perjantai 15. tammikuuta 2016

PAKKASAAMU




On pakkasaamu ja makuuhuoneessa hämärää. Lähes kattoon ulottuvasta pönttöuunista kuuluu tulen rätinää ja punainen hiillos näkyy ritilöiden välistä.

Haukottelen, kiskottellen ja mietin miten saisin eilen heittämäni jääpallon pönttöuunin takaa.

Leikin illalla pallolla ja se lennähti pönttöuunin päälle, vieri takakulmaan ja putosi kopsahtaen pohjalle.

Uunin sivusta kurkkimalla näin oranssin pallon, joka oli juuri sopiva sinne seinän kulmaan jäävään rakoon, mutta ei, pois sitä ei saanut.

Nousen ylös ja käyn kurkkaamassa palloa, olisiko se itse tullut yön aikana pois piilostaan.

Oranssi pallo on kuitenkin yhä siellä kulmassa ja hehkuu himmeänä.

TERVAPATA AUTON ALLA

En ehdi pohtimaan palloa, sillä pian on aika lähteä kouluun. Kotona ei ole enää ketään, isoveli ja -sisko ovat koulussa, isä asemalla ja äiti kahvilassaan.

Vilkaisen ikkunasta pakkaskukkien yli pihamaalle. Ulkona on hyytävän kylmän näköistä.

Pihalla, korkeiden lumikinosten vierellä on vaaleansininen pikkufiat, jonka isäni osti edellisenä vuonna. Auto on kuuran peitossa, eikä sen ikkunoista näy sisään.

Renkaiden välissä, auton alla palaa pieni tervapata.

Ihmettelen, että auto ei syty tuleen.




JUON KAHVIA JA NIELEN SANOJA

Juon keittiössä haaleaa kahvia ja syön vähän leipää. Olen juonut kahvia jo viisivuotiaasta alkaen ja minua sanotaankin kahvimusteriksi.

Otan repun ja katson, että siinä on päivän kirjat. Tärkein on kolmannen luokan lukukirja, jota saan lukea muiden opetellessa tavaamaan.

Kertaan vielä lukukirjasta runon, joka minun pitää opetella ulkoa kilpailua varten. Minusta se on hassu runo, koska siinä aurinko nauraa.

Luen runon ääneen ja yritän painottaa loppusointuja, koska opettaja on sanonut, että nielaisen ne.

Minusta se on hassusti sanottu, miten sanoja voisi niellä?

TEETÄ, JUUSTOA JA SIPULITEEMAKKARAA

Runon luettuani puen ulkovaatteet ja lähden ulos. Käyn pihalla katsomassa tervapataa isän auton alla. En vieläkään ymmärrä, miksi auto ei syty tuleen.

Koulumatkaa asemaperältä on pari kolme kilometriä. Ajattelen ensin hakea koulumatkalle luokkakaverini, sitten muistan, että hänen äitinsä viimeksi käski minut aamiaispöytään.

Hän kaatoi minulle teetä ja teki juustoleivän. Tee oli kamalan kitkerää ja pahan makuista, mutta en kehdannut olla juomatta.

En myöskään pidä juuston mausta, koska meillä syödään vain makkaraa leivän päällä, silloin jos sitä on.

Lauantaimakkara on minun herkkuani, mutta sipuliteemakkarasta en pidä.

Mietin, että olisikohan siinäkin teetä.




HAAVAT IKKUNASSA

Koulun pihalla on ambulanssi ja kuljettajan paikalla istuva heilauttaa minulle kättä. Ihmettelen mitä on tapahtunut ja kävelen sisään.

Koulun eteisaula on tyhjä, olen ilmeisesti ensimmäisenä paikalla. Vien takin, lakin ja kinttaat naulakkoon ja menen luokkaan.

Istun paikalleni, kaivan repusta lukukirjan ja avaan sen “Iloisen laulun” kohdalta.

Vilkaisen ikkunoista ulos ja näen vaalenevaa taivasta vasten huurteiset haavat.

Puut reunustavat koulun ohi kulkevaa tietä.

TÄNÄÄN SAAN LAUSUA RUNON

Keskityn lukemiseen, enkä huomaa, että ovi avautuu ja opettaja kävelee luokan eteen, hän tervehtii minua iloisesti, istuutuu ja avaa luokan päiväkirjan.

“Tänään on sitten se päivä, kun saat lausua runon yleisölle”, hän sanoo minulle.

Katson eteen ja näen Töölön sairaalan stimulaattorihoitajan hymyilevän minulle ystävällisesti puhuessaan.

Hän on pukeutunut valkoiseen takkiin ja housuihin. Rintamuksessaan hänellä on pieni kyltti ja erivärisiä kyniä.

Stimulaattorihoitaja tulee minua kohti pulpettien välistä. Ovi avautuu samalla ja ajattelen toisten tulevan kouluun.

Huoneeseen tulevat kuitenkin ambulanssissa istuneet miehet mukanaan rullapaarit. He työntävät ne viereeni ja toinen pyytää minua menemään siihen makuulle.

Stimulaattorihoitaja ojentaa minulle lukukirjan pöydältä ja pyytää vielä kertaamaan “Iloisen laulun”, jonka on kirjoittanut Arvid Lydecken.

Osaisin sen sitten perillä varmasti ulkoa.




TÄHDET NAURAVAT

Asetun paareille makaamaan ja minut työnnetään käytävää pitkin tyhjään aulaan, ovista ulos ja sisälle ambulanssiin.

Ulkona katselen sinervälle pakkastaivaalle, jossa tuikkii vielä muutama kirkkaampi tähti.

Ajattelen, että tähdet nauravat nyt, mutta aurinko nauraa varmasti vasta kesällä.

KIRKKAASTI VALAISTU HUONE

Perillä minut viedään käytävien läpi ja työnnetään kirkkaasti valaistuun huoneeseen.

Vihreisiin vaatteisiin puettuja ihmisiä liikkuu siellä ja valmistelee jotain keskittyneesti.

Neurokirurgi on jo paikalla, asettelee päähinettä ja vetää hansikkaat käteen.



“ILOINEN LAULU”

Minut työnnetään suurten lamppujen alle ja otan lukukirjani esille. Näen hoitajan tulevan minua kohti sininen talvilakki kädessään.

Kauhukseni huomaan, että se on sama “kanttilakki”, jonka isä voitti kerran pilkkikilpailuissa.

Minun oli pakko laittaa seuraavana päivänä se kouluun.

En ehtinyt edes kouluun asti, kun joku heitti päähäni lumipallon kinoksen päältä ja huusi, että hassu kanttilakki.

Nyt hoitaja seisoo vierelläni ja huomaan katsoneeni väärin.

Hänellä onkin kädessään karttakeppi, jonka toisessa päässä on kierteitä, kuin porakoneessa.

Hän pyytää minua lausumaan runon ja minä sujautan kirjan peiton alle viereeni.

Katson, että kaikki kuuntelevat ja aloitan.


ILOINEN LAULU

“Näin minä nauran
ja noin minä nauran
ja miksi en nauraa saisi,
aurinko nauraa
ja tähdetkin nauraa,
niin miksi ei naurattaisi!

Iloa maailman ääret on täynnään,
niin uhkuu myös sydämeni,
iloa vaalin ja iloa poimivat
iloiset kätöseni.

Vanhat ne murheista haastavat,
kun silmät on heikot heillä
eivätkä riemujen kukkia huomaa
kaikilla elämän teillä,
mutta kun nauruni helkähtää,
niin heidänkin murheet haihtuu,
ei pienikään ikävä mieleen jää,
vaan aina se riemuksi vaihtuu!”






HOPEALAUTANEN NIELEMÄLLÄ

Herätessäni runon sanat soivat vielä mielessäni ja muistan voittaneeni siinä lausuntakilpailussa toisen palkinnon.

Taisin nieleskellä niitä loppusointuja sittenkin. Hopeinen lautanen kädessä oli kuitenkin hienoa mennä kotiin.

Uni oli niin elävä, että olen vielä sen lumoissa kun menen keittämään kahvia. Pakkasta on parikymmentä astetta ja kello vähän yli neljä aamulla.

Haen takkaan puita ja sytytän tulet. Kuuntelen puiden rätinää ja luen aamun ajatuksia.

Vähitellen uni hiipuu pois ja jättää vain tervapadan roihuamaan isäni auton alle.

Mietin, että muistinkohan ihan oikein, paloiko tuli tosiaan auton alla.

Ihmettelen vieläkin miksi auto ei syttynyt tuleen.

VAIN TÄMÄ HETKI

Kahvit juotuani menen keittiöön ja otan jääkaapista muotin, johon eilen illalla tein voileipäkakun.

Tänään olisi vuorossa koristelu ja minua vähän jännittää, sillä en ole ihan varma millainen siitä tulee.

Mielessäni on kyllä visio, mutta en ole varma onnistuuko se käytännössä. Otan muotin ja asetan sen vadille.

Tästä vaiheesta pidän eniten. Kokkailussa parasta on, että siinä kaikki muu unohtuu.

Puuhaillessa elää vain sitä hetkeä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti