lauantai 27. helmikuuta 2016

YKSINÄISEN PUUN TARINA


Olen juossut saman puun ohi kymmeniä, tai satoja kertoja. Olen ottanut kuvan tästä koskea kohti kääntyvästä kaarteesta ja törmältä virran yli oksia kurottavasta puusta.

Tämä on ollut täydellinen maisema, joka kertoo monta tarinaa, lukemattomia ja koko ajan muuttuvia tarinoita.

Koskaan en ole väsynyt katselemaan ja kuvaamaan, pohtimaan virran sivua kaartuvan polun sanomaa.

ELÄMÄN KIERTO

Olen nähnyt siinä elämän kulun, matkan joka jatkuu kaarteen jälkeen kohti uutta ja kokematonta.

Olen nähnyt virran, jonka juoksussa on koko elämän kokoinen matka, sen loputon kierto.

Olen katsonut virralle oksia ojentavaa puuta ja nähnyt siinä elämän voiman ja uusiutumisen.


TUNTEMATON PUU

Nyt tuo puu ensimmäisen kerran katsoi minua ja näytti yksinäisyyden karun todellisuuden.

Mietin, mikä puu se voisi olla.

Kesällä, puun ollessa lehdessä, sen tunnistaminen olisi helppoa, nyt en osaa sanoa.

Veikkaan, että se on raita, joku pajupuu kuitenkin, oksista päätellen.

Mielestäni lehmuksella olisi noin avoimessa paikassa jykevät oksat.

Olkoon se tämän virran tuntematon puu.

YKSINÄISYYDEN SIETÄMINEN

Yksinäinen ja riisuttu, taivasta vasten, hentoja, tyhjiä oksiaan ojentava puu, joka puhui minulle yksinäisyyden virrasta.

Pysähdyin ja katselin hiljaa, vaieten ja kunnioittaen puuvanhuksen yksinäisyyttä.

Yksinäisyyttä on opittava sietämään, puun hiljaisuus puhui minulle.

On kestettävä elämän ohi virtaaminen.


ELÄMÄN SIVUSTASEURAAJA

On kestettävä se, ettei pääse mukaan virran juoksuun, joutuu katselemaan sivusta.

Olemaan elämän sivustaseuraaja.

Elämän virran sivustaseuraaja, laineiden leikkien ja kuohujen katselija.

Ei voi elää siinä mukana, vaikka elää niin lähellä, että näkee kaiken vierestä.

ON ANNETTAVA MENNÄ

Näkee myös vähän enemmän, näkee ohikiitävän hetken ja rauhattomien kuohujen tyyntymisen suvantoon.

Näkee pintavaahdon ja ymmärtää, miten hetkellistä se on.

Puun rauhallisuus kertoo siitä, että on nähtävä mitä virran kuohuissa kulkee, on annettava sen mennä menojaan.

Yksinäinen puu virran törmällä on nähnyt monen kuohun katoavan joen juoksuun.

Isotkin jäälautat sulavat kerran ja häviävät virtaan.


TUULESSA LEIJUVASTA SIEMENESTÄ TARINA ALKOI

Katselen puuta ja ajattelen, että yksinäisyys katsoo yksinäisyyttä osana suurta kokonaisuutta.

Kumpikin on mukana elämässä omalla tavallaan.

Kerran tuo kaartuvan metsäpolun ja virran välissä, törmällä kasvava, jykevä puu on ollut tuulessa leijuva siemen.

Se on kasvanut hentona versona mullassa, taipunut aluksi pienestäkin tuulenvireestä.

Vuodet ja monet myrskyt, ovat vahvistaneet sitä kestämään rajutkin tuulet.

Puu on juurtunut törmän reunalle ja kurottanut oksansa virran yli.

Vähitellen se kasvoi ja kuin huomaamatta otti paikkansa virran törmällä.

Kerran tulee myrsky, joka on yksinäiselle puuvanhukselle liian raju.

Silloin se kaatuu virtaan, jatkaen matkaansa elämän suuressa kierrossa.

OIKEA KOKO

Metsässä on ihmisen hyvä vaeltaa aina välillä, siellä elämän mittasuhteet asettuvat oikeaan suhteeseen luonnollisesti.

On osa suurta kokonaisuutta ja saa olla siinä mukana.

Elämän vaikeina hetkinä olen usein löytänyt voimaa kestää niitä juostessani metsäpoluilla tai virran rantamilla.

Olen löytänyt sieltä paikkoja, joissa elämän palaset ovat asettuneet paikalleen ja niille on tullut oikea koko.


HYVÄ ELÄMÄ ON YKSINKERTAISTA

Jotkut asiat voivat kasvaa mielessä niin suuriksi, että jos niitä jää pohtimaan seinien sisälle ei enää pysty näkemään kokonaisuutta.

Asiat tarvitsevat etäisyyttä, että ne pystyy näkemään.

Kaukaa katsottuna kaikki on pienempää, murheet ja huoletkin.

Metsäpolulla ymmärtää, että hyvä elämä on lopulta aika yksinkertaista.

Usein sitä on vain taipumus kuvitella asiat monimutkaisiksi.

JYRKÄN TÖRMÄN KASVATTAMA

Minulla on usein metsässä voimakas hyväksymisen tunne, kokemus oikeudesta olla olemassa, elää oma osa elämän seikkailusta ja ymmärtää tapahtunut.

Yksinäinen puu, jota lenkillä katselen, on oman ympäristönsä mukaan muotonsa löytänyt.

Puu on kasvanut jyrkän törmän reunalle, työntänyt vahvat juuret metsäpolun alle ja virtaa kohti, sieltä se imee elämänvoiman.

Kasvupaikka on saanut sen hieman kenolleen, virran antama tila saanut puun oksat kasvamaan sen ylle.


JURNUTTAJIEN MAA

Myös ihminen on oman aikansa ja elinympäristönsä muovaama, halusipa tai ei.

Harvalla on rohkeutta tai voimaa muuttaa häntä ympäröivän yhteiskunnan normeja.

Niiden mukaan on elettävä, vaikka joskus jurnuttaakin, niin ei yksi ihminen paljoa voi muuttaa.

Tämä maaperä on aina kasvattanut juurevia jurnuttajia.

HUUMAAVA KEVÄTKONSERTTI JOKIAREENALLA

On helpompi hyväksyä osansa, kun näkee kokonaisuuden ja osaa ottaa etäisyyttä myös itseensä.

On kuin se yksinäinen puu metsäpolun vieressä, kenollaan törmällä, oksat ojentuen yli virran.

Odottaa siinä kevättä, ensimmäisiä silmuja ja lintuja, jotka pian saapuvat jokilaaksoon.

Odottaa kevätaamua, jossa lintujen konsertti soi lenkillä korvissa huumaavan kauniina.


YKSINÄINEN PUU JA LENKKEILIJÄ

Katselen vielä hetken yksinäistä puuta virran törmällä.

Kevätkesällä, kun silmut aukeavat, näen mikä puu se on.

Nyt näen helmikuun harmaansinervää taivasta vasten piirtyvät mustat oksat, jotka ovat kuin tanssiin jähmettyneet.

Oksien liike on pysähtynyt, kuin odottava.

Puu on odottaja, sillä on aikaa ja voimaa odottaa hiljaa.

Voimaa, antaa virran kuohua, katsella koskikaran lentoa rannan kivelle, seurata sen pulahtelua vedessä.

Voimaa kestää yksinäisyys ja olla silti osa kaikkeutta.

Aikaa kertoa yksinäiselle lenkkeilijälle tarinansa.




torstai 18. helmikuuta 2016

KEVÄTPUUHIA PUUTARHASSA


Tämä päivä, kuin tyhjä taulu taiteilijan edessä, aloittamaton sivu, astumaton polku.

Päätän aloittaa päivän sämpylätaikinalla, johon lisään aamupuuron, siemensekoitusta
ja leseitä.

Olen viime aikoina syönyt kasvisruokia pelkästään. Oikeastaan syynä on ollut jo pitkään kokemani huono omatunto lihaa syödessäni.

Olen kai niin eläimellinen luonne, että tuntuu kuin söisin kavereitani.

KASVISRUOKIEN MAUT JA VÄRIT

Kasvisten syöminen on yllättävän helppoa, jopa minun kaltaiselleni kotikokille ja aloittelijalle.

Tarvitaan vain kasviksia kaappiin, niistä saa sitten aikaan mitä tahansa.

Kaikkein hassuinta on se, että kasvisruuat ovat huomattavasti maukkaampia kuin lihasta valmistetut.

Myös kasvisruokien värimaailma on niin kylläinen, että silmänruoka ravitsee mieltä harmaimpanakin päivänä.

Tosin, kysymyksessä on se kuulu makuasia, osin.


KASVISSYÖJÄN VITAMIINI ON B12

Kerroin pari päivää sitten tapaamalleni ihmiselle, jonka kanssa keskustelimme tunnin verran, että olen siirtynyt ihan spontaanisti syömään kasvisruokia.

Hän sanoi yllättäen olleensa itse vuosia jo lähes puhdas kasvissyöjä. Hän kertoi joskus syövänsä kananlihaa perhesyistä ja proteiinia saadakseen.

Minua hän kehoitti tutkimaan netistä B12-vitamiinia, jota saa punaisesta lihasta.

Tuo vitamiini on ihmiselle niin tärkeä, että kasvissyöjän on kiinnitettävä huomio sen saamiseen.

VITAMIININ PUUTE AIHEUTTI OIREITA

Hän kertoi syövänsä vitamiinia apteekista ostettuina pillereinä. Kerran hän oli jättänyt vitamiinit ostamatta, koska ne ovat kalliita.

Myöhemmin hän kertoi saaneensa yllättäviä oireita vitamiinin puutteesta. Osin syynä oli ollut myös voimakas stressi samaan aikaan.

Oireet hankaloittivat arjen rutiineja ja erityisesti vaativia tehtäviä.

Hän kertoi aloittaneensa vitamiinien syömisen heti oireet havaittuaan ja vähitellen ne ovat helpottaneet.


RAKKAAT VASIKAT LIHATISKISSÄ

Kasvissyöjäksi keskusteluystäväni kertoi ryhtyneensä, koska oli aikaisemmin ollut koulussa ja hoitanut siellä vasikoita.

Pari vasikkaa oli ollut hänelle erityisen läheisiä. Yksi vasikoista oli sairastunut kuitenkin utaretulehdukseen ja ne kaikki oli pakko teurastaa jauhelihaksi.

Hän kertoi, että sen jälkeen kaupan lihatiskillä näki aina omat vasikkansa jauhelihapaketeissa.

Näki rakkaat hoidokkinsa, eikä pystynyt enää ostamaan tai syömään lihaa.

PÄÄDYIN SUIHKEPULLOON

Kotona etsin tietoa B12-vitamiinista ja sen saamisesta. Huomasin, että siitä on paljon tietoa ja keskusteluja netissä.

Myös vitamiinibisnes kukoistaa tämänkin aiheen ympärillä ja tuotevalikoimia riittää joka lähtöön.

On pilleriä, tippaa ja suihketta, jokainen tietysti paras myyntitekstissä.

Päädyin tilaamaan kokeeksi suihkepullon B12-vitamiinia, koska sen väitettiin imeytyvän parhaiten kehoon.


KAURA- JA KOOKOSJUOMASTA VITAMIINIA

Löysin myös tietoa kasvisravinnosta, joka sisältää tuota vitamiinia. Kaurajuomasta tai kookosjuomasta tehty smoothie on jo hyvä alku vitamiinin saamiselle.

Tein eilen illalla valmiiksi herkullisen kasvislasagnen, jota oli tietysti vielä iltapalaksi vähän maisteltava.

Tänään syömme lounaaksi sitä, niin voin lähteä puhdistamaan linnunpönttöjä heti siemensämpylät paistettuani.

SIIPIVEIKKOJEN KERROSTALO

Viime vuonna tein lintujen kerrostalon. Ylemmässä pöntössä pesimistä aloitteli kevätkesällä talitinttipariskunta, kunnes kirjosiepot saapuivat ja valtasivat pesän.

Alemmassa pöntössä kävivät monet linnut yrittämässä pesimistä, mutta yläkerran kirjosieppoherra karkoitti ne kerran toisensa jälkeen.

Joku sisukkaampi talitintti yritti siihen pesäntekoa niin kauan, että kirjosiepot tulivat lopulta yhdessä ja ajoivat sen pois reviiriltään.

Lopulta pesä jäi tyhjäksi, kunnes kerran huomasin kimalaisen pörräävän suuaukosta sisään.


TUIJOTUSKILPAILU PÖNTÖSSÄ

Kirjosieppo on sellainen pesänvaltaaja, että voi tehdä jopa toisen linnun munien päälle pesänsä.

Lintu laulaa kesäaamuisin kaunista, mutta loputtoman jankkaavaa "tsirppi-tsirppi-tsii" lauluaan ja heräänkin kesäaamuina usein siihen.

Toissakesänä kirjosieppo yritti myös vallata alemman pesäpöntön, jossa silloin  pesi pikkuvarpunen.

Kirjosieppo pujahti sisälle pesään, jossa pikkuvarpunen hautoi juuri munia. Viisi minuuttia sieppo viipyi munia hautovan pikkumotterin pesässä ja yritti vallata sen.

En tiedä mistä ne pesässä keskustelivat, vai pitivätkö tuijotuskilpailun. Tyhjin toimin kirjosieppo sieltä kuitenkin tuli ja teki tai valtasi pesän toisaalta.

Pikkuvarpunen tepasteli kohta pesäpöntön katolla, kuin kapteeni laivan kannella.

TALONMIEHENÄ SIIVEKKÄIDEN KERROSTALOSSA

Viime kesänä lintukerrostalon asukkeja olivat kirjosieppo- ja kimalaisperheet. Minä toimin talonmiehenä.

Yhden kerran viime kesänä kimalaisperheen pöntön katolla istui kissa ja odotti ilmeisesti perheenjäsenten kotiinpaluuta tervehtiäkseen käpälällään niitä.

Aikamoinen yllätys kissalle olikin, kun lintupaistin sijaan pesään pörisikin kimalainen. Hunajaa ei kissa sentään hamunnut, luikki vain harmissaan alas puusta.

Talven aikana pesäpöntöissä ovat tintit lämmitelleet. Tänään ajattelin puhdistaa pesäpöntöt, niin näen minkälaisen pesän kimalaiset ovat tehneet.


LINTUOSAKKAAT EIVÄT HALUA TAVATA

Hienon pesän kimalaiset olivatkin tehneet pönttöön. Kennot olivat niin lujassa, etten ollut saada niitä irti.

Laudalla sain kennot lopulta pois ja myös pohjalla olleet pesäsammaleet. Pehmoinen on ollut linnunpoikasten koti.

Pesin vielä pöntön kuumalla vedellä ja laitoin kuivumaan aurinkoon. Katto oli mennyt reunasta halki, joten se on vielä uusittava ennen kuin vien pesäpöntön takaisin.

Sain eräältä ystävältäni vihjeen, että pönttöjen suuaukot kannattaa kääntää eri suuntiin kerrostalossani, niin ne eivät näe toisiaan kotiin tullessaan.

Lintuosakkeiden asukit eivät välttämättä halua olla hyvänpäiväntuttuja.

Aion kokeilla tuota niksiä tänä keväänä ja toivon mukaan saan taas kumpaankin kertostaloni osakkeeseen asukit.

Myös Ystävämme Välläys on aloittanut kevään linnunpönttöjen valmistelun pian saapuvia pesijöitä varten.

Hän kertoo kirjeessä puuhistaan ja antaa tapansa mukaan myös hyviä neuvoja.



KEVÄTPUUHIA VÄLLÄYKSEN PUUTARHASSA

Kulunut talvi on ollut oikukas ja väliin tavallista leudompi. Lumi on sulanut ja kohta on taas satanut uutta.

Helmikuun puolivälissä kevät ja talvi aivan kuin kinastelevat keskenään.

Viime viikonloppuna kuului täällä meillä tavallista enemmän lintujen ääniä. Pensasaidoissa ja puissa oli kovasti talvilintujen sirkutusta.

Mielestäni kuulin myös kiurujen ääniä. Ehkä ne olivat ensimmäisiä kevään tulijoita.

Tänään on aurinkoinen sää ja kolmisen astetta lämmintä. Lähden pihalle puhdistamaan linnunpönttöjä. Tiaiset varmaan jo katselevat niitä.

Pönttöjen puhdistus on jäänyt tänä vuonna myöhäiseksi, koska täällä on usein ollut sateista ja märkää.

Puhdistus olisi paras tehdä pakkasella, jos pelkää lintukirppuja.

Tosin pakkasella entinen, ehkä kostunut pesä ei lähde pöntöstä helposti irti.

Täytyy laittaa käsiä ja käsivarsia suojaavat varusteet ja ottaa jotakin kättä pidempää, jolla saa entiset pesätarvikkeet irti.

Hengityssuojaintakin voi käyttää.



PUHDISTUKSEN JÄLKEEN AURINKOON

Olen tehnyt omat pöntöt päältä aukeaviksi, eikä kattoa ole naulattu kiinni.

Kato sisäpuolella sojottaa joka nurkassa vähän ulospäin harittavat isohkot naulat, joiden avulla katto pysyy paikallaan. Kattoa paikalleen asetettaessa nauloja täytyy vähän vääntää keskelle päin.

Katon ollessa paikallaan, naulojen ulospäinjännityksen avulla niiden kannat lukittuvat sivuseiniä tai nurkkia vasten.

Ostetuissa pöntöissä näkee monenlaisia puhdistusta auttavia systeemejä.

Jos pohjan saa aukaistuksi, pöntön saa puhdistetuksi paremmin kuin ylhäältä päin.

Jossakin pöntössä on vipu, joka vedetään ulos lukitsemasta saranoitua pohjaa.

Ostin talvella yhden uuden pöntön. Sen pohjan avaamiseen tarvitaan ruuvimeisseli ja yhden ruuvin auki kierto.

Pönttö on maalattu punamultamaalilla.

Puhdistetut vanhat pöntöt asetan yleensä muutamaksi aurinkoiseksi päiväksi kuivumaan vinoon niin, että aurinko pääsee paistamaan niiden sisään.

Jos mahdollista, vaihdan päivällä välillä niiden suuntaa auringon kierron mukaan.

Välläys



tiistai 16. helmikuuta 2016

LEIKKAUSAAMUN AJATUKSIA



Unessa katson kännykän kelloa, joka on kymmentä vaille kuusi. Ajattelen, että pian asettamani herätys hälyttäisi ja käännyn kyljelleni.

Tajuan samalla, että on pimeää, enkä ole varma mitä kello oikeasti on.

Painautan kännykkää, joka on kahta minuuttia vaille puoli kuusi. Nousen keittämään aamukahvit.

On jännittävä aamu, sillä juuri nyt voisin istua bussissa matkalla Töölön sairaalaan.

On virallisen leikkauspäiväni aamu.

Aamu, johon pyysin tammikuussa aikalisää.

“TUNTEMATON POTILAS”

Eilen illalla luin potilastiedoistani sairaalan virallisella kielellä tehdyn kolmen lauseen raportin.

Siinä luki, että potilas pyytää siirtoa sovittuun leikkausaikaan, syy pyyntöön ja pyydetty uusi aika kesän jälkeen.

Ymmärsin, että tekstissä mainittu potilas olin minä, joka olin sairaalan kielellä paketoituna potilas.

Potilas, kuin säkki rakennustyömaalla, tarpeellinen tietyssä vaiheessa, silti kuin sementtisäkki, säkkien joukossa.

Potilas on taitava tapa tehdä ihmisestä tuote tai kohde ilman henkilöä.

Hän ei ole enää kokeva ja tunteva.

Hän ei ole enää persoona.

Lääkärit ja hoitajat ovat vain ihmisiä, potilas on vain potilas.

Kuka keksi potilaan, on sukua sille, joka keksi sotilaan.

“Tuntematon sotilas” kirja on tehty ja “Tuntematon potilas” laulu.

Kuka kirjoittaisi kirjan “Tuntematon potilas”?


YHDEN VUODEN PYSÄKKI

Eilinen ilta oli minulle aika vaikea, sillä siihen pysähtyi yksi vaihe, jota kohti olin kulkenut vuoden verran.

Tasan vuosi sitten aloitin matkani kohti tätä aamua ja nyt olin siirtänyt sen omasta tahdostani puoli vuotta eteenpäin.

Olihan aika matkan varrella monta kertaa siirtynyt sairaalankin puolelta.

Aluksi loppusyksyyn, siitä vuodenvaihteen kautta alkukevääseen.

Sovittu aika oli vaihtunut, niin että tämä päivä oli jo kolmas niistä.

Silti raportissa oli vain minun pyyntöni siirtää aikaa.

Näin tämä maailma on aina pyörinyt.

Käsien pesijöiden jono pysyy vakiona.

PITKÄN MIEHEN TARINA

Tein eilen illalla siemenvuokaleivän uuniin ja kävin illalla koiran kanssa muutaman kilometrin lenkin. Samalla kuuntelin musiikkia.

Lenkin jälkeen söin vankan päätypalan siemenvuokaleivästä. Pidän sen vahvasta mausta, päälle sulavasta voista, pehmenevästä juustosta ja hampaissa rouskahtelevista siemenistä.

Katsoin samalla areenasta viimeisen osan sarjasta “Ei ole hullumpaa olla vanha”.

Sarjan edellinen osa kertoi yli satavuotiaasta Dagnysta, joka kertoi elämän alkavan satavuotiaana. Hän bloggasi, tanssi ja nautti elämästään.

Jakso päättyi siihen, että Dagny kohtasi yli kaksimetrisen miehen, joka puku päällä lauloi kadulla hidasta jazzia.

Miehen nimi oli Kent Sidvall ja viimeinen jakso kertoi hänen elämästään.


NORMIEN LÄPI KULKEE VAPAA LUONNE

Loistavan kolmiosaisen sarjan viimeinen jakso, oli surumielisen kaunis tarina elämästä, joka ei normien sisään mahdu.

Kent Sidvallin tarinasta kävi ilmi, että hän on niitä harvoja ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan normien sisään ja ulos omaan tahtiinsa.

Häneen eivät päteneet ne karsinat ja persoonan pakettiin käärivät nimitykset, joilla ihmisiä hallitaan.

Kent Sidvall lauloi täydelle salille pehmeää jazzia koruttoman kauniilla bassollaan.

Hänen äänensä soi rauhallisen jykevästi, kuin lapin ikihonka, jonka harmaista oksista tunturituulen ääni kaikuu äärettömyyteen ja ajattomana.

Myös Kent Sidvallissa oli jotain ajatonta ja aikaan sitomatonta.

Hän olisi voinut laulaa laulunsa missä aikakaudessa tahansa ja kuitenkin olla siinä luonteva.

ELÄMÄNKERTA JA CAVANAGH-HATTU

Kohta dokumentti näytti hänet keräämässä tyhjiä tölkkejä ja pulloja roskista suureen jätesäkkiin.

Kent kulki kadulla ja tonki roskiksia, pitkä käsi työntyi syvälle sinapin ja kastikkeiden sotkemien paperijätteiden sekaan.

Hän otti tyhjän tölkin, pyyhkäisi käden puhtaaksi ja pudotti purkin säkkiin, sitten hän jatkoi matkaansa kadulla.

Kohta hän kirjoitti elämänkertaansa, jonka lukenut kustannustoimittaja kertasi sitä haltioituneena.

Välillä minusta tuntui, että Kent Sidvall oli kuin toisesta todellisuudesta tullut vieras.

Muukalainen, joka kulki tämän karun ja itsekkään maailman läpi.

Kulki tyylikkäästi musta puku päällä ja Frank Sinatrankin käyttämä cavanagh-hattu päässään.

Kulki ja lauloi, kuin Sinatra, karummin, mutta aidommin.




MUUKALAINEN TOISESTA MAAILMASTA

Ohjelma jätti minuun syvän jäljen, samoin kuin edellinenkin jakso yli satavuotiaana bloggaavasta Dagnysta.

Ajattelin miten persoonallisia ihmisiä elämässä oikeasti on. Mikä meistä on tehnyt tällaisia virkakoneiston paketoimia tuotteita.

Sementtisäkkejä yhteiskunnan hallien hyllyille.

Onko ihmisten vieraantumisen syy juuri persoonattomaksi tekevän virkakoneiston kasvottomassa kohtelussa.

Ihmistä ei enää ole, on vain potilaita, pakolaisia, lomautettuja, työttömiä, kerjäläisiä, eliittiä, keskiluokkaa, palkansaajia ja sotilaita.

Siellä jossain, tuon joukon seassa, sen keskellä ja sen läpi, kulkee Kent Sidvallin kaltaisia ihmisiä.

Vapaita persoonia, joita roolirajat eivät pidättele.

He ovat täällä vain hetken vieraita, muukalaisia toisesta todellisuudesta.

Onneksi edes ovat.

AJATUKSIN LÄPI LEIKKAUKSEN

Kello on nyt vähän yli seitsemän aamulla ja näillä hetkillä tulisin kisahallin pysäkille Töölöön.

Kävelisin sieltä Sibeliuksenkatua pitkin ja kääntyisin sairaalaan vievälle tielle. Sairaalassa ilmoittautuisin osastolla ja minut ohjattaisiin huoneeseen.

Vaihtaisin sairaalavaatteet ylleni ja kävisin vuoteelle makuulleni. Hoitaja tulisi huoneeseen ja kiinnittäisi kanyylin valmiiksi käteeni.

Stimulaattorihoitaja kävisi kertomassa leikkauksen vaiheista ja nukutuslääkäri ehkä sanomassa jotain.

Pian tulisivat hoitajat ja saisin kyydin rullavuoteessa läpi käytävien ja hissien.

Tulisin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa rauhalliseen tahtiin liikkuvat hoitajat järjestelisivät työvälineitä.

Minut työnnettäisiin sermin viereen ja sen takana leikkaukseen valmistautunut neurokirurgi tulisi ehkä tervehtimään ja sanoisi pari sanaa.

Hoitaja tulisi ehkä viereen ja kysyisi haluaisinko jotain musiikkia.

Ajattelen, että pyytäisin Kent Sidvallin esittämää rouhean jouhevaa jazzia, vaikka luulen, ettei hän ole levyttänyt.

Voisin kuitenkin kuulla hänen laulavan karhealla bassollaan minut unohduksen maahan.

Paikallispuudutuksen piston jälkeen leikkaus alkaisi.

Häkkyrä, eli kehikko asetettaisiin ensin päähäni, se tuntuisi epämiellyttävältä.

Kiinnitys sattuisi myös hieman, mutta olisin valmistautunut kipuunkin.

Sitten alkaisi varsinainen operaatio.


PORAUS LÄPI KALLOLUUN

Makaisin ylös kattoon katsoen ja kuulisin kirurgin puhuvan hoitajille rauhallisella äänellä.

Hän saattaisi kysyä myös välillä miten potilas voi, ehkä myös hoitaja kävisi välillä kysymässä jaksamista.

En tuntisi päänahan auki viiltävän veitsen kosketusta, tai kirurgin sormia, nahan irrotusta kalloluun päältä.

Poran kyllä tuntisin puudutuksesta huolimatta. Läpi kehoni kulkisi tärinä, kuin lapsena hammaslääkärissä ruusuporan jyrinä.

Porauksen katku leijuisi leikkaussalissa ja äkkiä tärinä loppuisi. Rauhallinen ääni kertoisi ensimmäisen elektrodin olevan nyt paikallaan.

Toinen reikä menisi jo minunkin osaltani rutiinilla ja pian kumpikin elektrodi olisi tumakkeessa.

Hoitaja kävisi välillä kokeilemassa ovatko kehoni toiminnat normaaleja ja kysyisi vointiani.

Katselisin digitaulun vihreitä valoja ja ajattelisin, että pian ensimmäinen vaihe olisi ohi ja minut nukutettaisiin.

Sen aikana johdoille leikattaisiin reitti korvan takaa ja stimulaattorille paikka solisluun alle.

ELÄMÄ YLLÄTTÄÄ

Kello lähestyy kahdeksaa, pian minun on lähdettävä toiseen tapaamiseen, joka on samaan aikaan, kuin leikkaus olisi ollut.

Elämä on yllättävää ja muuttuvaa, koko ajan vaihtuvia tapahtumia.

Kuvitelmat ja suunnitelmat vaihtavat välillä paikkaa, eikä niitä pysty aina itse hallitsemaan.




lauantai 13. helmikuuta 2016

KIRJEITÄ YSTÄVILTÄ


Bloggaus oli matka, jolle lähdin vähän yli kaksi vuotta sitten. Eino-myrsky puhisi silloin metsää nurin ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa blogini alkuun.

Olin niihin aikoihin saanut diagnoosin servikaalisesta dystoniasta ja huomasin, miten tuntematon sairaus dystonia oli.

Halusin tuoda oman tarinani nettiin ja auttaa ehkä jotain omien oireidensa kanssa kipuilevaa ystävää tunnistamaan sairautensa.

Varsinkin alkuaikoina sain paljon apua netistä löytämistäni tuntemattomien ystävien keskusteluista.

Muistan erityisesti erään aamun.

Olin nukkunut niskavääntöjen vuoksi huonosti ja kipuilin oireiden vuoksi, jotka tekivät oloni sietämättömäksi.

Luin silloin erään tuntemattoman ystävän tekstin netistä. Hän sairasti myös dystoniaa ja kertoi, että tämä on ailahtelevainen sairaus.

Dystoniassa vaikeat hetket tulevat ja menevät ja jos nyt on vaikeaa, niin paremmatkin päivät vielä tulevat.

Sain niin paljon apua tuosta tekstistä, varsinkin kun huomasin, että se piti paikkaansa, että päätin jatkaa omalta osaltani viestiä.

Päätin tarttua viestikapulaan ja viedä oman osani tätä viestiä eteenpäin.

BLOGIREITTI IHMISMIELEEN

Nyt, kun ajattelen tätä kulkemaani blogireittiä, niin en koskaan olisi uskonut siitä muodostuvan näin mielenkiintoista reissua.

Olen tämän blogin kautta saanut lukemattoman määrän kommentteja, kirjeitä ja keskusteluja.

Olen myös saanut tavata lukijoita ja meistä on tullut ystäviä, minusta se on ihmeellistä ja olen kiitollinen.

Suuri osa kommenteista ja keskusteluista on käyty suojatussa yhteydessä ja monet niistä ovat luottamuksellisia.

Olen saanut paljon ja mikään rahasumma ei korvaisi sitä. En ole bloggaamisella tienannut senttiäkään rahaa ja kuitenkin koen rikastuneeni tämän matkan aikana.

On ihmeellistä, kun saa lukea lyhyen tai pitkän kommentin, jossa joku lukija kertoo ajatuksiaan ja ehkä tarinansakin. Ne ovat juhlahetkiä bloggaajalle.

Olen saanut kulkea blogeissani läpi ihmismielien. Suurella kunnioituksella muistelen kaikkia kohtaamiani kirjoittajia.


LUKIJAN LÄSNÄOLO KIRJOITTAESSA

Omistan tämän blogini kaikille kommentoijille ja keskustelijoille, sekä tietysti jokaiselle lukijalle.

On upeaa, että olette pysyneet blogin mukana nämä vuodet. En ole koskaan kokenut olevani yksin kirjoittaessani.

Minulla on aina ollut vahva tunne lukijan läsnäolosta, tunne että kirjoitan selkeästi jollekin läheiselle ihmiselle.

Ihmiselle, joka lukee ja ottaa myös kantaa tekstiin, joko hiljaa mielessään kotona tai keskusteluissa täällä tai nettipalstalla.

Lukijan oikeus on jättää teksti omaan arvoonsa, tai ottaa siihen kantaa. Kirjoittajana tunnen, että vaikeinta on kestää äänettömyys, ihminen kaipaa palautetta, bloggaajakin.

Kuitenkin kirjoittajan vapaus on se luovuttamaton omaisuus, josta luopuminen veisi innoituksen mukanaan.

Siitä syystä ei koskaan voi kirjoittaa kenellekään mieliksi, on kirjoitettava se, mikä sillä hetkellä mielessä elää.

YSTÄVYYTTÄ AJATUSTEN JA SANOJEN KAUTTA

Monet seuraavat blogini ovat olleetkin edellisten kommentoijien innoittamia. Tavallaan me kirjoitamme yhdessä tätä blogia, niin minä olen sen usein kokenut.

Nimimerkki Välläys, on kaikkein aktiivisimmin alusta lähtien tänne blogiin kirjoittanut.

Monta hänen tekstiään olen julkaissut myös omina blogeina ja kaikki ne ovat olleet paljon luettuja.

Sain muutama päivä sitten Välläyksen kommentin blogiini “Kirje sinulle”. Julkaisen ystävänpäivän merkeissä tuon Välläyksen kirjeen.

Mielestäni se kuvaa hienosti sitä ystävyyttä, joka meidän välillemme on syntynyt, vaikka emme koskaan ole tavanneet.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua Välläykseen hänen tekstiensä perusteella.

Minusta siinä on jotain hienoa, että ystävystyy näin sanojen ja ajatusten kautta.


VÄLLÄYKSEN KIRJE


Harzu Ystäväni

Kohtasin tänään kaupungissa useita erittäin valoisia ihmisiä. Annan mielelläni sitä valoa takaisin. Kosketan olkapäähän tai jopa halaan sellaista ihmistä.

Parissa laboratoriossa oli sellainen ystävällinen ihminen, joka halusi kaikin keinoin auttaa minua laboratoriokokeen pulmassa.

Jäimme erään vanhan rouvan kanssa juttusille laboratorion portaille. Hänen silmistään loisti valo, vaikka luomet olivatkin punertavat ja turvonnet.

Hän todella huokui valoista ja lämmintä mieltä. Kerroin tämän hänelle. Toivotimme sitten hyvää jatkoa toisillemme.

Käymälläni kuntoutuskurssilla oli yksi DBS:n läpikäynyt henkilö. Hänkin oli mieleltään hyvin valoisa, siitäkin huolimatta, vaikka dystonia oli paha ja leikkaus oli jouduttu tekemään jopa uudelleen.

Nyt oli säätöjen aika. Hän jaksoi kannustaa minua, jonka sairaus on ainakin toistaiseksi paljon lievempi.

Sinä Harzu, Ystäväni, olet ollut merkitsevä henkilö elämässäni, vaikka emme ole tavanneetkaan.

Mukava, että kohtasimme täällä bittien ja kuvien maailmassa. Olen saanut sinulta valon välläyksiä.

Niistä saamistani mielen väläyksistä on tullut nimimerkkini.

Kirjoitin eräällä keskustelupalstalla dystoniamietteitä:

”Kiitos Harzu, sinulta olen saanut paljon tukea. Oikeastaan tuo äkkiä keksimäni nimimerkkikin johtui osaksi Sinun kirjoitteluistasi Dystoniafoorumilla, sain jotakin valaistusta tilaani. Muistutusta siitä, että miten voisin paremmin kestää sairauksia. Välillä joutuu miettimään uudelleen tilansa.”

Olet silloin tällöin vähän nykäissyt olkapäästäni, että tulehan mukaan. Olet rohkaissut ujoa ja myös rauhoittanut.

Olen lukenut pohdiskelujasi DBS-leikkauksesta. Olen lukenut myös luontokertomuksiasi ja muita. Elät vahvasti tunteella.

Minäkin olen elänyt mukana niitä tunteita. Olemme välillä olleet tervaskahveilla nuotiollasi, toisinaan katselleet virtaan ja joskus pohtineet juurakoita.

Miksemme voisi olla myös levollisina sorsina virralla. Se on hieno ajatus.

Yllä olevassa kertomuksessasi on suuri tunnelataus. En halua tunkeutua kirjeesi ainoaksi kohteeksi, mutta kertomuksesi vetoaa kovasti.

Siinä on niin paljon asiaa, että minun kykyni ei riitä vastaamaan sen arvoisesti.

Vaikka vielä onkin oikeastaan talvi, kevät jo kuitenkin läikehtii lätäköissä. Tuokoon se valoa ja iloa.

Välläys


SAIRAUS VIE VALINTOJEN ETEEN

Kiitos Ystäväni Välläys. Oli hieno tunne lukea tekstisi. Suorastaan hätkähdin, kun tajusin, miten meidän ystävyytemme on kantanut nämä kaikki, monella tavoin elämän murrosajat.

Tämä sairaus, servikaalinen dystonia on asettanut minut elämässäni sellaisten valintojen eteen, etten olisi koskaan sitä arvannut.

Olen niistä avoimesti myös täällä kirjoittanut ja saanut rohkaisua lukijoilta.

Munkkis-nimimerkki on lämpimästi ollut kommenteillaan mukana ja jättänyt minun mieleeni myös kokemuksen läsnäolevasta ja kantaaottavasta lukijasta.

MUNKKIKSEN KIRJE

Hei! Isoja asioita ratkot. Haluaisitko joskus ottaa "lomaa" ja antaa vain mennä omalla painollaan?

Päätösten tekeminen ja ajatustyö vie valtavasti energiaa ja voimia.

Olen sanaton, vaikka päässäni risteilee miljoona ajatusta sinun tarinaasi pohdiskellessa.

Munkkis


VALMIINA ON JO LOPUSSA

Kiitos Ystäväni Munkkis!

Ihan totta, tuntuu välillä, kuin ratkoisi jotain tehtävää, tai kääntelisi elämänsä rubikin kuutiota.

Ehkä etsimisessä ovat ne ilon siemenet, joista elämä kasvaa. Valmiit hedelmät ovat löytöjä, jotka alkoivat kerran niistä hetkistä.

On löydettävä vain etsimisen ilo, että saisi kokea löytämisen riemun.

Valmiina jokin loppuu, keskeneräisenä on vielä matkalla.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ SINULLE!

Kiitos Ystävät kaikista keskusteluista, joita olen saanut käydä tämän blogin kautta.

Voin kertoa, että kaikkein värikkäimmät ja mielenkiintoisimmat, minutkin tunnevyöryihin suistaneet keskustelut ja tapahtumat on luottamuksen vuoksi jätettävä valitettavasti kertomatta.

Olen yrittänyt olla luottamuksen arvoinen, enkä jaa kokemuksia ilman lupaa. Uskon, että joskus riittää, että tarinataakan saa purkaa uskotulle ystävälle.

Jos saan olla sellainen, niin haluan olla luottamuksen arvoinen ystävä.

Hyvää Ystävänpäivää sinulle lukijani!





keskiviikko 10. helmikuuta 2016

RAKKAUS TEKEE ARVOKKAAKSI



Palohälytin iskee yössä silmää. Pimeässä makuuhuoneessa se on ainoa valo. Minua se muistuttaa elämän arvosta monin tavoin ja tuo mieleeni monta asiaa.

Hälytin muistuttaa siitä, että elämä on suojelemisen arvoista monin tavoin. Vain yksi kirjain erottaa valon ja palon. Se kirjain voi erottaa elämän ja kuoleman.

Valo on elämän lähde, se on oven edessä ja opastaa kohti uutta. Valo tuo mieleeni anoppini, joka pienenä huutolaistyttönä eksyi maidonhakuretkellään.

Hän kulki tuiskun peittämällä jokitiellä harhaan ja eksyi metsään. Oli pakkasyö ja lunta paljon. Tyttö löysi metsän laidasta ladon ja käpertyi sinne heinien sekaan.

Ladon hirsien välistä hän näki valon, jota kohti lähti kohmeissaan tarpomaan. Valo tuli maalaistalon ikkunasta ja tyttö pelastui sen ansiosta.

Paluumatkalla seuraavana päivänä hän sai huutolaispaikkansa juopolta isännältä selkään. Valo kuitenkin pelasti hänet. Pieni tuikkiva valo.

SE TAIVAL AJETAAN YKSIN

Valo tuo mieleeni Apple-yhtiön perustajan Steve Jobsin viimeisiä ajatuksia. Niissä hän kertoi sairaalan vihreistä valoista, joita katsellessa ymmärtää, mikä tässä elämässä todella merkitsee jotain.

Hän eli elämän, jonka onnistumista ei voi kuin ihailla, kun ajattelee taloudellista tai muuta menestystä. Kuitenkin hän sanoo kokeneensa työnsä ulkopuolella vain vähän iloa.

Hän sanoo noissa viimeisissä sanoissaan, että voi palkata jonkun ajamaan autoaan, mutta ketään ei voi palkata sairaalan vuoteeseen omasta puolestaan makaamaan.

Jokaisen on kuljettava niiden pyörien päällä yksin loppumatka. Silloin ei enää ole mitään merkitystä rahalla tai muulla omaisuudella, jonka elämän matkalla hankki.


IHMISINÄ OLEMME KAIKKI SAMALLA TASOLLA

Rakkaus sydämessä, rakkaiden läheisten kanssa vietetty aika ja hyvät välit niihin ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä.

Hyvät ja rakkaat muistot, vain niillä on merkitystä, kun katselee matkan lopussa sairaalan vuoteesta vihreitä valoja.

Nämä Steve Jobsin hienot, viimeiset ajatukset tulivat mieleeni, kun yön pimeydessä katselin katossa tuikkivaa palohälyttimen valoa, varoitusvaloa.

Valoa, joka muistutti minuakin samoista asioista. Ihmisinä olemme kuitenkin aina samalla tasolla, olimmepa mitä tahansa tässä maailmassa.

TOISEN KIERROKSEN FLUNSSA

Olen parin vuoden tauon jälkeen potenut flunssaa jo pari kierrosta. Ensimmäinen meni aika pian ohi ja viikon verran sen luulin jo parantuneen, kunnes alkoi uusi vaihe.

Mikään kovin raju ei tämäkään oireiltaan ole ollut, mutta olen yrittänyt levätä sen kunnolla pois, ettei jälkitauteja tulisi. Kerran sairastin flunssan päälle keuhkokuumeen, koska en välittänyt pikku kuumeilusta.

Keuhkokuumetta sainkin sitten parannella pari kolme kuukautta, joten otin siitä kerrasta opikseni.

Eilen olisi ollut yksi DBS-leikkaukseni yksi mahdollinen päivä, jota minulle esitettiin. Hyväksyin silloin päivän, joka myöhemmin vaihtui pariinkin kertaan.

Nyt olen ottanut leikkaukseen aikalisän ja se on siirtynyt mahdollisesti ensi syksyyn, jos oireet eivät merkittävästi vaikeudu.

Kuitenkin, jos leikkaus olisi pysynyt eilisessä päivässä se olisi jouduttu flunssan vuoksi siirtämään.


TARINANKERÄÄJÄ

Flunssaa parannellessani ja levätessäni oli aikaa pohtia, lukea, kuunnella ja katsella ajatuksia herättäviä asioita palohälyttimen valon lisäksi.

Minä pidän tarinoista ja usein olenkin sanonut olevani tarinankerääjä. Eräs tämän blogin tavaramerkeistä ja oma motiivini on ollut tarinataakkojen purkaminen.

Olen huomannut, että monet kantavat niitä ilman rohkeutta purkaa taakkaansa. Tällä en tarkoita rohkeutta pelon vastakohtana, vaan luottamuksen puuttumisena.

Ihminen kantaa tarinataakkojaan, eikä rohkene purkaa niitä, koska luotettavaa kuulijaa ei ole.

On olemassa taakkoja, joita ei voi kertoa, kuin luotettavalle kuulijalle.

TARINOIDEN LASTAUSLAITURI

Olen sitä mieltä, että parempi kertoa kuin katua. Parempi tuoda tarinansa ja antaa sen itää elämän mullassa, kuin viedä se sinne niin syvälle, ettei se enää löydä ylös.

Siihen meillä jokaisella on täällä vain rajattu aika. Tarinataakat kulkevat vain sen ajan mukanamme, kun täällä kuljemme. Missä on se purkupaikka, missä raskaan elämän taakan saa purkaa.

Se paikka on siellä, missä korvat ovat avoinna, sydän on lämmin, ja ymmärtävä ihminen kuuntelee kiireettä.


HERSYVÄN MURTEEN TARINA

Kuuntelin eilen radioa illan hämärässä, kuten minulla on nykyisin usein tapana. Sieltä tuli kaunista musiikkia ja sen jälkeen iltahartaus. Siinä oli tarina, joka jäi mieleeni.

En muista, kuka puhuja oli, mutta muistan hänen tapansa puhua ja kertoa tarinansa. Hän kertoi sen niin hersyvällä murteella ja aidosti, sydämestä tulevalla äänellä, että keskityin kuuntelemaan.

Kertoja sanoi olleensa jostain syystä masentunut ja alakuloinen kävellessään yksin rannalla. Hän oli itkenyt siinä ja rukoillut ahdistuneena, kunnes oli tullut venelaiturille.

Siellä laiturilla oli ollut upeita pursia vieri vieressä, toinen toistaan hienompia ja sitten yksi tyhjä väli. Lähempää tuo kertoja oli nähnyt, ettei paikka ollut tyhjä.

Siinä suurten, hulppeiden pursien välissä oli ollut surkean rähjäinen jolla kuin olemassaoloaan häpeillen piilossa.

Kun kertoja oli mennyt lähemmäs, hän oli lukenut jollan nimen, joka oli “Kurja”.

RAKKAUS TEKEE ARVOKKAAKSI

Tuo rähjäinen paatti oli saanut nimensä ansiosta, kurjalta se oli näyttänytkin kertojan mielestä.

Laiturille käveltyään hän oli kuitenkin hätkähtänyt, sillä jolla oli kiinnitetty yhtä vahvoilla kiinnikkeillä laituriin, kuin uljaat huvipurretkin.

Kertoja sanoi ymmärtäneensä siinä, että vaikka ulkoapäin tuo rähjäinen paatti oli arvottomampi kuin muut, niin se oli silti yhtä arvokas kuin ne omistajalleen.

Siitä syystä me kaikki olemme juuri niin arvokkaita, kuin meitä rakastetaan.

Ei se miltä me näytämme ulospäin tee meistä arvokkaita.

Vain rakkaus tekee meistä arvokkaita.


103-VUOTIAS BLOGGAAJA

Neljäs tarina, joka minua kosketti oli yli satavuotiaasta Dagny Carlssonista kertonut dokumentti “Ei ole hullumpaa olla vanha”.

Dokumentti oli Ylen Areenalla ja katsoin sen kahteen kertaan, niin hyvä se oli. Dagny todella näytti, mitä tarkoittaa elämästä selviäminen.

Hän on nyt 103-vuotias ja bloggaa joka ilta. Hänellä on ollut blogissaan lukijoita reilusti yli miljoona.

VASTA VÄHÄN YLI YHDEKSÄNKYMPPINEN

Dokumenttia katsoessani, minua kosketti se miten Dagny kertoi avoimesti elämänsä vaiheista.

Hän oli joutunut jo pienenä lapsena kärsimään kovaa kuritusta ja saanut kuulla olevansa harmaavarpunen, pelkkä hiirulainen.

Ensimmäinen aviomies oli myös ollut julma ja mustasukkainen. Hän oli kiusannut Dagnya ja sulkenut tämän komeroon.

Lopulta nainen oli karannut juopolta ja väkivaltaiselta mieheltään. Hän oli 37-vuotiaana lähtenyt opiskelemaan, saanut kurssinsa parhaat paperit ja kohdannut elämänsä rakkauden.

Jäätyään leskeksi kymmenisen vuotta sitten Dagny oli ajatellut menevänsä pian suuren rakkautensa perässä.

Hän oli ajatellut, että elämä oli tässä ja päätyisi jo nyt.

Hän oli vain vähän yli yhdeksänkymppinen.



“SISUKAS KUIN SYNTI”

Elämä on kuitenkin toisinaan sitkeää lajia ja Dagnyn kohdalla se on lievästi sanottu. Hän huomasi, että elämä jatkuu ja se on vain elettävä loppuun asti.

Niinpä hän osti tietokoneen ja nyt yli satavuotiaana pitää suosittua blogia ja vanhuksille tietokoneopetusta.

Katsoin tuon dokumentin eilen illalla ja toisen kerran vielä iltamyöhällä.

Olen vieläkin tuon yli satavuotiaan upean leidin lumoissa.

Aivan uskomaton nainen ja hän sanoi, että piti itseään pelkkänä nollana, harmaana mitättömänä hiirenä.

“Itsetuntoni on ollut heikko, mutta olen sisukas kuin synti, Dagny sanoi.

“HALUAN PITÄÄ HAUSKAA”

Hänet valittiin ohjelmassa viikon ruotsalaiseksi. Ohjelman juontaja kysyi Dagnyltä kuinka kauan hän aikoo blogata ja miksi hän bloggaa?

“Haluan pitää hauskaa”, Dagny napautti heti.

“Paras vastaus, jonka olen koskaan kuullut”, juontaja sanoi.




lauantai 6. helmikuuta 2016

AIKALISÄ LEIKKAUKSEEN



“Tästä lähtien täällä on jokaisella tämänsä josta hän pitää kiinni”, kirjoitti nuori runoilija Pentti Saarikoski parikymppisenä.

Tämä paljon siteerattu lause on usein minunkin mielessäni elänyt. Mikä on oma tämäni, josta pidän kiinni?

Runo alkaa sanoilla, joissa Saarikoski kertoo jokaisella olevan “tämänsä” johon hän täällä on sidottu.

Kokemus on siis molemminpuolinen, kiinni pitävä ja pitävä kiinnike, tähän aikaan, elämään ja sitä kestämään asetettu.

Minullakin on tämäni, syy miksi kestää, sietää ja sitoutua olemaan antamatta periksi.

Tämä johon olen sidottu, tämä johon saan tarttua epätoivon hetkellä, tämä josta tiedän, että se kestää.

Jokaisella on tämänsä, minullakin tämä on.

AIKALISÄ LEIKKAUKSEEN

Otin viime viikolla yhteyttä Töölön sairaalaan stimulaattorihoitaja Taina Lahteen, joka hoitaa leikkausjonojen aikoja. Kysyin mahdollisuutta ottaa aikalisää DBS-leikkaukseen.

Taina Lahti sanoi, että leikkauksen voi ihan hyvin siirtää ja vaikka perua, koska se on täysin vapaaehtoinen.

Hän kertoi, että ilmoitin asian niin hyvissä ajoin, että hänen olisi helppo kutsua tilalleni uusi potilas.

Kerroin, etten missään tapauksessa halua perua leikkausta, haluan vain ottaa nyt muutaman kuukauden aikalisän, nähdäkseni miten dystonian oireet muuttuvat.


KESÄLLÄ KAIKKI ON TOISIN

Olen jonkin aikaa, ehkä reilun kuukauden verran kokenut oloni hieman paremmaksi ja dystonian oireet hieman lievemmiksi.

Ne eivät ole niin selvästi vähentyneet, että sanoisin olevani paranemassa, sen verran kuitenkin, että tunnen muutoksen olossani.

Sovimme Taina Lahden kanssa palaavamme ensi kesänä asiaan. Toivon, että siihen mennessä näen miten dystonian oireet muuttuvat.

SYKSYLLÄ LEIKKAUKSEEN?

Voihan olla, että kyseessä on dystonialle tyypillinen ajoittainen parempi vaihe. On tapahtunut jopa vuosien parempia vaiheita dystonian oireissa.

Haluan kuitenkin olla varma tilanteesta, ennen niin suurta leikkausta, kuin DBS-leikkaus on.

Jos oireet palaavat yhtä vaikeiksi, kuin ne olivat aikaisemmin, tai pahenevat, niin menen syksyllä leikkaukseen.



JOTAIN ON IRRONNUT

Suurin merkitys oloni paranemisessa on ollut nukkuminen. Olen jo jonkin aikaa pystynyt nukkumaan koko yön. Aikaisemmin tapasin herätä aamuyöstä niskavääntöihin.

Muuten en varsinaisesti ole kokenut oireiden poistumista käytännössä, vaikka olossa olen kokenut paranemista. Jostain syystä olon paraneminen ei käytännössä ole realisoitunut.

Olen pohtinut mistä se voisi johtua. Mikä on syynä siihen, ettei paraneminen näy tekemisessä, vaikka tuntuu olossa.

Tunnen niskani rennommiksi ja vapaammiksi kuin ennen. Aivan kuin jotain olisi irronnut.

OLENKO PARANEMASSA?

Kaikessa tekemisessä dystonian oireet ovat samankaltaisia kuin ennenkin. Pään vääntö alkaa heti, kun teen keskittyneenä jotain kahdella kädellä, kirjoitan jotain päätteelle, kävelen tai juoksen.

Jännitteet ja voimakkaat tunnetilat, tai vieraiden ihmisten kohtaamiset ovat myös tilanteita, jotka aktivoivat dystonian oireet.

Olen kuitenkin saanut palautetta, että oireiden vähenemistä on käytännössäkin tapahtunut. Niskalihasten kireys on lieventynyt, niin että ulkopuolinenkin sen huomaa.

Myös kasvolihasten kiristyminen niskojen jäykistymisen vuoksi on lieventynyt. Tuo kaikki on tietysti vain vähäistä, hidasta oireiden heikkenemistä, kuitenkin niin selkeää, että sen havaitsee.

Voisinko olla paranemassa, vai onko vain parempi vaihe menossa, siihen vastausta haen tällä aikalisällä.


MÄNTÄN MIES JA PARANEMINEN

“Jokaisella on tämänsä”, sanoi Saarikoski siteerauksessani alussa. Olen huomannut, että dystoniasta parantuneilla ja siihen helpotusta saaneilla on myös tämänsä.

Mänttäläinen Keijo Tuominen sairastui muutama vuosi sitten vaikeaan dystoniaan, servikaaliseen ja sen muotoon, joka pään painaa rintaa vasten.

Keijo Tuomisen dystonia oli niin vaikea, että häntä hoitanut kokenut neurologi totesi, ettei aikoihin ole niin vaikeaa dystoniaa tavannut.

Keijo Tuominen sai pitkän sairausloman ja hänelle aloitettiin myös botuliinihoito pistoksina dystonialle altistuneisiin lihaksiin.

TUOMISEN TÄMÄ

Keijo Tuomisen tämä oli peräänantamaton luonne, joka ei alistunut dystonian oireille. Hän aloitti taistelun, jolla nollasi aivojen virheliikkeet peräänantamattoman sisun ja hengitysharjoitusten avulla.

Hän teki lihasharjoituksia joista kertoo tarkemmin blogissaan. Linkki sinne löytyy blogini linkkilistasta. Kannattaa käydä lukemassa, miten “Mäntän mies” parani dystoniasta.

Sama kokenut neurologi, joka Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa Keijo Tuomiselle dystonia-diagnoosin antoi, kertoi joitain aikoja sitten hänelle, että mies on parantunut dystoniasta.



BITTI JA TORONTON TOHTORI

Hiljattain kerroin eräässä blogissani italialaisesta Frederico Bittistä, jonka tämä oli tanssi. Hän löysi dystoniaan paranemisen tanssin ja vastaliikkeiden avulla.

Bittille oli myös esitetty hoidoksi dystoniaansa aivostimulaatiota, jota hän ei kuitenkaan halunnut. Dystonian oireet kuitenkin vaikeutuivat ja Bitti alkoi pohtia lääkäreiden ehdotusta.

Silloin hän kuuli torontolaisesta tohtori Fariaksesta, jonka hoitomuotona olivat vastaliikkeet.

Tohtori Joaquin Fariaksen hoidossa Bitti parani ja videolla, jolla esiintyi, hän vaikutti täysin terveeltä.

JUOKSU, KIRJOITTAMINEN JA KIRJAT

Mietin mikä minun tämäni on, ja ensin tulee mieleeni juoksu, jota olen harrastanut koko elämäni ajan, välillä enemmän ja toisinaan pitkiäkin aikoja taukoja pitäen.

Toinen tämä on kirjoittaminen. Runot ja tarinat ovat aina olleet elämäni kantavia voimia. Runojen avulla löysin kosketuksen tunnemaailmaani vaikeassa murrosiässä.

Tarinoissa löysin tavan tulla tähän elämään mukaan omana äänenä, jonka avulla voin kertoa tarinani.

Tiedän, että tämä on vahvojen maailma, jossa heikot usein armotta jyrätään, eikä heille helposti jätetä edes puheenvuoroa.

Olen kuitenkin kirjoittamisen kautta löytänyt sen puheenvuoron, jota ei minultakaan olisi pyydetty, jos en olisi sitä itse ottanut.


TÄMÄ ON TÄSSÄ

Kolmas tämä on kokkailu, jota olen viime aikoina paljon harrastanut. Lähinnä olen perehtynyt kasvisruokiin, ja leipien sekä sämpylöiden valmistamiseen.

Olen omassa mielessäni ajatellut, että tässä on minun tämäni, joka limittää kaikki muut yhteen. Kokkailussa unohdan kaiken muun ja löydän täydellisen unohduksen dystonian oireisiin.

Juoksemisessa dystonia on koko ajan läsnä ja kirjoittamisessa joudun pitämään päätä paikallaan toisella kädellä. Myös kirjaa lukiessani joudun pitämään kädelläni päätä paikallaan.

Kokkailussa voin olla täysin vapaa ja unohdan kaiken muun puuhaillessani.

Olen tullut siihen tulokseen, että minun tämäni on tässä.




maanantai 1. helmikuuta 2016

GLOBUS PALLIDUS



Stimulaattorihoitaja Töölön sairaalasta vastaa puhelimeen ja minä toivotan hänelle hyvää huomenta.

Kello on muutaman minuutin yli kahdeksan ja soittoaika hoitajalle on kahdeksasta kymmeneen.

Kerron soittavani DBS-leikkauksen vuoksi, johon olen tulossa.

Haluaisin tietää tammikuun kuvausten tulokset ja kysellä muutamia käytännön asioita.

Kuulen  taustalta puhetta ja hoitaja kertoo olevansa kierrolla tohtorien kanssa.

Hän lupaa soittaa samana päivänä.

Puhelun jälkeen mietin onko kyseessä samanlainen lupaus, kuin viime kerralla.

Silloin hän lupasi soittaa samana päivänä tai seuraavana.

Puhelua ei kuulunut kumpanakaan.

Soitin lopulta itse uudelleen ja sain myös vastaukset stimulaattorihoitajalta, joka ystävällisesti selitti, ettei ollut soittanut, koska ei ollut saanut lääkäriä kiinni..

Ymmärrän kyllä, että sairaalassa on aina kiire.

Siellä ei vain taideta ymmärtää, että jos lupaa soittaa, niin potilas odottaa sitä soittoa.

Odottaa ja jännittää turhaan tuntikausia.

SAIRAALAVALTIO JA TURISTIT

Mieleeni tuli hauska visio, että sairaala on kuin pieni valtio valtiossa. Siellä elää oma kansa, omat päämiehet ja oma laki.

Potilas on kuin turisti tuossa valtiossa.

Hänet otetaan vastaan, hoidetaan ja poistetaan niin nopeasti kuin se on mahdollista.

Tietysti kyseessä on myös potilaan oma etu.

Hyvä on, että hoidetaan ja pääsee kotiin niin pian kuin mahdollista.


ERÄMAAJÄRVEN TERVASTULET

Sairaalassa tulee terveemmäksi jo ovella.

Sieltä haluaa pois, jonnekin kauas, mieluiten erämaajärven rannalle istumaan tervastulille.

Siellä olisi hyvä elää ja kuolla ihmisen.

Valitettavasti elämä ei taida olla niin yksinkertaista.

En toki halua millään tavalla arvostella ihmisiä, jotka sairaalassa potilaita hoitavat.

Eihän tämä kaikki kiire ja byrokratia heidän vikansa ole.

Töölön sairaalassa sain kuvauskäynnillä tammikuussa ystävällistä kohtelua ja hyvää hoitoa.

On syytä olla vain kiitollinen, että saa yleensä vielä hoitoa.

Eräänä päivänä sekin voi loppua.

OLISIN TERVE JOS EN OLISI SAIRAS

Minulla on vähän kummallinen olo. Tuntuu hassulta olla sairas ja silti terveempi kuin koskaan ennen.

Miten se voi olla mahdollista, kyselen itseltäni.

En ole millään tavoin kipeä, pieni flunssa, joka viime viikolla alkoi, meni jo menojaan.

Olisin terve jos en olisi sairas, vaikka en tunne olevani sairas.

Dystonia on merkillinen sairaus.

Moni sairastaa sitä salaa, koska pelkää leimautuvansa ja joutuvansa sairaudella arvioitavaksi.

Elämä on kuitenkin elettävä itse, joten mielestäni jokaisella on oikeus valita oma tapansa selvitä täällä.


ENSIMMÄISEN KOULUPÄIVÄN TUNTEET

Olen pohtinut viime aikoina paljon DBS-leikkausta ja sen vaiheita.

Mielessäni olen käynyt sen läpi joka vaiheelta ja kokenut tilanteen jonkinlaisena paluuna menneisyyteen.

Eräänlaisena henkisenä regressiona, jossa olen taas kohdannut  elämän matkalla kadonneita tuntemuksia.

Voimakkain regressio on ollut kokemus siitä, että aloitan koulun.

Olen pieni poika, jota jännittää koulun alkaminen ja erityisesti se ensimmäinen päivä.

Mistä sellainen tunne tulee, että löytääkin sisältään heikon ja aran lapsen.

Juuri silloin kun haluaisi olla vahva ja aikuinen.

GLOBUS PALLIDUS TUMAKE

Olen katsonut aivostimulaatioleikkauksen useita kertoja youtubesta, dvd-levyltä ja televisiosta.

Olen lukenut kokemuksia leikkauksesta blogeista, keskusteluista ja nettilehdistä.

Olen katsonut kuvia, joissa pään sisällä kulkee kaksi johtoa pieneen läntin näköiseen tummaan kohtaan.

Sieltä johdot kulkevat olan yli solisluun alapuolelle neliskanttiseen laatikkoon.

Tiedän, että tuo pläntti on aivotumake, nimeltään Globus Pallidus internal (GPi).

Siihen, tai oikeastaan niihin, viedään DBS-leikkauksessa elektrodit, joihin solisluun alapuolella sijaitsevasta stimulaattorista kulkee sähkövirta.

Elektrodeihin ohjatulla sähköllä yritetään poistaa tai vähentää dystonian aiheuttamia oireita.


AINOA VARMA ASIA

Tiedän syväaivostimulaatiosta lähes kaiken, mitä siitä tuleekin tietää.

Lähes kaikki ei ole kuitenkaan riittävästi silloin, kun oleellinen, ratkaiseva osa on arvoitus.

Ratkaisevaa ei ole se, mitä tietää.

Oleellista on se, mitä minä, tai kukaan muu ei tiedä.

Edes leikkauksen suorittava neurokirurgi tai stimulaattorihoitaja ei sitä tiedä.

Kukaan ei tiedä miten syväaivostimulaatio vaikuttaa elämääni.

Varmaa vain on, että leikkaus vaikuttaa jollain tavoin.

Se on ainoa varma asia.

YKSIKÄÄN EI OLE PARANTUNUT

Lähes varmasti leikkaus vaikuttaa myönteisellä tavalla ja poistaa yli puolet dystonian oireista noin vuoden aikana.

Parhaassa tapauksessa se poistaa lähes kaikki oireet.

Kukaan ei kuitenkaan ole parantunut dystoniasta kokonaan tällä leikkauksella.

YKSI PROSENTTI ON HENKILÖKOHTAISESTI SATA

Leikkauksessa on myös parin prosentin mahdollisuus aivoverenvuotoon, joka voi aiheuttaa pysyviä oireita.

Noin viiden prosentin mahdollisuus tulehdukseen on myös olemassa, aivokalvontulehdus tai ihonalainen tulehdus.

Muutaman prosentin mahdollisuus ei ole kokonaisuutta ajatellen iso määrä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että yhdelle ihmiselle prosentti on henkilökohtaisesti tasan sata.


MYÖNTEISIÄ KOKEMUKSIA

En ole tavannut vielä yhtään ihmistä, jolle DBS-leikkaus on tehty. Olen vain lukenut heidän kokemuksistaan netistä tai katsonut videoilta.

Parhaissa tapauksissa leikkauksen läpikäyneet ovat kokeneet saaneensa uuden elämän.

Moni on kokenut myönteisenä osittaisenkin vääntöjen ja pakkoliikkeiden vähenemisen.

NEGATIIVISIA KOKEMUKSIA

Olen lukenut myös negatiivisista kokemuksista. Eräs kirjoittaja oli leikkauksen läpi käyneen puoliso.

Hän kertoi puolisonsa henkisten kykyjen heikentymisestä. Kirjoittaja piti oireita niin vaikeina, että leikkaus oli purettu niiden vuoksi.

Minulle jäi lukiessa vähän epäselväksi, mitä kirjoittaja tarkoitti henkisillä kyvyillä. Oletan, että hän tarkoitti ajattelua ja puhumista.

Usein olen lukenut kommenteissa puheen voivan puuroutua tai vaikeutua jossain vaiheessa säätöjen ollessa liian voimakkaita.

DBS-leikkaus on mahdollista myös purkaa, silloin edessä ovat samat riskit kuin leikkauksen aikana.

LUUNKÄRYÄ LEIKKAUSSALISSA

Olen lukenut leikkauksen läpi käyneiden kokemuksista, että siinä on kaksi ikävää vaihetta.

Ensimmäinen on pään paikoillaan pitävän metallisen kehikon, “häkkyrän” ruuvaus paikoilleen ja toinen pääkallon luun poraaminen.

Reikien poraus ei paikallispuudutettuna ole sinänsä kivulias toimenpide.

Poraus kuitenkin tuntuu koko kehossa tärisevänä voimana ja katku.

Luunkäry leijuu leikkaussalissa.


KUUDEN TUNNIN TUMAKE

Kokemus on ollut kertojille leikkauksen ikävin osa. Johtojen vieminen aivomassan läpi tumakkeisiin ei satu, koska aivot eivät tunne kipua.

Paikallispuudutuksessa tämä vaihe tehdään siksi, että nähdään mahdolliset ongelmat elektrodeja viedessä ja voidaan testata niiden vaikutusta.

Porauksen ja elektrodien viemisen jälkeen on vuorossa nukutus. Sen aikana kirurgi leikkaa ja asettaa johdot tumakkeista ja päänahan alta solisluun alapuolelle asetettavaan stimulaattoriin.

Leikkaus kestää molempine vaiheineen noin kuusi tuntia.

TÖÖLÖN JA MEIKUN AJOT

Leikkauspäivää seuraava yö kuluu vielä Töölön sairaalassa ja jos kaikki on hyvin niin seuraavana päivänä tapahtuu siirto Meilahteen.

Kotiutus sieltä on parhaassa tapauksessa parin päivän päästä. Sinänsä nopeaa ja tehokasta kuin formulakisoissa.

Edessä on Töölön ja Meikun ajot ja toivon pysyväni kaarteissa liukuhihnalla.

Varikolla kuhisee ja minua jännittää.


PÄÄ PANTIKSI

Puhelin soi, otan paperia, että muistan kaiken kysymäni.

Puhelinmyyjän pirteä ääni kertoo, että minut on valittu koeryhmään.

Hän tekisi minulle loistavan tarjouksen.

Sanon, että kuuntelen tarjouksen ja keskustelen ensin siitä vaimoni kanssa.

Puhelinmyyjä lupaa panna päänsä pantiksi, että vaimonikin innostuu tarjouksesta.

Jotenkin minua huvittaa tuo pään pantiksi paneminen.

Lopetan puhelun ja ajattelen, että olisin voinut tarjota hänen päälleen paikkaani DBS-leikkaukseen.

PUHELU ILTAKUUDELTA

Stimulaattorihoitaja soitti lopulta vähän ennen iltakuutta. Pitkä oli ollut hänen työpäivänsä, jos oli ollut puhelua odottavankin päivä pitkä.

Olin puhelun tullessa saunassa, mutta pian tuli tekstiviesti, jossa hoitaja kertoi MRi-kuvien olleen kunnossa ja leikkausajan parin viikon päässä. Hän lähettäisi pesuaineet ja ohjeet postissa. Aamulla menisin bussilla Töölöön ja leikkaus alkaisi kahdeksan maissa.

Olen kuitenkin alkanut harkita aikalisän ottamista ja leikkauksen siirtämistä ensi syksyyn. Aion keskustella siitä aamulla stimulaattorihoitajan kanssa.