maanantai 28. maaliskuuta 2016

NÄREEN VARJO




Pieni näre on pitkospuiden vieressä. Kellertävät havut kertovat, että talvi on ollut sille rankka. Otan kuvan harmaista pitkospuista, jotka kulkevat kaartuen yli Torronsuon.

Huomaan varjon, joka kulkee halki pitkospuiden, pienen näreen varjon. Sen varjo on mielestäni kaunis harmailla pitkospuilla.

Jään katselemaan kuivuneen näreen tekemää varjoa ja ajattelen, että vaikka se on vain pieni näre suon keskellä, voi sen varjo katkaista koko reitin.

On olemassa monenlaista kauneutta, joka on katsojan silmissä, tämä näreen varjo on minun silmissäni kaunis.

Ilman aurinkoa olisin kävellyt tuon näreen ohi ja ihaillut vain loputtoman aapasuon kevääseen heräävää kauneutta.

Aurinko teki näreen varjon pitkospuiden yli ja se pysäytti minut, en päässyt varjon yli.

VARJO ELÄMÄN POLULLA

Elämässä voi olla, tai siihen voi tulla asioita, jotka luovat sellaisen varjon, ettei siitä pääse yli. Ulkopuolinen näkee vain mitättömän näreen, jonka voi sivuuttaa kevyin askelin ja unohtaa ohi mennessään, ei edes huomaa mitään.

Omassa sydämessä tietää, ettei tämä varjo lähde elämästä koskaan pois. Matka jatkuu, kulkee kaartuen halki suon ja vie toiselle puolelle. Varjo jää sinne ja kulkee yli pitkospuiden.

Mikä luo varjon elämän yli, jättää sydämeen jäljen, henkisen tatuoinnin, joka ei lähde koskaan pois. Ei vaikka jättää sen taakse, jatkaa matkaa ja aika vie monia muistoja. Varjo jää.

Varjo, joka kerran kulki yli elämän polun.

Ehkä ei haluakaan sitä pois. Varjo on muisto, jota kantaa sydämessään hellästi, aikaa joka katkaisi matkan ja pysäytti. Jätti vain muiston, varjon jota ei unohda. Pieni, pitkospuiden viereen kasvanut näre. Aurinko, joka kasvatti pienen taimen suon keskelle ja kuivatti sen kellertäväksi.

Se sama aurinko teki pitkän varjon yli pitkospuiden. Yli elämän polun kulkevan varjon.




NÄREEN VARJO

Olen tullut Torronsuon Kansallispuistoon aamupäivän auringon kutsumana. On pääsiäispyhien ensimmäinen aurinkoinen päivä. Parkkipaikalla on muutamia autoja, kun lähdemme reitille ja kohti näkötornia.

Tulipaikalla jo ensimmäiset tulijat sytyttelevät nuotiota. Rinne näkötornille on lumen peittämä ja petollisen liukas.

Nousen neljätoista metriä korkeaan torniin kaikki 93 porrasta ja otan välillä kuvia tasanteilta. Tiedän, ettei näköalatorneista saa kuvia, jotka kertoisivat sen tunnelman, jonka äärettömän edessä kokee.

Kuva ei koskaan voi kuvata vapautta, sen voi vain kokea. Kuva voi vain vangita hetken, rajata sen ja näyttää.

Kuva ei koskaan ole muuta, kuin koetun varjo, joka parhaimmillaan pysäyttää, niin kuin se näreen varjo pitkospuiden yli.

ELÄMÄN KETJU

Näköalatornista avautuu tasaisena kilometrejä kulkeva metsä- ja suomaisema, jota lumiset laikut siellä täällä peittävät. Tunnelma kevättuulessa on upea. Puhdas sinitaivas kaartuu yli Torronsuon ja koko maiseman äärettömyys tekee olosta jotenkin ulkopuolisen.

Vierauden tunne on voimakas, läsnä ja kuitenkin tietää, ettei kuulu tänne. On vieras, joka saa hetken ihailla ja pian poistuu.

Hetken kokemus on vahvasti läsnä.

Elämä on hetkien ketju, johon meidät lenkki lenkiltä kiinnitetään.

Siinä ketjussa kuljemme tämän elämän halki, vaikka joskus luulemme olevamme vapaita.




NAAPURIN POJAN KAMERA

Naapurin pojalla roikkui kamera rinnuksilla, kun hän eräänä kesäisenä aamupäivänä käveli ulos asemaperän puurivitalojen pihaan. Hän pyysi minua ja veljeäni mukaansa ottamaan kuvia. Kuljimme veturitallin pihan yli, raiteiden poikki suuren kääntösillan ohi.

Menimme rantaradan yli kulkevaa tietä pitkin ja tulimme suurten sementtirenkaiden luo. Niiden kohdalla naapurin poika otti meistä kuvia, joissa veljeni oli jalat näkyvissä putken alkupäässä ja minä katselin ylävartalo näkyvillä alkupäästä.

Ajattelin usein, että me näytimme varmaan yhdeltä pitkältä pojalta siinä sementtiputkien sisällä maatessamme. En koskaan nähnyt kuvia, vaikka olisin halunnutkin.

Kuulin sitten, että naapurin poika oli päässyt toimittajakouluun Helsinkiin ja myöhemmin luin hänen juttujaan Helsingin Sanomista.

Jokin kipinä siinä hetkessä ja naapurin pojan luovassa kuvaamisessa taisi tarttua minuunkin. Ymmärsin silloin, miten kuvilla voi kertoa ja muuttaa todellisuutta.

Kuva kertoo joskus enemmän, kuin tuhat sanaa, aina ne sanat eivät kuitenkaan ole totta.

PAHVINEN KERTAKÄYTTÖKAMERA

Minun ensimmäinen kamerani oli Kodakin keltainen kertakäyttökamera, jonka kioskista ostin ennen jollekin viikonlopun reissulle lähtöä.

Löysin niiden parinkymmenen kuvan aikana sen saman tunteen, jonka olin kokenut siellä sementtiputkessa.

Kuvilla voi kertoa tarinoita, eikä niiden tarvitse olla aina vain yksi totuus. Kuvilla voi muuttaa todellisuuden, tehdä toisen tai korostaa jotain, mikä ei edes liity tilanteeseen.

Kuvalla voi saada tilanteeseen sanoman, joka ei liity tilanteeseen millään tavoin.

Tuo pahvinen kertakäyttökamera sai aikoinaan minut innostumaan valokuvaamisesta. Otin pahvikameran täyteen kuvia ja vein sen kioskille.

Kehitys kuului kameran hintaan. Kuvat olivat instagram-tyylisiä, neliskanttisia ja mattapintaisia.

Ymmärsin silloin, että kuvilla voi kertoa tarinoita.

Aloin haaveilla oikeasta järjestelmäkamerasta, jota kävin katsomassa kamerakaupan näyteikkunassa.




KUVA PYSÄYTTÄÄ HETKEN

Ensimmäisen kamerani ostin kesätyöpaikan palkasta. Se oli Yashica, jossa oli mukana loittorenkaat. Niillä sai hienoja lähikuvia kukista.

Perhosista yritin myös ottaa usein kuvia, mutta tarkennus oli oltava juuri oikea, ennen kuin kuva onnistui.

Filmit olivat kalliita ja kehitys maksoi, usein tulin kameraliikkeestä jännittäen miten kuvani olivat onnistuneet.

Yleensä rullasta muutama maisemakuva oli terävä. Harvoin tuli täysosumia, joista haaveili kuvia ottaessa.

Ymmärsin silloin pysähtyneen hetken ja pienien yksityiskohtien merkityksen.

Silloin kun kuvasta on saatava terävä ja kerrottava sen tarina, on valittava kohde, joka haluaa tulla kuvatuksi.

KUVA KERTOO TARINAN

Varsinkin silloin, kun jokainen kuva maksaa ja lopputulos on kallis kasa suttuisia, hämäriä ja ylivalottuneita kuvia, alkaa pohtia, mitä yleensä kannattaa kuvata.

Vähitellen opin löytämään rajat, miten Yashicallani sai hyviä kuvia.

Opin tarinan merkityksen kuvassa. Jokaiseen kuvaan on saatava tarina mukaan. Katsojan osa on etsiä se tarina.

Ensimmäisen kamerani jätin kotiin, kun muutin Ruotsiin. Veljeni lähti myöhemmin toimittajaksi ja otti Yashican käyttöön.

Minä ostin Ruotsissa, heti kun siihen oli varaa, Chinonin järjestelmäkameran.

Myöhemmin vaihdoin Canoniin, jolla kuvasin siihen asti, kunnes digikuvaus syrjäytti filmikamerat.




AJAN VIRRASSA

Ylitän pienen näreen varjon harmailla pitkospuilla ja katselen yli Torronsuon. Sinisenä kaartuva taivas laskeutuu utupilvien kautta metsän rajaan. Jään ja veden täyttämät lampareet peilaavat saarekkeilla kasvavia suomäntyjä.

Suopuiden rungot ovat täällä kasvaneet pehmeässä maassa, lumen painamina ja tuulien riepomina. Niistä on jokaisesta muotoutunut erilainen. Täällä on kuin jatkuva luonnon taidenäyttely menossa. Torronsuon taiteilija on luonto.

Kävelemme pitkospuilla keskelle suurta suoaluetta ja löydämme penkin parin suomännyn katveesta. Otamme eväät esiin ja istumme siihen kahville.

Kevättuuli puhaltaa yli suon raikkaasti kasvoihin, aurinko lämmittää kasvoja ja suo tuoksuu väkevästi.

Ensimmäisen kerran tunnen siinä istuessani kuuluvani maisemaan. Olevani osa sitä, samalla tavoin, kuin monelle mutkalle kasvaneet suomännyt.

Aika virtaa ohi ja tunnen olevani siinä virrassa.




2 kommenttia:

  1. Olet kehittynyt huomattavasti kuvaamisessa. Kuvasi ovat kovin laadukkaita, tarvittaessa teräviä laidasta laitaan. Kuvailetko vielä kännykällä. Minulla ei ole tietoa, vetävätkö nykyiset kännykkäkamerat vertoja varsinaisille kameroille. Kännykkä kulkee lähes aina mukana, joten kuvia saa otetuksi mistä vain. Muuten voisi ainoalaatuinen hetki jäädä ikuistamatta.

    Millä esimerkiksi Suvituulessa otetut kuvat on kuvattu? Ne ovat hyviä ja valaistusolosuhteetkin ovat olleet hyvät.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Otan kuvat nykyisin järjestelmäkameralla, kun se on mahdollista. Suvituulen kaikki kuvat otin sillä ja erillisellä salamalla. Tein siitä päivästä myös tuon digilehden, jonka linkki on sivupalkissa. Lenkeillä käytän kännykkäkameraa ja pientä kompaktia. Niilläkin saa kyllä hyviä kuvia ja niin kuin sanoit, kännykkäkamera on aina mukana.

      -harzu

      Poista