtien menetetty. Nyt voin olla vapaa ja nytkähdellä rennosti.

Toisaalta, miksi ihminen ei voisi nytkyä, täristä ja väännähdellä. Eräs ystävä totesi minulle, että se sopii sinulle hyvin ja näytät ihan luontevalta.








torstai 14. huhtikuuta 2016

MITEN ELÄMÄSTÄ SELVIÄÄ





En saa enää unta, tiedän sen kokemuksesta. Toisinaan uni tulee vaikka herääkin aamuyöllä, tänään se on jo mennyt menojaan. Niskat vääntyvät tyynyä vasten ja kipu säteilee käsivarteen. Se hyvä puoli dystoniassa on, ettei sänkyyn huvita jäädä makoilemaan jos ei uni tule. Nousen keittämään kahvia.

Kello on puoli kolme ja ulkona tähtitaivas. Katu on hiljainen ja lehmuksen oksien takana kaartuva taivas kaunis. Yöllä on oma tila, johon täytyy vain asettua ja luottaa. On turha kapinoida ja vaatia mitään yön hetkiltä, ne menevät päivän koittaessa.

VÄLLÄYKSEN ISÄN RUNOJA

Luen pari blogiin tullutta kommenttia. Ne eivät ole aivan vasta kirjoitettuja, ajan hermolla liikkuvia, tai tämän hetken tarinoita. Silti niissä on jotain ajatonta ja myös tähän hetkeen osuvaa. Kommentit ovat minusta kauniita pieniä keromuksia ajalta, missä vielä ihmismielen ikävän annettiin tulla esille sanoina.

Kommentit ovat Välläyksen isän kirjoittamia. Hän on ne arkistoistaan löytänyt ja tuonut blogiin meidän kaikkien luettavaksi.

Välläys kertoo, että hänen isänsä on kirjoittanut pienet runotarinat kouluaikanaan ja niiden taustalta löytyy syy sanojen haikeuteen.



ENSIMMÄINEN RUNOTARINA

Akkunan ääressä


Ihminen kyyrötti akkunan ääressä ja katseli ulos talveen palavin silmin. Hän nautti näystä, joka avautui hänen silmiensä edessä. Kuinka ihanalta näyttikään lumi, pakkaskiteinen lumi.

Kun auringon valo sinne hohti – oli kuin hän olisi nähnyt säihkyvän timanttimeren, joka peittyi alle valkoisen vaipan.

Ihminen aikoi lähteä pois – loi kosteat silmänsä taivaalle päin, jossa valkoiset pilven hattarat purjehtivat häipyen taivaan sineen.




ELÄMÄN ARKINEN TAUSTA OLIKIN KAUNIS

Välläys kertoo, että hänen isänsä veli ja sisar olivat kuolleet keuhkotautiin ja surumielisyys oli ehkä siksi tässä runollisessa tarinassa niin vahva. Lähdön tunnelma ja jäähyväisten maku, joka maailman sai näyttämään vielä kauneutensa. Kaikki näyttää erilaiselta, kun tietää näkevänsä sen viimeisen kerran.

Tuohon kauniin haikeaan hetkeen on sanojen siivin helppo palata. Se on kuin tähän hetkeen lähetetty viesti menneisyydestä. On aika, jossa irtoaa tästä todellisuudesta ja kuitenkin elää siinä syvemmin kuin koskaan.

Näkee eri tavalla kaiken, mikä ennen oli elämän taustaa, sen jossa koki elämäksi kutsutun.

Tausta irtoaa kohteesta ja nousee esiin, onkin nyt se elämän kaunein asia. Miksi sitä ei nähnyt ennen kuin viimeisellä silmäyksellä, kun “ihminen aikoi lähteä pois”.




TOINEN RUNOTARINA

Metsässä


Ihminen oli metsässä. Hän seisoi polvia myöten hangessa ja hakkaili polttopuita pirttinsä lämmöksi

Oudon äänen kajautti kirves kauas salojen kiirivään hiljaisuuteen – se kalskahteli niin oudosti jäiseen puun kylkeen, kun tarmokas isku heilahti kirveestä.

Ihminen väsyi ja nojasi halkopinoa vasten. Molemmat kätensä hän koukisti ja kyynärpäillä nojasi pinoon.

Ihminen kätki kasvonsa käsiensä väliin – oli aivan hiljaa – mietti ja kuunteli saloilla kiiriviä kaikuja...




UUNIN RAUNIOT METSÄSSÄ

Tähän Välläyksen isän runolliseen kuvaukseen löydän myös helposti monia sisäisiä linkkejä. Vaikka en tunne kirjoittajaa, niin sanoissa löydän sieluni maiseman, äänet ja tunteet.

Tuo tarinan kuvaama hetki on tänään kaunis ja sisältää paljon tunteita. Me olemme tulleet metsistä, eikä sinne sydämessä ole pitkä matka. Sivistys on usein vain kuori, jonka alla pieni ihminen kuuntelee elämän outoja ääniä.

Tätä Välläyksen isän toista tarinaa lukiessani tulee mieleeni eräs kiviraunio kaukana pohjoisessa. Siellä kävimme pari vuotta sitten ja löysimme kivikasan metsikön keskeltä.

Kivikasa oli uunin raunio, se mitä oli jäljellä erään ihmisen lapsuuskodista.




PAKKASAAMU JA JÄISET PUUT

Tuohon uuniin löydän myös linkin Välläyksen isän tarinasta. Kylmät pohjoisen talvet ja jäisen kylmän pirtin. Olen lukenut sen tarinan erään läheisen ihmisen lapsuudesta usein. Hän oli kirjoittanut kokemuksiaan lyijykynällä pieneen vihkoon. Siinä vihkossa oli huutolaistytön tarina.

Aina toisinaan olen blogissani siitä tarinasta jotain kertonut. On hyvä tietää, miten lähellä ne ajat ovat, kun köyhiä myytiin vähiten tarjoavalle. Tuossa ruutuvihkossa on tarina tytöstä ja äidistä, jotka usein heräävät yön jälkeen pakkasaamuun ja kylmään pirttiin.

Talon miesväki on savotassa tai juopottelemassa. Ruokana on vain veden ja maidon jäätynyttä sekoitusta, juomaa kutsutaan harmajaksi.

Äiti ja tytär lähtevät yhdessä ulos vielä pimeään aamuun. Tähtitaivas kaartuu yllä niin kauniina. He menevät liiterille, missä on jäisiä koivurankoja.

Äiti sahaa pätkiä ja tyttö yrittää koivuista halkoja kirveellä.




ELÄMÄSTÄ SELVIÄMINEN ON OIKEA TAPA

Sylykset mukanaan he harppovat tupaan ja vievät puut uunin, tuon nykyisen kiviraunion eteen. Jäiset koivut palavat kituen ja lämpö katoaa niiden sulamiseen. Onneksi päivä pian koittaa puuhineen ja arki kuljettaa elämää eteenpäin.

Näihin muistoihin matkasin Välläyksen blogiin kirjoittaman kommentin ja hänen isänsä arkistoista löytämien kirjoitusten kautta.

Kuljin kauas ja tulin lähelle, matka omaan sydämeen ja elämään menee joskus kiertämällä.

Meillä on vankat juuret metsän kätköissä, niitä ei hevin irti kiskota.

Selviäminen on joskus kiinni siitä, että näkee asiat eri tavoin, kuin ne ovat.

Ehkä ne ovatkin vasta silloin oikein.

Mikä tai kuka sanoo, että tämä tapa on oikea.

Onko niin, että oikea tapa on se, millä elämästä selviää.




ELÄMÄ HEITTÄÄ HAASTEEN

Olen viime aikoina haastatellut aika monia ihmisiä, joiden elämän vakava sairaus on muuttanut.

Useinhan nämä sairaudet tulevat yllättäen, vaikka jälkeenpäin huomaakin niiden antaneen merkkejä jo aiemmin.

Silti ne tulevat ja yllättävät, pysäyttävät entisen elämän ja vääjäämättä ohjaavat sen suuntaa uuteen.

Koska olen tarinankerääjä ja kannan tarinataakkoja, olen kiinnostunut ihmisen tarinasta.

Siitä tarinasta, miten ihminen selviää, kun elämä heittää haasteen eteen ja vie pohtimaan tämän kaiken merkitystä.

Mikä on oikeasti arvokasta?

Mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja antaa arvoa?

Onko syytä takertua pieniin virheisiin silloin, kun kaikki oikeat asiat ovat vielä hyvin?

Onko elämän sisältö tärkeämpi, kuin paketoida se päältä kauniiksi?




ELÄMÄ MUUTTAA

Olen huomannut yhden yhdistävän piirteen niissä tarinoissa, joita olen kuullut. Tyytyväisyys on selviytyjän leima.

Pienten onnen hetkien ja ilonaiheiden löytäminen elämän vaikeina hetkinä, siinä on salaisuus, joka kantaa eteenpäin.

Jokainen tarina on minussa, sydämessäni ja muuttaa ajatteluani koko ajan. En ole enää se sama ihminen, joka olin ennen kuin kuuntelin näitä ihmisiä ja heidän sanojaan.

Minä muutuin ja muutun koko ajan, olen matkalla ja tiedän mitä kohti.

Elämä muuttaa jokaista, joka kuuntelee sen tarinaa.







sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

LIIAN ELÄVÄ




KARKALIN LUONNONPUISTOSSA

Auto tulee alas jyrkkää ja soraista asfalttia kovalla vauhdilla, mutkassa on pakko jarruttaa ja näen kiven tulevan kohti. Merkillistä, miten se tallentuu mieleen, kuin tähdenlento.

Tähden se kivi tuulilasiin tekikin, lähes reiän suoraan ratin yläreunan kohdalle, kasvojen tasolle. Ääni on terävä mosahdus, kuin lasi olisi antamassa periksi ja sitten kestää, kivi sinkoutuu auton yli.

Tilanne on ohi hetkessä, auto hujahtaa ohi ja takana tuleva ei huomaa mitään. Häijyn näköinen häränsilmä katsoo minua tiukasti silmiin ohjauspyörän päältä.

Olemme matkalla Karkalin luonnonpuistoon katsomaan kevään alkua ja sinivuokkojen kukintaa.

HÄRÄNSILMÄ TUULILASISSA

On taas aika sinikellojen, ja tuulilasin vaihtojen, ajattelen katsellessani näkökenttään hyvin sopivaa kivenmurikan jälkeä. Mietin miten lähellä se oli tulla läpi ja osua kasvoihin. Olen kiitollinen, että selviän tuulilasin vaihdolla.

Auto tuli niin lujaa soraisessa mäessä, että se olisi voinut ajautua päälle. Mieleen jää kuva tilanteesta ja jälki tuulilasissa, suoraan kasvojen edessä.

Minua ei oikeastaan harmita tuulilasin vaihto, olen kiitollinen, että se oli pääni ja kiven välissä.




SUOMALAINEN ON TULLUT SUOLTA

Karkalin luonnonpuisto on kolmas luontoretkemme kevään aikana. Pääsiäisenä kävimme Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa. Kohteena Karkali on erilainen kuin edelliset, onhan niillä jokaisella omat erityispiirteensä.

Torronsuon lumo on karu suomaasto, kauneutta, josta löytää juurensa ja sielunmaiseman. Suossa on jotain suomalaisuuden syvää salaisuutta, sinnikyyttä ja peräänantamattomuutta. Sieltä on kirjoitettu monet laulut, runot ja kirjat. Sana suo, avaa mielessä monia kuolemattomia sitaatteja.

Suomalaiset ovat suokansaa etelästä pohjoiseen, joka alueella on omat sanontansa suosta, siksi Torronsuon kansanpuistoon meni kuin juurilleen.




ELÄMÄN KYYNÄRJUOVA

Liesjärven kyynärharju ja kyynärjuovan silta taas olivat kuin matka elämän halki. Hieman kaartava reitti, kyynärpään muotoon taittuva, kuin elämän kulku, joka ei mene oman käsikirjoituksen mukaan.

Aluksi mäen päälle nouseva leveä havujen peittämä polku, jonka päältä avautui näkymä kahden järven selälle. Tie eteenpäin oli täynnä mahdollisuuksia nähdä ja kokea uutta. Lintujen äänet kaukana edessä kertoivat kevätmuuton alkaneen.

Kyynärjuovan kaunis, vanha silta, lahonneet kaiteet ja sulan päässä torikokoustaan pitävät muuttolinnut oli kuin elämän puoliväli. Siihen teki mieli jäädä hetkeksi katselemaan ja kuvaamaan.

Näki kuljetun matkan, osasi aavistella loppuosuuden ja tiesi, että tämä hetki on aina se paras hetki.




KARKALIN LUONNONPUISTO

Tie Karkalin luonnonpuistoon oli loppumatkasta pitkään kapeaa soratietä. Ohituspaikkoja oli hyvä pitää silmällä mutkaisella ja mäkisellä tiellä. Onneksi kaikki kulkijat näyttivät ajavan varovasti ja osasivat etsiä levikkeet, mistä ohittaa.

Ajoimme läpi kauniin maalaistalon pihapiirin ja nousimme ylös mäkeä, josta tie luonnonpuistoon kääntyi. Parkkipaikalla oli muutamia autoja ja tien sivussa kolme karttataulua.

Reittejä oli valittavana kaksi, joista lyhyempi kulki pelkästään metsässä, pidempi meni Lohjanjärven rantamille ja myötäili osittain niitä.




METSÄ RIISUU ROOLIT

Metsä oli vielä alkukevään paljaassa asussa ja päätimme kulkea järven rannoille asti. Pitkospuut veivät karun kauniissa maastossa, jota lumiläimäreet vielä täplittivät metsän siimekseen.

Aurinko siivilöytyy tuuheiden kuusien ja suurten haapojen välistä sammaleisiin, jotka hehkuivat valokiilassa kauniina. Tunne metsässä oli kuin sadussa, siihen hetkeen irtosi jotain sisäisiä solmuja, avautui ja vapautui.

Metsä ja tuollainen hetki muuttaa ihmisen. Siinä riisuutuu jostain, mikä ei koskaan sopinutkaan, oli vain yritettävä selvitäkseen. Metsässä löytää sen ihmisen, joka on. Olen lukenut, että jo lyhytkin oleilu, vaeltelu metsässä parantaa ihmistä.

Olen myös kokenut sen ja siitä syystä sinne haluaa mennä aina uudelleen. Metsä eheyttää ja parantaa.




METSÄSSÄ MIKÄÄN EI OLE SUORAA

Sinivuokot kukkivat Lohjanjärven rannalla, tuuli siveli rantakallioiden pintaa ja humisi jykevissä petäjissä. Kahvit saimme nautiskella kevätauringon lämmössä rantakalliolla.

Katselin ylös kallioharjulle ja niitä kohti painuvia petäjiä. Ajattelin, miten järvenselän tuulet ovat painaneet suuret männyt vinoon. Siinä kalliorinteen reunalla ne nousivat sinitaivasta kohti.

Metsässä mikään ei ole suoraa, kaikessa on muotoja, jotka luonto on aiheuttanut. Ehkä siitäkin syystä metsässä on niin eheyttävää kulkea.

Metsä ei vaadi täydellisyyttä, siellä on yhtä monta tapaa elää, kuin luonto vaatii. Metsässä pääasia on, että elää ja selviää, muu on sivuseikkaa.




LIIAN ELÄVÄ

Sitruunaperhonen makaa viime syksyn ruskeiden ja kuivuneiden lehtien päällä. Se on selvinnyt talvesta roikkumalla jonkin varvun rungossa. Kevätaurinko on sen sieltä herättänyt.

Otan perhosesta kuvia ja kävelen hieman lähemmäs. Sitruunaperhonen lehahtaa kevyin siiveniskuin lentoon ja poukkoilee kuusikkoon.

Jalkojeni alla ratisevat syksyn kuivuneet lehdet. Ajattelen sitä keltaista perhosta, joka makasi juuri lehtien päällä, kuin yksi niistä.

Ajattelin, että se oli liian elävä jäämään siihen.