tiistai 5. tammikuuta 2016

ONNEN HETKIÄ



Ajattelen sellaista onnen hetkeä, missä sulkee silmänsä ja se tulee heti mieleen. Lipuu esiin, kuin kuikka hiljaisessa lahdelmassa.

Tai pääsky, joka liippaa veden pinnan yli ja kiitää sinitaivaalle.

Hetki, jona kaikki on sillä tavalla, että voisi jäädä siihen.

On vain hetki, missä huomaa olevansa huoleton ja vapaa. Voisi jäädä tai palata siihen, onnen hetkeen koska vain.

On onnellinen.



JOHANNAN TARINA


No ekana tulee varmaan mieleen, kun isä oli bussikuski ihan eläkepäiviin asti ja pyys aina mut mukaansa.

Olin tilausajoilla solttuja viemässä pitkin Suomee.

Oli ihanaa, kun bussi oli sitten tyhjä ja minä sain lauleskella pitkin käytäviä siihen mikkiin.

Olin paljon iskän mukana töissä ja tori oli silloin miesten "juorupaikka.” Eli niil oli kokkoontumisajot siellä.

Mä sain aina iskältä lihiksen ja sit se osti sitä kolmiotrippiä ja arvan.

Minä voitin melkeen aina jotain.

BUSSIN PIKKU LAVATÄHTI

Kun oikeen rupee aattelee, niin kuinka vapautunu sitä oli, kun se bussi oli tyhjä ja tultiin kotiapäin.

Minä juoksentelin sitä päästä päähän ja sit laulaa lurauttelin.

Kaikenlaista, varmaan ihan virsiä kans, koska lauloin niitä paljo, kun ne ulkooki piti osata.

Sitten jos nukutti menin sinne bussin takapenkkiin pötkölleen.

Onneks iskä halusi aina minut mukaansa, en ollu sellanen narisija, olin iskän tyttö.

MUMMUN JA ISKÄN TYTTÖ

Vois sanoo, et yks suur onnnenhetki oli mummulla, kun sai maailman parasta ruokaa ja ihan jatkuvasti tuntu,et ois oltu syömässä.

No siinähän ne mummun päivät meniki. Iso katras meitä oli siellä nii kyllä sitä ruokaaki meni.

Tää mun "läheisempi" mummu joka asu tossa ihan liki, oli sit taas se kaveri jolle voi kertoo kaiken, ja joka ite kerto myös kaikkee. Mä kuuntelin innolla.

Ei tainnu olla muita kiinnostuneita kuuntelijoita. Ilmankos mä nyt iteki höpötän omille muksuille paljo niiden lapsuudesta ja omastani niitä hyviä hetkiä.




RITVAN TARINA


Tiedän mitä tarkoitat onnellisella hetkellä ja yksi niistä on ylitse muiden.

Täällä ei ollut järveä vaan kylätien vieressä leveämpi oja mitä sanottiin kuljuksi, joka oli pihan reunalla.

Häntälän notkossa oli kevään tuoksu, joka ei katoa koskaan mielestä.

Minä aina muistan ne tuoksut ja äänet. Poppelipuita ojan reunat täynnä. Puiden pihka tuoksui unohtumattomasti.

Ehkä tiedän sen puun. Tännekin sen alun toin, että voin sulkea silmäni ja tuntea siinä  tuoksussa kevään.

Parasta siinä lammessa olivat keväillan hämärtyessä alkaneet sammakoiden juhlat.

Se näky, kun sata sammakon päätä kohosi vedestä ja ihan huikea kurnutus.

Ja se kevään iltausvan hämärä. En ehkä osaa selittää sitä, mutta kun suljen silmät näen ja tunnen sen hetken.

Tunnen tuoksut ja kuulen äänet, niitä ei ole muualla.      

KULTAREUNAINEN ENKELI

Ehkä toisenlainen josta olen tehnyt myös runon, on kadonnut enkelikuva.

Enkeli liittyy hetkeen, jossa kiipesin vanhoja kapeita rappuja synnyinkotini vintille, joka purettiin, kun muutimme.

Siellä oli vanha, edellisten polvien kirjoittama mustakantinen muistivihko eräässä matkalaukussa muistojen joukossa.

Siinä muistivihkossa oli todella kauniita kiiltokuvia ja keskellä enkeli, joka täytti koko sivun.

Vaikka pelottikin pimeällä vintillä, niin ei siellä koskaan tullut hukkareissua, sillä kultareunainen kiiltokuva enkeli oli niin kaunis.

Kultaenkeli kuitenkin katosi kun muutimme, enkä enää löytänyt sitä laukkua.

Kultaenkelin muistona on runo, joka syntyi, kun olin eräässä kanalassa lomittamassa.

Siellä yht’äkkiä ymmärsin, että koko ajan se kultaenkeli kulki vierelläni.

Lapsuuteni kultareunainen enkeli. Minä vain en ollut huomannut sitä.




MARJAN TARINA


Istun peltosaran reunalla papan vierellä penkillä.

On aurinkoisen lämmin, kaunis kesäpäivä heinäkuun lopulla.

Papalla on minun ja itsensä välissä koivunoksia maassa.

Niistä pappa tekee vastoja penkille.

Vastoja tehdessään hän juttelee leppoisasti ja opettaa minulle vastan tekoa.

Hän näyttää, miten vasta sidotaan oikein aidolla vitsaksella.

Se on onnellinen hetki.



SIRPAN TARINA


Muistan kerran, kun äiti tuli töistä kotiin laatikko kädessään. Hän pyysi minut keittiöön, onnitteli ja ojensi lahjan.

Muistan sen ilon ja onnen tunteen kun laatikosta löytyi tennarit, sellaiset valkokärkiset ja valkonauhaset, oikeat tennarit.

Siniset tietysti, koska olin sinisen ystävä. Äkkiä kengät jalkaan ja ulos kokeilemaan niitä.

UUDET KENGÄT

Minulla tulee onnellisesta hetkestä tämä juttu, olin silloin neljän tai viiden vanha.

Olen sisaruksista nuorimmainen, josta seurasi se että sain yleensä paljon siskojen vanhoja vaatteita ja kenkiä.

Vaatteita pienennettiin minulle, sillä olin hoikka ja pienikokoinen.

Muistan kuinka siskot saivat joskus uusia vaatteita ja kenkiä.

Olenhan toki minäkin saanut niitä, mutta muistoissani pidin toisten vanhoja.

Muistan siitä syystä niin hyvin tämän kerran, kun äiti töistä tullessaan toi minulle ne kengät.

Joku muu kyllä sitoi ne silloin vielä.  Kävelin varmaan niillä kuin Aku Ankka, sillä niitähän piti varoa ettei en likaantuisi.

Mutta se jälki mikä jäi hiekkaan uusista kengistä oli niin hieno. Sydän meinasi onnesta pakahtua, niin onnellinen olin, kun näin jäljet.

Muistan sen kuvion vieläkin, näen sen kuvana silmissäni. Omien tennareiden jäljet.

Rakastuin niihin tennareihin heti.

KOLME ONNEN HETKEÄ

Yksi ongelma niissä oli kyllä, sillä en vielä osannut solmia nauhoja.

Varmaan siskot tai vanhempani opettivat minut solmimaan nauhat ja opinkin sen tosi nopeasti.

Parempi olikin, sillä ei ollut aikaa jäädä siskoni ja saman talon yläkerrassa asuvan serkkuni matkasta.

Kolme onnen tunnetta on jäänyt mieleeni tästä muistosta.

Ensin tietysti ne tennarit, ihan kuin tuntisin vieläkin niiden uusien tennareiden tuoksun.

Toiseksi onnen tunne, opittuani solmimaan kengännauhat.

Ja kolmantena onnen tunteena ne omien tennareiden jäljet siinä hiekassa.

Ihania lapsuuden muistoja putkahti mieleeni, kun pyysit kirjoittamaan jotakin onnen tunteesta lapsuudessa.

Päällimmäisenä kuitenkin tämä hetki ja rakkaat uudet tennarit, jotka palvelivat minua aika kauan.

Pidin niitä vielä vaikka ne olivat vähän pienetkin.

Muistan kun varpaita vähän koski, koska ne olivat niin pienet, niin rakkaat ne minulle olivat.




RIITAN TARINA


Onnen hetkiä on montakin. Päällimmäisenä tulee mieleen joka kesäinen mummolassa käynti. Mummola oli Somerniemellä ja heinäkuussa oli mummon syntttärit.

Äiti oli aikaisemmin aamulla tehnyt navettatyöt ja lypsänyt lehmät. Meitä oli aina iso porukka reissussa, äidin sisko ja veli perheineen ja pari äidin serkkua.

Oli aivan ihana kaunis kesäpäivä ja me leikimme samanikäisten serkkujen kanssa kosken toisella puolella. Siellä oli kallioita ja jännittävää metsikköä.

Muistan kuinka äiti nuoremman siskon ja veljen vaimon kanssa pesi kosken rannalla uusia perunoita ja he yhdessä laittoivat ruokaa.

Ruokailimme sitten kaikki yhdessä pitkän pöydän ääressä kuistilla.

Minä rakastin kosken ääntä ja kuohuja, vaikka asuimmekin järven rannalla, niin kosken kohina oli erilaista.

Sinä päivänä äitini näytti onnelliselta ja iloiselta, eikä ollut kiire kotiin, vaikka yleensä isäni tapasi hoputtaa meitä lähtemään.

Vasta vuosia myöhemmin sain tietää äitini olleen sotalapsena Ruotsissa.

Sen päivän mummolassa Somerniemellä muistan onnellisena päivänä.





HARZUN TARINA


En muista mitään ihan täydellistä onnen hetkeä, olen varmaan jo pienenä ollut pohdiskelija, joka on miettinyt sitä tilannetta.

Ehkä lähimmäs onnen tunnetta pääsen, kun ajattelen lapsuuden kesäiltaa ja yöttömän yön kalaretkeä mummolan järvellä.

Päivän heinätyöt on tehty, sauna vastottu ja iho tuntee herkästi kesäisen iltayön kostean lämmön.

Virvelit nojaavat puuveneen kokkaan, joka työnnetään vesille, niin että siimoissa roikkuvat helmiprofessorit heiluvat ilta-aurinkoa peilaten.

On ihan tyyntä, jostain kohoaa usvaa ja ilmassa väreilee jännitys.

On se onnellinen hetki.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti