keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

MYRSKYNKESTÄVÄ




Voiko elämää mennä piiloon? Moni on yrittänyt ja tiedän, että yksi ratkaisu on ollut suosituin. Tietääkseni niitä tehdään Suomessakin joka päivä. Yritetään piiloon elämältä päättämällä se. Kukaan ei tiedä päättyykö elämä oikeasti silloinkaan. Vaellus maan päällä päättyy kyllä nykyisessä olomuodossa.

Keskustelin kerran erään ihmisen kanssa ja kerroin omista vaikeista hetkistäni ja niiden kestämisestä. Mitä tehdä, kun pelot ja huolet tulevat heikolla hetkellä. Koskaan ne eivät tule vahvoina hetkinä, silloin ne lymyävät luolissaan ja odottavat aikaansa. Aina se aika lopulta tulee. Pelon ja huolien aika. Mieletöntä olisi muuta väittää.

Minne menisi, kun ne tulevat, miten niiltä piiloon pääsee tai löytää voiman ne kestää?




ONNELLINEN LAPSUUSMUISTO

Kanssani keskustellut kysyi, onko minulla mitään paikkaa mielessäni, mihin on säilötty onnellinen hetki. Siellä se piilopaikka on, sinne voi mennä vaikealla hetkellä, kun on pelkojen ja huolien armoilla.

Hän kertoi oman onnen hetkensä, piilopaikkansa, johon aina voi vaikealla hetkellä mennä. Tuo paikka oli pitkän, suurten lehmusten varjostama puistopolku lapsuuden hiekkarannalle. Siellä oli suuria kukkapensaita, huumaavan tuoksuvia ja suojaavia.

Niiden kätköissä tunsi lempeän kesätuulen ihollaan, aisti hiekkarannan lämmön ja sinervän aallokon kosteuden. Oli siinä suojassa, lehvien kätkössä, turvassa ja valmiina jatkamaan matkaa.

Oli tie palata takaisin kotiin. Oli ranta, jonne pinkaista ja sukeltaa suolaiseen veteen. Oli tienristeys, josta sai valita minne matkaa jatkaisi.

Tuohon paikkaan hän kertoi aina menevänsä mielessään ja löytävänsä sieltä sen rauhallisen ja onnellisen olon, jonka oli lapsuudessa kokenut.




VETURITALLIN VATTUTÖRMÄ

Muistin heti oman piilopaikkani, jonne ajatukset minut hänen puhuessaan kuljettivat. Asemaperän puurivitalot veturitallin  törmällä, vattupensaita rinne täynnä, korkeita ja kesän lopulla punaisina hehkuvia. Sinne matkasin ja vadelmien makeanväkevä tuoksu huumasi. Korkeat varret kaartuivat yli ja suuret tummanpunaiset marjat roikkuivat lähes irti kannoistaan.

Vattupensaiden suojasta näkyi ratapiha, veturitalli ja kääntösilta. Sen takana kulki soratie rantaan, jossa kävimme uimassa. Kemijoki virtasi hiljaisena vuoksena, useina väylinä ja kilometrien levyisenä, olihan sen pinta noussut säännöstelyn vuoksi järvimäiseksi.

Ensimmäisen väylän toisella puolella on Juhannussaari, missä ennen vietettiin juhannusiltoja ja öitä kokkotulen äärellä. Siitä eteenpäin yli väylien näkyy kauas toiselle rannalle, mistä rinne nousee vaaroihin. Kuumuutta höyryävät kiskot, ruskea soratie, tummansininen Kemijoki, vihreät metsät ja sinervä taivaanranta.

Tuo kaikki näkyi piilopaikastani veturitallin törmältä, sieltä vattupensaiden suojasta. Minun onnellinen muistoni, johon voin mielessäni koska tahansa mennä.




METSÄSSÄ MIELELLÄÄN TURVASSA

Metsä on myös kätköpaikka, jonne voi mennä mielessään tai oikeasti. Me saamme elää maassa, jossa jokainen vähänkin liikkumaan pystyvä voi mennä käymään metsässä. Silloinkin jos ei sinne itse pääse, olisi hienoa jos joku hetkeksi veisi vaikka metsätielle aistimaan metsän hiljaisen rauhan.

Metsässä saa kokea joka kerta jotain uutta ja mieltä muuttavaa, sieltä ei samanlaisena voi palata takaisin.

Viime blogissani kerroin "Yksinäisen puun tarinan" ja sain siihen hienon kommentin Välläykseltä. Hän kertoi monta tarinaa puista ja yksi niistä oli savimaalla kasvaneista tervalepistä.

Savimaa oli liikkunut jäämassojen siirtämänä toiseen paikkaan ja suuret tervalepät sen mukana. Tervalepät  jatkoivat kasvuaan, vaikka savimassa johon ne olivat juurtuneet siirtyi. Puut aivan kuin muuttivat ja kestivät muutoksen, koska olivat vahvoilla juurillaan kiinni savimaassa.

Puiden tarinat ovat mielenkiintoisia ja niiden seuraaminen antaa paljon. Puut rauhoittavat velvoitteiden ja huolien hermostuttaman ihmismielen.

Puista näkee, että hiljainen rauhallinen kasvu, juurtuminen hiljaisuudessa syvälle, sinne missä maanalaiset vesivirrat tuovat virkistävää ravintoa antaa voimaa kestää elämän myrskyjä myös juurevalle ihmiselle.

Me voimme oppia puilta paljon, jos kuuntelemme niiden tarinoita.



ON KOETTAVA TUULIA, ETTÄ KESTÄISI MYRSKYT

Usein katselen kaadetun puun vuosikasvuja ja näen, miten erilaisia puidenkin vuodet ovat.

On hyviä vuosia ja leveitä kasvurenkaita, on myös kapeita, niukan kasvun vuosia, ehkä näin pitää olla, että puusta tulisi myrskytuulia kestävä.

Kaikki nämä voi verrata myös ihmisen elämään.

On koettava tuulia, että kestää, kun myrskyt tulevat

On koettava niukkoja aikoja, että kasvaisi kestämään vaikeat vuodet.





2 kommenttia:

  1. Heikkoja hetkiä tulee usein yöllä. Ei ole kauan kun yritin yöllä valvoessani itkeä. Ei tullut kyyneleitä.

    Ajatukset ovat kumman kirkkaita yöllä. Ne pitäisi kirjoittaa heti johonkin. Aamulla niistä mukamas hienoista ajatusrakennelmista ei ole juuri mitään jäljellä.

    Isäni usein puhui, että ystäviä lähtee ympäriltä rajan tuolle puolelle. Hän koki ystävien lähtöjä varmasti usein, kun itse eli 96-vuotiaaksi.

    Alan varmaan itsekin tulla vanhaksi. Ihmettelen nuorempien ihmisten kuolinilmoituksia lehdessä. Olen onnellinen siitä, että olen vielä elossa.

    Kohdalleni on sattunut parina viime vuonna onnellisempien juhlien lisäksi useita tuttujen hautajaisia.

    Kyyneleet tulivat kuitenkin toissapäivänä, kun sain vastauksen ystävältä. Hän juuri ja juuri jaksoi kirjoittaa lyhyen, lyöntivirheitä täynnä olevan sähköpostin.

    Hän sanoo elävänsä päivän kerrallaan, ja ettei pelkää kuolemaa. Hän sanoo siirtyvänsä ajasta iäisyyteen. Mutta sen lauseen jatkona on, että jos Jumala tahtoo niin parantaa hänet Hänen kunniakseen.

    Miten rauhallinen hän onkaan, vaikka luulen, että kivut ovat läsnä. Hän on varmasti tehnyt asiat selviksi Jumalan ja lähimmäistensä kanssa. Toivotin hänelle ja hänen perheelleen siunausta. Mielessäni toivon, että mahdollinen ihme tapahtuisi.

    Hän turvautui Jumalaan ja varmaan uskoo ihanaan paikkaan.

    Harzu kertoi hyvän "maallisen" keinon paeta pelkoa ja huolia: kuvitella olevansa mieluiseksi kokemassaan paikassa. Varmaan jokaisella joku sellainen on muistoissa. Harzulla se oli lapsuusajan veturitallin törmä, jossa oli ihanan tuoksuisia vadelmapensaita ja josta näkyi kauas, tuttuja maisemia.

    Myös metsä on monille rauhoittumisen paikka. Miksipä ei voisi kuvitella olevansa myös jonkun mukavan henkilön luona. Monilla on voinut olla vaikeita ihmissuhteita, mutta tuskin on sellaista ihmistä, jolla ei esimerkiksi lapsuudessa olisi ollut edes yksi mukava ihminen, mummo, isosisä, täti tai muu.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys.

      “Hän sanoo elävänsä päivän kerrallaan, ja ettei pelkää kuolemaa. Hän sanoo siirtyvänsä ajasta iäisyyteen. Mutta sen lauseen jatkona on, että jos Jumala tahtoo niin parantaa hänet Hänen kunniakseen.”

      Elämän matkalla kypsynyttä kuulasta viisautta, josta on karissut kaikki ylimääräinen. Tämä kirjaamasi ystäväsi ajatus toi mieleeni kuvan sen blogini puun, luultavasti raidan taivasta kohti kurottuvat oksat. Ne olivat tyhjinä sinitaivasta vasten piirtyvinä koruttoman kauniita. Niiden pysähtyneessä elämän tanssissa oli kuin ihmisen ylöspäin kohonneiden käsien rukous, kuin tuo kirjaamasi ajatus.

      Tuo ystäväsi on kuin blogini puu ja kertoo meille miten tämä aika on rajallinen ja elämä suuremmassa kädessä. Sellainen luottamus antaa turvallisen mielen ja asenteen suhtautua tulevaan ja elää tätä hetkeä kiitollisena.

      Kiitos, että kerroit ystäväsi tarinan, se oli kuin blogin puuttuva jakso, joka teki siitä valmiin.

      -harzu

      Poista