sunnuntai 31. tammikuuta 2016

SANAN VOIMA



Vettä roiskii ränneistä niskaan. Kävelen pihakeinulle, jonka katokseen joulukuussa satoi lammikon ja unohtui tyhjentää.

Tammikuun alkupuolen pakkasissa vesi jäätyi kiinni katokseen. Nyt saan suuren jäälautan onneksi pois, sillä katos olisi muuten pian revennyt.

Haen halkokatoksesta sylin puita takkaan.

On tammikuun loppu ja loskainen, kostean kylmä päivä.

Takan rätinää, lukemista, kirjoittamista ja pastakastiketta tänään ohjelmassa.

Oloni on vielä flunssainen, se huolettaa vähän, koska leikkausaika lähestyy.

“ARVAA OMA OSASI, ANNA ARVO TOISELLEKIN”

Ajattelen, että päivän ohjelmani tuntuu jotenkin joutavalta ja arvottomalta.

Onko joutavalla ihmisellä yleensä arvoa?

Kaikki arvottaminen tavallisesti riippuu siitä, mitä hän tekee ja kuinka paljon sillä tekee rahaa.

"Meillä kaikilla on arvo", kirjoitti eräs lukijani, se on mielestäni upea ajatus, joka on syytä sisäistää.

Mietin, että pystyykö itseään arvostamaan jos ei siihen ole riittävää roolia tai syytä?

Jonnin joutava ihminen, onko sellaisella ihmisellä enää arvoa, onko koskaan ollut?

Miten ihmisen arvo mitataan? Arvotaanko se vai arvataanko se?

Eräs vanhus antoi minulle elämänohjeen vuosia sitten.

“Arvaa oma osasi, anna arvo toisellekin”.


OMA OSA

Oman osan arvaaminen ei ole minulta koskaan oikein hyvin onnistunut.

Olen huomannut, että vaikeaa se on myös monelle muulle.

Kuitenkin, itsensä arvostamisesta se aina alkaa; myös toisten arvostaminen.

Oman osan arvaaminen, omanarvontunto voi olla ihmisellä niin nollassa, ettei hän pysty arvostamaan toisiakaan.

En oikein usko, että toisia vähättelevä lopulta arvaisi omaa osaansa.

Ehkä ei vain kestä sitä muulla tavoin.

ARVOKAS IHMINEN

Kun oivaltaa, että on arvokas ihminen, omana itsenään, ihan sellaisenaan.

Osa tätä universumia, osa tätä elämää.

On niin kuin puut, kasvaa ja muuttuu.

Niin kuin vesi, joka virtaa, jatkuvasti uutta uomaa etsien.

Niin kuin kasvit, kauneutena, vehreytenä ja hyödyllisenä.

Niin kuin linnut, joiden laulu muuttaa hetken ikuisuudeksi.

Iltayön leppeässä tuulessa, mustarastaan laulussa ja tuulikellon soitossa, saa hetken elää unelmissa.

Silloin ymmärtää jotain, arvaa oman osansa täällä ja osaa arvata toisenkin.

Löytää sellaista, millä jaksaa vaikeatkin hetket.


MUNKKIKSEN MOTTO

Minusta kirjoittaminen on erinomaista terapiaa ja hyvä myös tapa, jolla voi itseään kuntouttaa.

Onhan kirjoittaminenkin liikuntamuoto; siinä ajatukset juoksevat, pyrähtelevät, lentää lepattavat ja hiljaa lipuvat.

Varsin tehokasta kuntoilua mielelle. Hyvä tietysti muistaa, että muutakin liikuntaa kirjoittamisen ohella harrastaa.

Mottona tänne blogiin usein kommentoivan Munkkiksen sanat:

“Liikkukaamme siis jaksamisemme mukaan ja ollaan armollisia omille heikkouksillemme / puutteillemme”.

PÄIVÄKIRJA

Minä olen myös ollut aina perinteisen päiväkirjan ystävä. Aikaisemmin kirjoitin  vuosikausia lähes päivittäin tekstin ajatuksista ja tapahtumista päivän varrelta.

Nykyisin kirjoitan paljolti tänne blogiin samantyylisesti kuin ennen päiväkirjaan. En ajatellut silloin kirjoittaessani edes kenenkään lukevan tekstejäni.

Enemmänkin koin sen hyvänä tapana kirjoittaa asioita järjestykseen ja ulos itsestään.

Päiväkirjaan oli hyvä koota joskus sekavanakin kulkeva elämän juoni ja se kokemusten suma, mikä päivittäin päin vyöryy.


SANAN VOIMA

Päiväkirjaa kirjoittaessaan elää kaiken monta kertaa; on elänyt koetun, muistelee sitä, ajattelee sanottua ja tehtyä, puhuu sen mielessään ja kirjoittaa pois.

Joka kerta, kun kirjoitan, niin samalla vapaudun, sillä uskon ihmisen voivan vapauttaa itsensä kirjoittamalla.

Sanalla on voima vapauttaa.

Asiat, jotka löytävät sanoissa muodon, ovat jo käsiteltyjä tai käsitettävissä.

Suhteutuvat elämän mittakaavaan, vaikka olivat vielä mielessä ehkä muodottomia pelkoja tai jännitteitä, möhkäleitä.

Kirjoittaessaan takoi siitä möhkäleestä esiin pienen pelon, joka livahti heti pakoon.

PARANTAAKO KIRJOITTAMINEN?

Miten dystonialle löytäisi sanoilla muodon, joka parantaisi sen?

Miksi kirjoittaminen ei voisi parantaa dystoniaa?

Jos joku on parantunut dystoniasta tanssilla, joku vastaliikkeillä, joku sinnikkäällä treenaamisella tai meditoimalla.

Miksi ei sitten kirjoittamalla?

Olen kyllä kokenut, että kirjoittaminen on parantavaa, en yleensä tunne dystoniaa kirjoittaessani.

Olen siis terve, kun kirjoitan.


DYSTONIAN TYÖKALUPAKKI

Dystonia minulla on muutenkin usein silloin oireeton, kun teen jotain työtä tai liikuntaa jossa käytän vapaita liikkeitä.

Vasta silloin dystonia aktivoituu, kun teen jotain mihin on keskityttävä jollain määrätyllä tavalla.

Esimerkiksi autolla ajo, kävely, juoksu, päätteelle molemmin käsin kirjoittaminen tai muu vastaava.

Samoin makuulla, kun niskat ovat tyynyä vasten, dystonia aktivoituu.

Vähitellen, kokemusten myötä on oppinut keräämään eräänlaisen "työkalupakin", joka helpottaa aina jonkin verran dystonian oireita.

Ne työkalupakin konstit ovat varmaan osittain yksilöllisiä, ovathan sitä dystonian oireetkin.

ELÄVÄN KIRJAN SISÄLTÖ RATKAISEE

Ihmisen elämä elävänä kirjana oli aiheena edellisessä blogissani. Eräs lukija kertoi, että joskus se voi olla ohutkin kirja ja silti lukemisen arvoinen, koska sisältö aina lopulta ratkaisee.

Kirjassa aina sisältö ratkaisee enemmän kuin sivumäärä, niin varmaan elävässä kirjassakin. Se on hienosti sanottu ja oivallettu.

Sisältö ratkaisee, niin se on, varsinkin elävässä kirjassa, joka on erilainen vain osittain luettuna.

Yksi luku voi olla täysin erilainen kuin toinen, ihmisen muuttuessa.

Minkälainen on elävän kirjan seuraava luku?


REHELLINEN KIRJA

Minkälainen olisi täysin rehellinen, avoin ihmisestä kirjoitettu kirja?

Haluaisiko sitä oikeastaan edes kukaan lukea, tai kertoa.

Hyvä vale on aina kiinnostavampi, kuin tylsä totuus.

Taitavan selityksen sietää paremmin kuin ontuvan totuuden.

On aina oltava armollinen lukijana ja kirjoittajana.

Armollinen itselleenkin, koska ihminen on vajaa kaikilta puolin.

VERTAISTUKIKIRJAT

Marja Korhosen kirja “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni” on mielestäni yksi tämän ajan parhaista lukemistani kirjoista vertaistukena.

Siinä kirjassa on kaikki mitä ihminen tarvitsee käydessään läpi oman  sairautensa vaiheita.

Tuollaisia kirjoja toivoisi olevan enemmänkin.

Tällä hetkellä luen Pekka Hyysalon kirjaa “Fight back”, joka on Marja Korhosen kirjan kanssa samaa sarjaa, loistavia teoksia kumpikin.


NAPARETKEILIJÄT

Palaan vielä myös "Naparetki" -kirjaan, josta kerroin viime blogissani.

Siinä kirjassa kolme naparetkeilijää, jotka yrittivät vetyilmapallolla vallata pohjoisnavan ensimmäisinä ihmisinä maailmassa, tekivät pakkolaskun arktiselle jäälakeudelle.

He joutuivat turvallisesta, upeita maisemia tarjoavasta koristaan äkkiä keskelle pelkoja ja vaikeuksia täynnä olevaa jäätikköä.

He lähtivät vaellukselle läpi jäätikön ja pyrkimään epätoivoisesti eri puolille jäätiköitä varastoituja ruokapaikkoja.

Siellä he olisivat voineet elää arktisen talven, jossa vallitsee nelisen kuukautta täydellinen pimeys.

Kevään ja valon palattua, he olisivat voineet pyrkiä takaisin sivilisaation piiriin.

SELVIYTYJÄN VIESTI

Pohdin kirjaa lukiessani, sitä myös symbolina sairastumisesta yllättäen. Sairauskin voi viedä ihmisen epätoivoon ja pimeyteen.

Sairaus voi viedä ihmisen epätoivoiselle vaellukselle elämän halki, kuin nuo vaeltajat, jotka pyrkivät arktisen jäälakeuden läpi.

Sellaisella vaelluksella me tarvitsemme sitä vertaistukea, joka kertoo, että tällaisestakin voi selvitä.

Tarvitsemme uskoa, kevät ja valo saapuvat vielä.

Sellainen on hienoa lukea, tietää ja kuulla niissä hetkissä ja niiltä, jotka sen ovat kokeneet.

Kuulla, vaikka ei heti pystyisi ajatusta ottamaan vastaan.

Ihminen, joka on selvinnyt, voi tuoda sen viestin.


DYSTONIAVAELLUS

Tuo "Naparetki" -kirja on myös eräänlaista vertaistukea.

Vaellus rannattomalla jäätiköllä, joka ei edes etene, vaan päinvastoin jäiden liikkeestä johtuen vie koko ajan taaksepäin.

Päämäärä loittonee jokaisella eteenpäin otetulla askeleella, arktisen, pimeyden talven lähestyessä.

Sairaudessakin käy läpi vaellusta, jossa on kysymys selviämisestä.

Jollain tasolla huomasin, että samaistuin omassa dystoniavaelluksessani näihin jäätikön vaeltajiin.

ASENNE RATKAISEE

Me olemme oman elämämme päähenkilöitä ja meistä itsestämme riippuu millainen teos tästä tulee.

Kohtalo voi joskus kuitenkin muuttaa jokaisen tarinaa rajusti.

Meistä on silloin kiinni se, miten suhtaudumme yllättäviin kokemuksiin.

Tuleeko tarinasta synkeän katkera, vai myönteinen ja valoisa.

Asenne ratkaisee aina, sillä kyllä ne synkätkin epätoivon hetket on käytävä läpi.

Vasta sitten voi nousta valoon ja olla myös valon lähde toisille vastaavissa kokemuksissa eläville. 


IHMISEN TARINA

Minua on aina kiinnostanut ihmisen tarina kaikilla tasoilla ja tavoilla. Ihmisen tarina voi olla myös rakennuksen tarinassa.

Asun vähän perinteisestä tyylistä poikkeavassa vanhassa rintamamiestalossa.

Talossa, joka sisältää monen ihmisen tarinan, alkaen ensimmäisistä asukkaista, jotka olivat inkerinsuomalaisia pakolaisia.

Myöhemmin heidät pakkosiirrettiin silloiseen Neuvostoliittoon.

Kerran naapurin pappa kertoi, kuinka heitä saatettiin itkusilmin asemalle.

Tuo rata, jota pitkin heitä kuljetettiin, on jo purettu.

Olen sitä pitkin lenkkeillyt usein ja pohtinut mihin heidän tiensä vei.

Ihmisen tarina on aina mielenkiintoinen.

SANA KUIN KORKKI

Epätoivon hetkiä tulee välillä meille kaikille, se on inhimillistä, varsinkin kun väsyy.

Usein sitten, kun on saanut levättyä ja jotenkin purettua sen tunteen sanoiksi, niin on jo voiton puolella.

Hyvä ajatus jos yksikin sana löytyy, mihin kiteyttää tuntojaan.

Miksi ei kokeilisi etsiä tuntemaansa ja kokemaansa yhtä sanaa.

Ehkä se yksi sana olisi korkki, joka avaisi sisältä sydämestä jotain ja vapauttaisi tilaa uudelle.


YHDEN LAUSEEN PÄIVÄKIRJA

Minulla on ollut elämäni varrella monenlaisia päiväkirjoja.

Kerran pidin kierrevihkollisen verran yhden lauseen päiväkirjaa.

Yritin kiteyttää yhteen lauseeseen jotain siitä päivästä.

Onnistui sekin hyvin, vaikka joistain lauseista tuli aika pitkiä.

Se johtui varmaan siitä, että kun yhden sanan päästi ulos, niin kaikki muutkin sanat halusivat mukaan.

Ja jokaisella sanalla on oma tarinansa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti