tiistai 16. helmikuuta 2016

LEIKKAUSAAMUN AJATUKSIA



Unessa katson kännykän kelloa, joka on kymmentä vaille kuusi. Ajattelen, että pian asettamani herätys hälyttäisi ja käännyn kyljelleni.

Tajuan samalla, että on pimeää, enkä ole varma mitä kello oikeasti on.

Painautan kännykkää, joka on kahta minuuttia vaille puoli kuusi. Nousen keittämään aamukahvit.

On jännittävä aamu, sillä juuri nyt voisin istua bussissa matkalla Töölön sairaalaan.

On virallisen leikkauspäiväni aamu.

Aamu, johon pyysin tammikuussa aikalisää.

“TUNTEMATON POTILAS”

Eilen illalla luin potilastiedoistani sairaalan virallisella kielellä tehdyn kolmen lauseen raportin.

Siinä luki, että potilas pyytää siirtoa sovittuun leikkausaikaan, syy pyyntöön ja pyydetty uusi aika kesän jälkeen.

Ymmärsin, että tekstissä mainittu potilas olin minä, joka olin sairaalan kielellä paketoituna potilas.

Potilas, kuin säkki rakennustyömaalla, tarpeellinen tietyssä vaiheessa, silti kuin sementtisäkki, säkkien joukossa.

Potilas on taitava tapa tehdä ihmisestä tuote tai kohde ilman henkilöä.

Hän ei ole enää kokeva ja tunteva.

Hän ei ole enää persoona.

Lääkärit ja hoitajat ovat vain ihmisiä, potilas on vain potilas.

Kuka keksi potilaan, on sukua sille, joka keksi sotilaan.

“Tuntematon sotilas” kirja on tehty ja “Tuntematon potilas” laulu.

Kuka kirjoittaisi kirjan “Tuntematon potilas”?


YHDEN VUODEN PYSÄKKI

Eilinen ilta oli minulle aika vaikea, sillä siihen pysähtyi yksi vaihe, jota kohti olin kulkenut vuoden verran.

Tasan vuosi sitten aloitin matkani kohti tätä aamua ja nyt olin siirtänyt sen omasta tahdostani puoli vuotta eteenpäin.

Olihan aika matkan varrella monta kertaa siirtynyt sairaalankin puolelta.

Aluksi loppusyksyyn, siitä vuodenvaihteen kautta alkukevääseen.

Sovittu aika oli vaihtunut, niin että tämä päivä oli jo kolmas niistä.

Silti raportissa oli vain minun pyyntöni siirtää aikaa.

Näin tämä maailma on aina pyörinyt.

Käsien pesijöiden jono pysyy vakiona.

PITKÄN MIEHEN TARINA

Tein eilen illalla siemenvuokaleivän uuniin ja kävin illalla koiran kanssa muutaman kilometrin lenkin. Samalla kuuntelin musiikkia.

Lenkin jälkeen söin vankan päätypalan siemenvuokaleivästä. Pidän sen vahvasta mausta, päälle sulavasta voista, pehmenevästä juustosta ja hampaissa rouskahtelevista siemenistä.

Katsoin samalla areenasta viimeisen osan sarjasta “Ei ole hullumpaa olla vanha”.

Sarjan edellinen osa kertoi yli satavuotiaasta Dagnysta, joka kertoi elämän alkavan satavuotiaana. Hän bloggasi, tanssi ja nautti elämästään.

Jakso päättyi siihen, että Dagny kohtasi yli kaksimetrisen miehen, joka puku päällä lauloi kadulla hidasta jazzia.

Miehen nimi oli Kent Sidvall ja viimeinen jakso kertoi hänen elämästään.


NORMIEN LÄPI KULKEE VAPAA LUONNE

Loistavan kolmiosaisen sarjan viimeinen jakso, oli surumielisen kaunis tarina elämästä, joka ei normien sisään mahdu.

Kent Sidvallin tarinasta kävi ilmi, että hän on niitä harvoja ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan normien sisään ja ulos omaan tahtiinsa.

Häneen eivät päteneet ne karsinat ja persoonan pakettiin käärivät nimitykset, joilla ihmisiä hallitaan.

Kent Sidvall lauloi täydelle salille pehmeää jazzia koruttoman kauniilla bassollaan.

Hänen äänensä soi rauhallisen jykevästi, kuin lapin ikihonka, jonka harmaista oksista tunturituulen ääni kaikuu äärettömyyteen ja ajattomana.

Myös Kent Sidvallissa oli jotain ajatonta ja aikaan sitomatonta.

Hän olisi voinut laulaa laulunsa missä aikakaudessa tahansa ja kuitenkin olla siinä luonteva.

ELÄMÄNKERTA JA CAVANAGH-HATTU

Kohta dokumentti näytti hänet keräämässä tyhjiä tölkkejä ja pulloja roskista suureen jätesäkkiin.

Kent kulki kadulla ja tonki roskiksia, pitkä käsi työntyi syvälle sinapin ja kastikkeiden sotkemien paperijätteiden sekaan.

Hän otti tyhjän tölkin, pyyhkäisi käden puhtaaksi ja pudotti purkin säkkiin, sitten hän jatkoi matkaansa kadulla.

Kohta hän kirjoitti elämänkertaansa, jonka lukenut kustannustoimittaja kertasi sitä haltioituneena.

Välillä minusta tuntui, että Kent Sidvall oli kuin toisesta todellisuudesta tullut vieras.

Muukalainen, joka kulki tämän karun ja itsekkään maailman läpi.

Kulki tyylikkäästi musta puku päällä ja Frank Sinatrankin käyttämä cavanagh-hattu päässään.

Kulki ja lauloi, kuin Sinatra, karummin, mutta aidommin.




MUUKALAINEN TOISESTA MAAILMASTA

Ohjelma jätti minuun syvän jäljen, samoin kuin edellinenkin jakso yli satavuotiaana bloggaavasta Dagnysta.

Ajattelin miten persoonallisia ihmisiä elämässä oikeasti on. Mikä meistä on tehnyt tällaisia virkakoneiston paketoimia tuotteita.

Sementtisäkkejä yhteiskunnan hallien hyllyille.

Onko ihmisten vieraantumisen syy juuri persoonattomaksi tekevän virkakoneiston kasvottomassa kohtelussa.

Ihmistä ei enää ole, on vain potilaita, pakolaisia, lomautettuja, työttömiä, kerjäläisiä, eliittiä, keskiluokkaa, palkansaajia ja sotilaita.

Siellä jossain, tuon joukon seassa, sen keskellä ja sen läpi, kulkee Kent Sidvallin kaltaisia ihmisiä.

Vapaita persoonia, joita roolirajat eivät pidättele.

He ovat täällä vain hetken vieraita, muukalaisia toisesta todellisuudesta.

Onneksi edes ovat.

AJATUKSIN LÄPI LEIKKAUKSEN

Kello on nyt vähän yli seitsemän aamulla ja näillä hetkillä tulisin kisahallin pysäkille Töölöön.

Kävelisin sieltä Sibeliuksenkatua pitkin ja kääntyisin sairaalaan vievälle tielle. Sairaalassa ilmoittautuisin osastolla ja minut ohjattaisiin huoneeseen.

Vaihtaisin sairaalavaatteet ylleni ja kävisin vuoteelle makuulleni. Hoitaja tulisi huoneeseen ja kiinnittäisi kanyylin valmiiksi käteeni.

Stimulaattorihoitaja kävisi kertomassa leikkauksen vaiheista ja nukutuslääkäri ehkä sanomassa jotain.

Pian tulisivat hoitajat ja saisin kyydin rullavuoteessa läpi käytävien ja hissien.

Tulisin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa rauhalliseen tahtiin liikkuvat hoitajat järjestelisivät työvälineitä.

Minut työnnettäisiin sermin viereen ja sen takana leikkaukseen valmistautunut neurokirurgi tulisi ehkä tervehtimään ja sanoisi pari sanaa.

Hoitaja tulisi ehkä viereen ja kysyisi haluaisinko jotain musiikkia.

Ajattelen, että pyytäisin Kent Sidvallin esittämää rouhean jouhevaa jazzia, vaikka luulen, ettei hän ole levyttänyt.

Voisin kuitenkin kuulla hänen laulavan karhealla bassollaan minut unohduksen maahan.

Paikallispuudutuksen piston jälkeen leikkaus alkaisi.

Häkkyrä, eli kehikko asetettaisiin ensin päähäni, se tuntuisi epämiellyttävältä.

Kiinnitys sattuisi myös hieman, mutta olisin valmistautunut kipuunkin.

Sitten alkaisi varsinainen operaatio.


PORAUS LÄPI KALLOLUUN

Makaisin ylös kattoon katsoen ja kuulisin kirurgin puhuvan hoitajille rauhallisella äänellä.

Hän saattaisi kysyä myös välillä miten potilas voi, ehkä myös hoitaja kävisi välillä kysymässä jaksamista.

En tuntisi päänahan auki viiltävän veitsen kosketusta, tai kirurgin sormia, nahan irrotusta kalloluun päältä.

Poran kyllä tuntisin puudutuksesta huolimatta. Läpi kehoni kulkisi tärinä, kuin lapsena hammaslääkärissä ruusuporan jyrinä.

Porauksen katku leijuisi leikkaussalissa ja äkkiä tärinä loppuisi. Rauhallinen ääni kertoisi ensimmäisen elektrodin olevan nyt paikallaan.

Toinen reikä menisi jo minunkin osaltani rutiinilla ja pian kumpikin elektrodi olisi tumakkeessa.

Hoitaja kävisi välillä kokeilemassa ovatko kehoni toiminnat normaaleja ja kysyisi vointiani.

Katselisin digitaulun vihreitä valoja ja ajattelisin, että pian ensimmäinen vaihe olisi ohi ja minut nukutettaisiin.

Sen aikana johdoille leikattaisiin reitti korvan takaa ja stimulaattorille paikka solisluun alle.

ELÄMÄ YLLÄTTÄÄ

Kello lähestyy kahdeksaa, pian minun on lähdettävä toiseen tapaamiseen, joka on samaan aikaan, kuin leikkaus olisi ollut.

Elämä on yllättävää ja muuttuvaa, koko ajan vaihtuvia tapahtumia.

Kuvitelmat ja suunnitelmat vaihtavat välillä paikkaa, eikä niitä pysty aina itse hallitsemaan.




2 kommenttia:

  1. Niinpä yllättävää ja muuttuvaa eikä niitä pysty aina itse hallitsemaan.....Tarkkaan pystyit eläytymään leikkaukseen joka siirtyi tai peruuntui?? Tälläisiä sementti säkkejä me taidamme useimmiten olla. Silloin sinua tarvitaan kun olet tuottava ,hyödyllinen yleensäkin jollain tavalla kenelle milloinkin. Harvalle ihmiselle olet merkittävä pelkästään omana itsenäsi. Jos sellaista kohtaa elämässä on enemmän kuin syytä olla tyytyväinen. Lämpimästi kiittäen ystävän päivä kirjoituksestasi . Munkkis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta Munkkis!

      Näinhän se elämä menee. Onneksi näin vertaisina saadaan olla toisillemme arvokkaita juuri tällaisina kuin olemme. Täällä ei tarvitse kuin ottaa tukea ja antaa sitä, edetään sitten ontumalla tai pää heilumalla, edetään tukemalla toisiamme.

      -harzu

      Poista