keskiviikko 10. helmikuuta 2016

RAKKAUS TEKEE ARVOKKAAKSI



Palohälytin iskee yössä silmää. Pimeässä makuuhuoneessa se on ainoa valo. Minua se muistuttaa elämän arvosta monin tavoin ja tuo mieleeni monta asiaa.

Hälytin muistuttaa siitä, että elämä on suojelemisen arvoista monin tavoin. Vain yksi kirjain erottaa valon ja palon. Se kirjain voi erottaa elämän ja kuoleman.

Valo on elämän lähde, se on oven edessä ja opastaa kohti uutta. Valo tuo mieleeni anoppini, joka pienenä huutolaistyttönä eksyi maidonhakuretkellään.

Hän kulki tuiskun peittämällä jokitiellä harhaan ja eksyi metsään. Oli pakkasyö ja lunta paljon. Tyttö löysi metsän laidasta ladon ja käpertyi sinne heinien sekaan.

Ladon hirsien välistä hän näki valon, jota kohti lähti kohmeissaan tarpomaan. Valo tuli maalaistalon ikkunasta ja tyttö pelastui sen ansiosta.

Paluumatkalla seuraavana päivänä hän sai huutolaispaikkansa juopolta isännältä selkään. Valo kuitenkin pelasti hänet. Pieni tuikkiva valo.

SE TAIVAL AJETAAN YKSIN

Valo tuo mieleeni Apple-yhtiön perustajan Steve Jobsin viimeisiä ajatuksia. Niissä hän kertoi sairaalan vihreistä valoista, joita katsellessa ymmärtää, mikä tässä elämässä todella merkitsee jotain.

Hän eli elämän, jonka onnistumista ei voi kuin ihailla, kun ajattelee taloudellista tai muuta menestystä. Kuitenkin hän sanoo kokeneensa työnsä ulkopuolella vain vähän iloa.

Hän sanoo noissa viimeisissä sanoissaan, että voi palkata jonkun ajamaan autoaan, mutta ketään ei voi palkata sairaalan vuoteeseen omasta puolestaan makaamaan.

Jokaisen on kuljettava niiden pyörien päällä yksin loppumatka. Silloin ei enää ole mitään merkitystä rahalla tai muulla omaisuudella, jonka elämän matkalla hankki.


IHMISINÄ OLEMME KAIKKI SAMALLA TASOLLA

Rakkaus sydämessä, rakkaiden läheisten kanssa vietetty aika ja hyvät välit niihin ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä.

Hyvät ja rakkaat muistot, vain niillä on merkitystä, kun katselee matkan lopussa sairaalan vuoteesta vihreitä valoja.

Nämä Steve Jobsin hienot, viimeiset ajatukset tulivat mieleeni, kun yön pimeydessä katselin katossa tuikkivaa palohälyttimen valoa, varoitusvaloa.

Valoa, joka muistutti minuakin samoista asioista. Ihmisinä olemme kuitenkin aina samalla tasolla, olimmepa mitä tahansa tässä maailmassa.

TOISEN KIERROKSEN FLUNSSA

Olen parin vuoden tauon jälkeen potenut flunssaa jo pari kierrosta. Ensimmäinen meni aika pian ohi ja viikon verran sen luulin jo parantuneen, kunnes alkoi uusi vaihe.

Mikään kovin raju ei tämäkään oireiltaan ole ollut, mutta olen yrittänyt levätä sen kunnolla pois, ettei jälkitauteja tulisi. Kerran sairastin flunssan päälle keuhkokuumeen, koska en välittänyt pikku kuumeilusta.

Keuhkokuumetta sainkin sitten parannella pari kolme kuukautta, joten otin siitä kerrasta opikseni.

Eilen olisi ollut yksi DBS-leikkaukseni yksi mahdollinen päivä, jota minulle esitettiin. Hyväksyin silloin päivän, joka myöhemmin vaihtui pariinkin kertaan.

Nyt olen ottanut leikkaukseen aikalisän ja se on siirtynyt mahdollisesti ensi syksyyn, jos oireet eivät merkittävästi vaikeudu.

Kuitenkin, jos leikkaus olisi pysynyt eilisessä päivässä se olisi jouduttu flunssan vuoksi siirtämään.


TARINANKERÄÄJÄ

Flunssaa parannellessani ja levätessäni oli aikaa pohtia, lukea, kuunnella ja katsella ajatuksia herättäviä asioita palohälyttimen valon lisäksi.

Minä pidän tarinoista ja usein olenkin sanonut olevani tarinankerääjä. Eräs tämän blogin tavaramerkeistä ja oma motiivini on ollut tarinataakkojen purkaminen.

Olen huomannut, että monet kantavat niitä ilman rohkeutta purkaa taakkaansa. Tällä en tarkoita rohkeutta pelon vastakohtana, vaan luottamuksen puuttumisena.

Ihminen kantaa tarinataakkojaan, eikä rohkene purkaa niitä, koska luotettavaa kuulijaa ei ole.

On olemassa taakkoja, joita ei voi kertoa, kuin luotettavalle kuulijalle.

TARINOIDEN LASTAUSLAITURI

Olen sitä mieltä, että parempi kertoa kuin katua. Parempi tuoda tarinansa ja antaa sen itää elämän mullassa, kuin viedä se sinne niin syvälle, ettei se enää löydä ylös.

Siihen meillä jokaisella on täällä vain rajattu aika. Tarinataakat kulkevat vain sen ajan mukanamme, kun täällä kuljemme. Missä on se purkupaikka, missä raskaan elämän taakan saa purkaa.

Se paikka on siellä, missä korvat ovat avoinna, sydän on lämmin, ja ymmärtävä ihminen kuuntelee kiireettä.


HERSYVÄN MURTEEN TARINA

Kuuntelin eilen radioa illan hämärässä, kuten minulla on nykyisin usein tapana. Sieltä tuli kaunista musiikkia ja sen jälkeen iltahartaus. Siinä oli tarina, joka jäi mieleeni.

En muista, kuka puhuja oli, mutta muistan hänen tapansa puhua ja kertoa tarinansa. Hän kertoi sen niin hersyvällä murteella ja aidosti, sydämestä tulevalla äänellä, että keskityin kuuntelemaan.

Kertoja sanoi olleensa jostain syystä masentunut ja alakuloinen kävellessään yksin rannalla. Hän oli itkenyt siinä ja rukoillut ahdistuneena, kunnes oli tullut venelaiturille.

Siellä laiturilla oli ollut upeita pursia vieri vieressä, toinen toistaan hienompia ja sitten yksi tyhjä väli. Lähempää tuo kertoja oli nähnyt, ettei paikka ollut tyhjä.

Siinä suurten, hulppeiden pursien välissä oli ollut surkean rähjäinen jolla kuin olemassaoloaan häpeillen piilossa.

Kun kertoja oli mennyt lähemmäs, hän oli lukenut jollan nimen, joka oli “Kurja”.

RAKKAUS TEKEE ARVOKKAAKSI

Tuo rähjäinen paatti oli saanut nimensä ansiosta, kurjalta se oli näyttänytkin kertojan mielestä.

Laiturille käveltyään hän oli kuitenkin hätkähtänyt, sillä jolla oli kiinnitetty yhtä vahvoilla kiinnikkeillä laituriin, kuin uljaat huvipurretkin.

Kertoja sanoi ymmärtäneensä siinä, että vaikka ulkoapäin tuo rähjäinen paatti oli arvottomampi kuin muut, niin se oli silti yhtä arvokas kuin ne omistajalleen.

Siitä syystä me kaikki olemme juuri niin arvokkaita, kuin meitä rakastetaan.

Ei se miltä me näytämme ulospäin tee meistä arvokkaita.

Vain rakkaus tekee meistä arvokkaita.


103-VUOTIAS BLOGGAAJA

Neljäs tarina, joka minua kosketti oli yli satavuotiaasta Dagny Carlssonista kertonut dokumentti “Ei ole hullumpaa olla vanha”.

Dokumentti oli Ylen Areenalla ja katsoin sen kahteen kertaan, niin hyvä se oli. Dagny todella näytti, mitä tarkoittaa elämästä selviäminen.

Hän on nyt 103-vuotias ja bloggaa joka ilta. Hänellä on ollut blogissaan lukijoita reilusti yli miljoona.

VASTA VÄHÄN YLI YHDEKSÄNKYMPPINEN

Dokumenttia katsoessani, minua kosketti se miten Dagny kertoi avoimesti elämänsä vaiheista.

Hän oli joutunut jo pienenä lapsena kärsimään kovaa kuritusta ja saanut kuulla olevansa harmaavarpunen, pelkkä hiirulainen.

Ensimmäinen aviomies oli myös ollut julma ja mustasukkainen. Hän oli kiusannut Dagnya ja sulkenut tämän komeroon.

Lopulta nainen oli karannut juopolta ja väkivaltaiselta mieheltään. Hän oli 37-vuotiaana lähtenyt opiskelemaan, saanut kurssinsa parhaat paperit ja kohdannut elämänsä rakkauden.

Jäätyään leskeksi kymmenisen vuotta sitten Dagny oli ajatellut menevänsä pian suuren rakkautensa perässä.

Hän oli ajatellut, että elämä oli tässä ja päätyisi jo nyt.

Hän oli vain vähän yli yhdeksänkymppinen.



“SISUKAS KUIN SYNTI”

Elämä on kuitenkin toisinaan sitkeää lajia ja Dagnyn kohdalla se on lievästi sanottu. Hän huomasi, että elämä jatkuu ja se on vain elettävä loppuun asti.

Niinpä hän osti tietokoneen ja nyt yli satavuotiaana pitää suosittua blogia ja vanhuksille tietokoneopetusta.

Katsoin tuon dokumentin eilen illalla ja toisen kerran vielä iltamyöhällä.

Olen vieläkin tuon yli satavuotiaan upean leidin lumoissa.

Aivan uskomaton nainen ja hän sanoi, että piti itseään pelkkänä nollana, harmaana mitättömänä hiirenä.

“Itsetuntoni on ollut heikko, mutta olen sisukas kuin synti, Dagny sanoi.

“HALUAN PITÄÄ HAUSKAA”

Hänet valittiin ohjelmassa viikon ruotsalaiseksi. Ohjelman juontaja kysyi Dagnyltä kuinka kauan hän aikoo blogata ja miksi hän bloggaa?

“Haluan pitää hauskaa”, Dagny napautti heti.

“Paras vastaus, jonka olen koskaan kuullut”, juontaja sanoi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti