sunnuntai 31. tammikuuta 2016

SANAN VOIMA



Vettä roiskii ränneistä niskaan. Kävelen pihakeinulle, jonka katokseen joulukuussa satoi lammikon ja unohtui tyhjentää.

Tammikuun alkupuolen pakkasissa vesi jäätyi kiinni katokseen. Nyt saan suuren jäälautan onneksi pois, sillä katos olisi muuten pian revennyt.

Haen halkokatoksesta sylin puita takkaan.

On tammikuun loppu ja loskainen, kostean kylmä päivä.

Takan rätinää, lukemista, kirjoittamista ja pastakastiketta tänään ohjelmassa.

Oloni on vielä flunssainen, se huolettaa vähän, koska leikkausaika lähestyy.

“ARVAA OMA OSASI, ANNA ARVO TOISELLEKIN”

Ajattelen, että päivän ohjelmani tuntuu jotenkin joutavalta ja arvottomalta.

Onko joutavalla ihmisellä yleensä arvoa?

Kaikki arvottaminen tavallisesti riippuu siitä, mitä hän tekee ja kuinka paljon sillä tekee rahaa.

"Meillä kaikilla on arvo", kirjoitti eräs lukijani, se on mielestäni upea ajatus, joka on syytä sisäistää.

Mietin, että pystyykö itseään arvostamaan jos ei siihen ole riittävää roolia tai syytä?

Jonnin joutava ihminen, onko sellaisella ihmisellä enää arvoa, onko koskaan ollut?

Miten ihmisen arvo mitataan? Arvotaanko se vai arvataanko se?

Eräs vanhus antoi minulle elämänohjeen vuosia sitten.

“Arvaa oma osasi, anna arvo toisellekin”.


OMA OSA

Oman osan arvaaminen ei ole minulta koskaan oikein hyvin onnistunut.

Olen huomannut, että vaikeaa se on myös monelle muulle.

Kuitenkin, itsensä arvostamisesta se aina alkaa; myös toisten arvostaminen.

Oman osan arvaaminen, omanarvontunto voi olla ihmisellä niin nollassa, ettei hän pysty arvostamaan toisiakaan.

En oikein usko, että toisia vähättelevä lopulta arvaisi omaa osaansa.

Ehkä ei vain kestä sitä muulla tavoin.

ARVOKAS IHMINEN

Kun oivaltaa, että on arvokas ihminen, omana itsenään, ihan sellaisenaan.

Osa tätä universumia, osa tätä elämää.

On niin kuin puut, kasvaa ja muuttuu.

Niin kuin vesi, joka virtaa, jatkuvasti uutta uomaa etsien.

Niin kuin kasvit, kauneutena, vehreytenä ja hyödyllisenä.

Niin kuin linnut, joiden laulu muuttaa hetken ikuisuudeksi.

Iltayön leppeässä tuulessa, mustarastaan laulussa ja tuulikellon soitossa, saa hetken elää unelmissa.

Silloin ymmärtää jotain, arvaa oman osansa täällä ja osaa arvata toisenkin.

Löytää sellaista, millä jaksaa vaikeatkin hetket.


MUNKKIKSEN MOTTO

Minusta kirjoittaminen on erinomaista terapiaa ja hyvä myös tapa, jolla voi itseään kuntouttaa.

Onhan kirjoittaminenkin liikuntamuoto; siinä ajatukset juoksevat, pyrähtelevät, lentää lepattavat ja hiljaa lipuvat.

Varsin tehokasta kuntoilua mielelle. Hyvä tietysti muistaa, että muutakin liikuntaa kirjoittamisen ohella harrastaa.

Mottona tänne blogiin usein kommentoivan Munkkiksen sanat:

“Liikkukaamme siis jaksamisemme mukaan ja ollaan armollisia omille heikkouksillemme / puutteillemme”.

PÄIVÄKIRJA

Minä olen myös ollut aina perinteisen päiväkirjan ystävä. Aikaisemmin kirjoitin  vuosikausia lähes päivittäin tekstin ajatuksista ja tapahtumista päivän varrelta.

Nykyisin kirjoitan paljolti tänne blogiin samantyylisesti kuin ennen päiväkirjaan. En ajatellut silloin kirjoittaessani edes kenenkään lukevan tekstejäni.

Enemmänkin koin sen hyvänä tapana kirjoittaa asioita järjestykseen ja ulos itsestään.

Päiväkirjaan oli hyvä koota joskus sekavanakin kulkeva elämän juoni ja se kokemusten suma, mikä päivittäin päin vyöryy.


SANAN VOIMA

Päiväkirjaa kirjoittaessaan elää kaiken monta kertaa; on elänyt koetun, muistelee sitä, ajattelee sanottua ja tehtyä, puhuu sen mielessään ja kirjoittaa pois.

Joka kerta, kun kirjoitan, niin samalla vapaudun, sillä uskon ihmisen voivan vapauttaa itsensä kirjoittamalla.

Sanalla on voima vapauttaa.

Asiat, jotka löytävät sanoissa muodon, ovat jo käsiteltyjä tai käsitettävissä.

Suhteutuvat elämän mittakaavaan, vaikka olivat vielä mielessä ehkä muodottomia pelkoja tai jännitteitä, möhkäleitä.

Kirjoittaessaan takoi siitä möhkäleestä esiin pienen pelon, joka livahti heti pakoon.

PARANTAAKO KIRJOITTAMINEN?

Miten dystonialle löytäisi sanoilla muodon, joka parantaisi sen?

Miksi kirjoittaminen ei voisi parantaa dystoniaa?

Jos joku on parantunut dystoniasta tanssilla, joku vastaliikkeillä, joku sinnikkäällä treenaamisella tai meditoimalla.

Miksi ei sitten kirjoittamalla?

Olen kyllä kokenut, että kirjoittaminen on parantavaa, en yleensä tunne dystoniaa kirjoittaessani.

Olen siis terve, kun kirjoitan.


DYSTONIAN TYÖKALUPAKKI

Dystonia minulla on muutenkin usein silloin oireeton, kun teen jotain työtä tai liikuntaa jossa käytän vapaita liikkeitä.

Vasta silloin dystonia aktivoituu, kun teen jotain mihin on keskityttävä jollain määrätyllä tavalla.

Esimerkiksi autolla ajo, kävely, juoksu, päätteelle molemmin käsin kirjoittaminen tai muu vastaava.

Samoin makuulla, kun niskat ovat tyynyä vasten, dystonia aktivoituu.

Vähitellen, kokemusten myötä on oppinut keräämään eräänlaisen "työkalupakin", joka helpottaa aina jonkin verran dystonian oireita.

Ne työkalupakin konstit ovat varmaan osittain yksilöllisiä, ovathan sitä dystonian oireetkin.

ELÄVÄN KIRJAN SISÄLTÖ RATKAISEE

Ihmisen elämä elävänä kirjana oli aiheena edellisessä blogissani. Eräs lukija kertoi, että joskus se voi olla ohutkin kirja ja silti lukemisen arvoinen, koska sisältö aina lopulta ratkaisee.

Kirjassa aina sisältö ratkaisee enemmän kuin sivumäärä, niin varmaan elävässä kirjassakin. Se on hienosti sanottu ja oivallettu.

Sisältö ratkaisee, niin se on, varsinkin elävässä kirjassa, joka on erilainen vain osittain luettuna.

Yksi luku voi olla täysin erilainen kuin toinen, ihmisen muuttuessa.

Minkälainen on elävän kirjan seuraava luku?


REHELLINEN KIRJA

Minkälainen olisi täysin rehellinen, avoin ihmisestä kirjoitettu kirja?

Haluaisiko sitä oikeastaan edes kukaan lukea, tai kertoa.

Hyvä vale on aina kiinnostavampi, kuin tylsä totuus.

Taitavan selityksen sietää paremmin kuin ontuvan totuuden.

On aina oltava armollinen lukijana ja kirjoittajana.

Armollinen itselleenkin, koska ihminen on vajaa kaikilta puolin.

VERTAISTUKIKIRJAT

Marja Korhosen kirja “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni” on mielestäni yksi tämän ajan parhaista lukemistani kirjoista vertaistukena.

Siinä kirjassa on kaikki mitä ihminen tarvitsee käydessään läpi oman  sairautensa vaiheita.

Tuollaisia kirjoja toivoisi olevan enemmänkin.

Tällä hetkellä luen Pekka Hyysalon kirjaa “Fight back”, joka on Marja Korhosen kirjan kanssa samaa sarjaa, loistavia teoksia kumpikin.


NAPARETKEILIJÄT

Palaan vielä myös "Naparetki" -kirjaan, josta kerroin viime blogissani.

Siinä kirjassa kolme naparetkeilijää, jotka yrittivät vetyilmapallolla vallata pohjoisnavan ensimmäisinä ihmisinä maailmassa, tekivät pakkolaskun arktiselle jäälakeudelle.

He joutuivat turvallisesta, upeita maisemia tarjoavasta koristaan äkkiä keskelle pelkoja ja vaikeuksia täynnä olevaa jäätikköä.

He lähtivät vaellukselle läpi jäätikön ja pyrkimään epätoivoisesti eri puolille jäätiköitä varastoituja ruokapaikkoja.

Siellä he olisivat voineet elää arktisen talven, jossa vallitsee nelisen kuukautta täydellinen pimeys.

Kevään ja valon palattua, he olisivat voineet pyrkiä takaisin sivilisaation piiriin.

SELVIYTYJÄN VIESTI

Pohdin kirjaa lukiessani, sitä myös symbolina sairastumisesta yllättäen. Sairauskin voi viedä ihmisen epätoivoon ja pimeyteen.

Sairaus voi viedä ihmisen epätoivoiselle vaellukselle elämän halki, kuin nuo vaeltajat, jotka pyrkivät arktisen jäälakeuden läpi.

Sellaisella vaelluksella me tarvitsemme sitä vertaistukea, joka kertoo, että tällaisestakin voi selvitä.

Tarvitsemme uskoa, kevät ja valo saapuvat vielä.

Sellainen on hienoa lukea, tietää ja kuulla niissä hetkissä ja niiltä, jotka sen ovat kokeneet.

Kuulla, vaikka ei heti pystyisi ajatusta ottamaan vastaan.

Ihminen, joka on selvinnyt, voi tuoda sen viestin.


DYSTONIAVAELLUS

Tuo "Naparetki" -kirja on myös eräänlaista vertaistukea.

Vaellus rannattomalla jäätiköllä, joka ei edes etene, vaan päinvastoin jäiden liikkeestä johtuen vie koko ajan taaksepäin.

Päämäärä loittonee jokaisella eteenpäin otetulla askeleella, arktisen, pimeyden talven lähestyessä.

Sairaudessakin käy läpi vaellusta, jossa on kysymys selviämisestä.

Jollain tasolla huomasin, että samaistuin omassa dystoniavaelluksessani näihin jäätikön vaeltajiin.

ASENNE RATKAISEE

Me olemme oman elämämme päähenkilöitä ja meistä itsestämme riippuu millainen teos tästä tulee.

Kohtalo voi joskus kuitenkin muuttaa jokaisen tarinaa rajusti.

Meistä on silloin kiinni se, miten suhtaudumme yllättäviin kokemuksiin.

Tuleeko tarinasta synkeän katkera, vai myönteinen ja valoisa.

Asenne ratkaisee aina, sillä kyllä ne synkätkin epätoivon hetket on käytävä läpi.

Vasta sitten voi nousta valoon ja olla myös valon lähde toisille vastaavissa kokemuksissa eläville. 


IHMISEN TARINA

Minua on aina kiinnostanut ihmisen tarina kaikilla tasoilla ja tavoilla. Ihmisen tarina voi olla myös rakennuksen tarinassa.

Asun vähän perinteisestä tyylistä poikkeavassa vanhassa rintamamiestalossa.

Talossa, joka sisältää monen ihmisen tarinan, alkaen ensimmäisistä asukkaista, jotka olivat inkerinsuomalaisia pakolaisia.

Myöhemmin heidät pakkosiirrettiin silloiseen Neuvostoliittoon.

Kerran naapurin pappa kertoi, kuinka heitä saatettiin itkusilmin asemalle.

Tuo rata, jota pitkin heitä kuljetettiin, on jo purettu.

Olen sitä pitkin lenkkeillyt usein ja pohtinut mihin heidän tiensä vei.

Ihmisen tarina on aina mielenkiintoinen.

SANA KUIN KORKKI

Epätoivon hetkiä tulee välillä meille kaikille, se on inhimillistä, varsinkin kun väsyy.

Usein sitten, kun on saanut levättyä ja jotenkin purettua sen tunteen sanoiksi, niin on jo voiton puolella.

Hyvä ajatus jos yksikin sana löytyy, mihin kiteyttää tuntojaan.

Miksi ei kokeilisi etsiä tuntemaansa ja kokemaansa yhtä sanaa.

Ehkä se yksi sana olisi korkki, joka avaisi sisältä sydämestä jotain ja vapauttaisi tilaa uudelle.


YHDEN LAUSEEN PÄIVÄKIRJA

Minulla on ollut elämäni varrella monenlaisia päiväkirjoja.

Kerran pidin kierrevihkollisen verran yhden lauseen päiväkirjaa.

Yritin kiteyttää yhteen lauseeseen jotain siitä päivästä.

Onnistui sekin hyvin, vaikka joistain lauseista tuli aika pitkiä.

Se johtui varmaan siitä, että kun yhden sanan päästi ulos, niin kaikki muutkin sanat halusivat mukaan.

Ja jokaisella sanalla on oma tarinansa.




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

ELÄVÄ KIRJA



Elävä kirja on luettavissa vain rajatun ajan. Lainaa ei voi uusia, on luettava tarkoin, sillä joka sivu on ainoa, eikä yhtään samanlaista tule.

Ihminen on elävä kirja, jokainen tarina ainutlaatuinen. Luettava ei koskaan lopu siltä, joka lukee eläviä kirjoja. Olen aina niitä lukiessani pohtinut, miten tämä tarina kerran alkoi.

Jokaisen tarina on lukemisen arvoinen ja usein parhaat osat on luettava sydämellä ymmärtäen. Tämä kirja ei jää kirjastojen hyllyihin tai päädy euron poistomyyntiin.

Elävä kirja kirjoitetaan verellä, se on sydämen virta, joka sykkii ja kuljettaa tarinan päätökseen.

Ihmisen tarina on elävä kirja, se on aina kirja elävästä elämästä.

ELÄVÄ KIRJA ON LUETTAVISSA RAJATUN AJAN

Miten ihmisen tarina avautuu? Voiko sitä aina edes avata luettavaksi? Elävä kirja on luettava ymmärtäen, muuten se ei avaudu.

Usein tarina luetaan oman elämän läpi. Haetaan omaan elämään rinnastus, mihin verrata.

Onko onnistunut, tai toinen epäonnistunut vielä pahemmin ja kuitenkin selvinnyt kaikesta.

Useinhan vain selviytyjät kirjoittavat tarinansa. Entä ne, joiden tarinaa ei kerrottu. Elävät kirjat, joita pystyi lukemaan vain rajatun ajan.

Niitä kirjoja ei lainastoista löydä tai kirjakaupoissa myydä. Niitä ei lueta äänikirjoiksi, eivätkä ne päätteille päädy.

Epäonnistuneen elämän kirja. Kuka mittaa onnistumisen ja epäonnistumisen? Tämän päivän voitto voi olla huomisen tappio.

Jossain on piste, johon jokainen tarina päättyy.


ELÄMÄÄ OMASSA POTEROSSA

Puhuminen, kirjoittaminen ja lukeminen auttaa paljon. Kuuntelijalta ja lukijalta se vaatii ymmärrystä, asettumista toisen asemaan.

Aina se ei ole helppoa, me olemme niin usein omissa poteroissamme. Emme uskalla asettua toisen tilanteeseen.

Joskus se on ymmärrettävästi mahdotonta, tarina voi olla sellainen.

Vaatii paljon uskallusta nousta sieltä omasta henkisestä poterosta.

Voi olla avartava kokemus kuitenkin.

Usein syynä on menettämisen pelko. Me pidämme kiinni siitä, mikä pitäisi antaa eteenpäin.

Vain niin tulee tilaa uudelle.

ILON JA VALON ELÄVÄ KIRJA

Tekee aina hyvää kuulla ja lukea toisen ihmisen vaikeista hetkistä ja niistä selviämisestä.

Ne tarinat auttavat ymmärtämään omaakin elämää ja selviämään siitä. Luin hiljan Marja Korhosen kirjan “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni”.

Kirja kertoo neliraajahalvaantumiseen johtaneesta hoitovirheestä ja kirjoitin siitä myös blogin “Häivähdyksiä, Marjan tarina”.

Kyllä siitä uskomattoman avun ja voiman sai lukiessaan, kuinka hän kokemastaan huolimatta on selvinnyt katkeroitumatta.

Marja Korhonen elää täysillä, tuo iloa ja luo valoa ympärilleen tänä päivänä myös elävänä kirjana.

Niin paljon voi antaa toisille, kun avaa sydämensä ja korvansa, puhuu, kirjoittaa, tai vain ymmärtäen kuuntelee.


“NAPARETKI”

Luen juuri loppuun ruotsalaisen lääkärin Bea Uusmaan kirjaa "Naparetki", joka kertoo epäonnistuneesta yrityksestä valloittaa ensimmäisenä pohjoisnapa.

Tarina on kolmesta tutkimusmatkailijasta, jotka 1800-luvun lopulla yrittivät päästä pohjoisnavalle vetyilmapallolla.

Bea Uusmaa kirjoittaa retkikunnan tarinan lääkärinä, viileän analyyttisellä tavalla ja tarkalla, lukijan mukaansa tempaavalla luotettavan varmalla kerronnalla.

Intohimoa tarinasta ei silti puutu, se on sisäänrakennettu tuon ajan elämään ja ihmiseen.

Tarinan miehillä on romanttinen ja vähän naiviltakin vaikuttava usko siihen, että vetyilmapallo voisi kuljettaa helposti heidät sankaruuteen.

Rohkeutta ja uljautta miehiltä ei kuitenkaan puutu, eikä myöskään sankaruutta, vaikka tarina ei kulje alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan.

ELÄMÄÄ EI VOI ELÄÄ ETUKÄTEEN

Bea Uusmaa kertoo alussa kolmen miehen taustoista asioita, jotka saavat lukijan mieleen kuvan heidän luonteistaan.

Retkikunnan johtaja ja selvästi tarinan sydän ja sielu, on insinööri Salomon Andree, jonka suuri haave on lentää Atlantin yli vetyilmapallolla.

Mukaansa retkelle hän on valinnut diplomi-insinööri Knut Frankelin ja amanuenssi Nils Strindbergin.

Nils on 24-vuotias ja mennyt juuri kihloihin. Hänen kihlattunsa on pianonsoiton opettaja, jonka nimi merkitsee vetyilmapalloa ranskaksi.

Mietin, mikä saa nämä lahjakkaat miehet lähtemään matkalle, joka sisältää niin suuria riskejä.

Kaikki matkaan liittyvät vaiheet he käyvät läpi, tai niin he luulevat.

Elämää ei kuitenkaan voi elää etukäteen.


LOPUTTOMALLA JÄÄLAKEUDELLA

Matka vetyilmapallolla alkaa epäonnen siivittämänä ja päättyy muutaman päivän lennon jälkeen rannattomalle jäätikölle.

He putoavat arktiselle jäätikölle ja vaeltavat äärettömyydessä kiskoen rekiä ja putoillen railoihin.

Heillä on seurana vain jääkarhuja ja loputtomasti jäätä, joka vie miehiä eri suuntaan kuin he vaeltavat.

Lopulta he tulevat saarelle, joka on jääkuoren peitossa, vain toinen pää on soraa ja louhikkoa.

Sinne he menehtyvät ja miehet löydetään sattumalta vasta 30-vuoden kuluttua.

Lähes kaikki filmirullien kuvat pystytään kehittämään ja muistikirjat lukemaan.

SELFIE YLI SADAN VUODEN TAKAA

Eräässä viimeisistä kuvista, ehkä niistä viimeisessä, miehet kävelevät routaisen saaren soralla. Kuva on haalistunut ja mustavalkoinen.

He katselevat yhtä miestä lukuunottamatta ylöspäin saaren huippua kohti, hän katsoo alas kiviseen maahan päin. Mies on 27-vuotias Knut Frankel.

Hänen sivuprofiilistaan tulee mieleeni kirjan alkuosan esittely.

Bea Uusmaa kertoo siellä Knut Frankelin olleen tyytymätön niihin sivukuviin, joita hänestä oli otettu ennen retkeä lehtiin.

Hän oli sanonut, ettei halunnut niistä yhtään.

Vanhat kuvat olivat hänen mielestään parempia.


ELÄKÖÖN PIENI TURHAMAISUUS

Viimeinen kuva hänestä oli 30-vuotta ikiroudassa maanneesta filmirullasta kehitetty sivuprofiili.

Jotenkin tuossa pienessä inhimillisessä turhamaisuudessa tulee mieleen tämä aika ja profiilikuvat.

Mieluummin niihinkin laitetaan vanhoja nuoruuden kuvia.

Ihminen on samankaltainen tänään ja aina.

Eläköön se pieni turhamaisuus meissä.

“FIGHT BACK”

“Naparetki” on hienosti kirjoitettu dokumentti ja lukeminen saa miettimään ihmiselämää.

Kirjoissa löytyy vertauskohtia ihmisen vaellukseen. Oma elämä asettuu eri mittakaavaan.

Seuraavaksi aion lukea Pekka Hyysalon kirjan “Fight back”.


JOKU LUKEE MEITÄ

Ajatus ihmisestä "elävänä kirjana" valtasi mieleni aamulla, kun eräs ystäväni sanoi lukevansa päivittäin sellaista kirjaa.

Vaikka “elävä kirja” on joskus raskaskin luettava, on siinä silti valonkin hetket. Niitä varmasti joutuu kuitenkin etsimään vaikeina aikoina.

Eläviä kirjoja olemme jokainen ,ja joku meitä koko ajan lukee.

TUHANSIA TULKINTOJA

Ihminen lukee itseään ja toisiaan, kukin omalla tavallaan ja ymmärtää omalta kannaltaan.

Yksi "elävä kirja" voi sisältää monia lukemattomia tarinoita ja tuhansia tulkintoja.

Kuka ne ymmärtää, on jo käynyt elämän koulua jonkin aikaa.

Kaikki tarinat alkavat ja päättyvät kerran.

Elävät kirjat ovat luettavissa vain rajoitetun ajan.


PULLED PORKKANAA JA BATAATTIRANSKALAISIA

Minulla on sellainen tapa, että innostun aina jostain asiasta, niin että hyppään siihen täysillä, kunnes tilalle tulee jotain muuta.

Nyt olen innostunut kasvisruokiin ja niiden makuihin. Viime viikolla tein täysjyväpastaa ja kasviskastikkeita.

Tein eilen illalla kasvishampurilaisia ja bataattiranskalaisia piparjuuridipillä. Yllätyin varsinkin bataattiranskalaisten upeasta mausta.

OMAN ELÄMÄNSÄ OIKEALLA SIVULLA

Tänään ajattelin valmistaa kasvislasagnen uuniin ja lähteä luoviin hommiin pihalle.

Oman elämän kirjansa toivoisi avautuvan, niin että löytää itsensä oikealta sivulta, tästä päivästä ja hetkestä.

Joskus luuli, että elämän onni on jotain muuta kuin hyvien hetkien oivaltamista.

Usein juuri niiden pienten, hyvien hetkien.

Onneksi joutui pysähtymään ja näkemään, mistä elämässä on kysymys.


ELÄVÄN KIRJAN ELÄMÄ

Elämässä on parasta, että saa tehdä, sitä minkä sydämessään kokee oikeaksi ja elää rehdisti omana itsenään.

Nauraa, itkeä, puhua, kuunnella ja ymmärtää ennenkaikkea.

Ymmärrys on avain, joka saa monta lukkoa avautumaan jos sitä uskaltaa käyttää.

Me olemme jokainen täällä vain pienen hetken elävinä kirjoina.

Eletään ja luetaan oman elämämme kautta toisiamme.

LUMEN HILJAINEN TANSSI

On oltava vain kiitollinen, että käsitti lopulta sen ja näki miten hienoja hetkiä elämässä ennen sivuutti.

Kun katsoo ulos, niin siellä lunta sataa hiljalleen.

Sen voisi nähdä, niin että taas pitää lähteä lumitöihin, tai että paistaisi jo aurinko ja tulisi kesä.

Elää jossain muualla kuin tässä hetkessä.

Mutta jos antaa sielun ja mielen levätä siinä rauhallisessa maisemassa, lumen hiljaisessa tanssissa, niin oivaltaa ehkä jotain.


PAKOON EI ITSEÄÄN PÄÄSE

Ihminen ei vain toisinaan pysty pysähtymään, koska silloin joutuisi kohtaamaan itsensä.

Ja sitähän me usein pakenemme mitä me oikeasti olemme.

Paetaan, kunnes elämä vie meidät peilin eteen.

Kyllä silloin on oltava myös armollinen itselleen.

PÄIVÄ ALKAA PUHTAALTA SIVULTA

On oltava mitä on ja hyväksyttävä se, ettei ollut eikä tullut täydellistä.

Vähän meillä vipattaa jokaisella, mutta mitä siitä, antaa vipattaa.

Elävinä kirjoina eletään ja joka päivä alkaa puhtaalta sivulta.




tiistai 19. tammikuuta 2016

NYT YMMÄRRÄN



Hän ottaa liidun käteensä, katsoo minua terävästi hetken ja piirtää salin perällä olevalle vanhalle liitutaululle tunturin huippuineen.

Olemme Posiolla pitämässä kiertävää kirpputoria ja päiväksi vuokrattu sali on täynnä myytävää.

Meillä on pakettiautollinen vaatteita, astioita ja kirjoja, kaikkea mitä kirppareilla tavataan myydä.

Meillä on kehitysapuun varoja keräävä kirpputori Kemijärvellä. Sen ohessa kierrämme Itä-Lapin kaupungeissa ja kylillä kiertäviä kirpputoreja pitämässä.

Aikaa siitä on yli kaksikymmentä vuotta ja kirpputorien kulta-aika on vasta alkamassa.

SAVUKOSKEN KALJAKUPPILA

Olemme käyneet Sallassa, Savukoskella, Sodankylässä, Pelkosenniemellä, Ranualla ja nyt Posiolla.

Anteliainta väkeä oli Savukosken kylällä. Siellä rahaa kehitysapuun annettiin jopa ilman ostoa.

Ystäväni, joka oli mukana matkassa, kävi kutsumassa viereisessä kaljabaarissa asiakkaita pankin yläkerran salissa olevalle kirpparille.

Eräs kelkkahaalariin pukeutunut, tuulen urille pieksemä mies oli siirtänyt pullon edestään, kaivanut lompakon esiin ja ojentanut ison setelin hänen käteensä.

Oli ojentaessaan sanonut, että “nyt ei kerkiä, mutta otappa tuo hyälle asialle”.

En koskaan unohda tyytyväisyyttä hehkuvaa ystävääni, joka tuli kaljakuppilasta onnesta hehkuen ja ojensi lahjoitetun setelin lippaaseen.

Ymmärsin siinä, mitä tarkoittaa sanonta “Hyvä antaa vähästäkin, paha ei anna paljostakaan”.




ELÄMÄNTEHTÄVÄ ETUKÄTEEN

Nyt olemme jälleen pitämässä kiertävää kirpparia ja asiakkaita on käynyt aina välillä, ei kuitenkaan kovin monta.

Uskon kuitenkin, että vuokran jälkeen jotain jää myös kehitysaputyölle.

Ystäväni, joka on vaimonsa kanssa mukana auttamassa, kertoo saavansa joskus tietää asioita etukäteen.

Ihmisen elämäntehtävä tai jokin muu asia on hänelle kerrottu sanoina tai tietona.

Hän kertoo eräästä ihmisestä, jolle oli saanut sanottavakseen ajatuksia tämän tulevasta elämäntehtävistä.

Sanat olivat käyneet myös toteen.

HENGEN LAHJA

Tiesin, kenestä hän puhui ja sen, että juuri sellainen tuon ihmisen tehtävä sillä hetkellä oli.

Muutenkin hän oli luotettava ihminen kaikin puolin, joten tietysti uskoin hänen sanojaan.

Tiesin, että hän oli uskovainen mies ja kyseessä oli raamatullinen, niin sanottu hengen lahja.

Tässä tapauksessa profetoimisen tai tiedon sanojen lahja, jossa jokin tapahtuma, asia, tai ihmisen elämään liittyvä ilmoitettiin jo etukäteen.

Nämä lahjat ovat hengellisissä piireissä normaaleja ja kuitenkin aina pysäyttäviä kokemuksia.




IHMINEN TALUTUSNUORASSA

Niiden kohdalla on oltava tarkka, koska aina on olemassa ihmisiä, jotka haluavat vain huomiota tai valtaa.

Omaa persoonaa voidaan näin korostaa esittämällä tietävänsä toisen elämästä etukäteen asioita.

Voidaan ehkä jopa ottaa joku ihminen henkiseen talutusnuoraan tällä tavoin.

Tätä tapahtuu toisinaan hengellisissä piireissä ja vaikkapa monenlaisten selvänäkijöiden toiminnassa.

PYHÄN RAHAN VOIMALLA

Herkkäuskoista, heikkoa ihmistä on helppo käyttää hyväksi ja rahastaa loputtomiin puhumalla ja höynäyttämällä.

Hassuinta on se, että näitä heikompien höynäyttäjiä saa esiintyä televisiossa keräämässä rahaa ennustuksillaan.

Puheet ovat joutavaa lässytystä, ajan tappamista asiakkaan kustannuksella ja korttien läiskimistä korvat heiluen.

Pyhän rahan voimalla saa tehdä lähes mitä vain näillä mainoskanavilla.




OPPAANA ELÄMÄN TIELLÄ

Paljon jälkeen eivät jää uskonnollisten kanavien teatraaliset ohjelmat.

Niissä esitetään harkittua showta, joka katsojassa herättää vain myötähäpeää.

Kaikkitietävät ihmiset ovat pelottavia, kaikkitietävät uskovat kaikkein pelottavimpia.

On kuitenkin myös aitoa, kyselevää uskoa ja aitoja hengen lahjoja, joiden avulla ei koskaan korosteta ihmisen persoonaa.

Ne ovat aina olleet ja kulkeneet hiljaa kulkevien keskellä, apuna ja oppaana elämän tiellä.

Onhan olemassa myös aitoa kultaa.

NARSISMIN ALTTARI

Siellä Posiolla, kiertävän kirpputorin tavaroiden täyttämässä salissa, edessäni ei seisonut huomionkipeä ihminen.

Hän oli tavallinen lapin mies, lähes jurouteen asti hiljainen, iso ja juureva.

Hän oli kuin jykevä petäjä erämaajärven rannalla.

Ajattelin, miksi hän kertoi minulle tuon tapauksen missä hän sai tietää etukäteen erään tutun ihmisen elämäntehtävän.

Tiesin, ettei näitä asioita tavata kertoa lämpimikseen, sillä aina on vaara, että oma ego paisuu.

Ihminen on sellainen, ylpistyy ja luulee olevansa erityinen, parempi kuin muut.

Menettää sitten lahjansa narsismin alttarin juureen.




TUNTURI, LINKKITORNI JA VAELTAJA

Tämä mies ei ollut sellainen. Tiesin sen ja siksi tarkkasin mitä hän taululle piirtää.

En oikein ymmärtänyt miksi hän ryhtyi liidulla piirtelemään kesken päivän.

Hän ei ollut mikään hupiveikko, joka ryhtyisi ajan kuluksi leikkimään.

Hän oli erämies ja metsien kasvatti, kovan elämäntien vaeltaja.

Nyt hän kuitenkin vilkaisi minua, otti liidun käteensä ja piirsi tunturin.

Tunturin päälle hän piirsi linkkimaston ja ihmisen sinne juurelle.

Kuvan piirrettyään hän asetti liidun taulun reunalle, katseli sitä vielä hetken ja jätti siihen.

Siellä se kuva on vieläkin, jos ei joku ole sitä pois pyyhkinyt.

Tunturi, linkkitorni ja pieni ihminen sen juurella.

Mietin silloin hetken oikein syventyen, mitä hän tuolla kuvalla halusi kertoa.

En kuitenkaan siinä hetkessä löytänyt itseäni millään tavoin kuvasta.

LÄPI LUMEN PEITTÄMÄN JOKIKANNAKSEN

Silloin oli pohjoisessa kova lumimyräkkä ja kapea tie Posiolta Kemijärvelle aukeilla osuuksilla lähes ummessa.

Eräässä kohdassa Kemijoen poikki kulkeva tiekannas oli niin lumen peitossa, että vain kaiteet näkyivät lumen päältä.

Oli pakko ohjata auto niiden välistä, ettei syöksynyt järvelle.

Tiesin, että jos sillä hetkellä jarrutan tai hidastan vauhtia, niin jäämme siihen jumiin kuorminemme pakkasen keskelle.

Niinpä painoin kaasua ja annoin auton raskaine lasteineen puskeutua lumisen kannaksen läpi.

Istuimme kolmestaan pakettiautossa ja syöksyimme kaiteiden välissä, lumi tuulilasiin tupruten.

Sain auton pysymään kaiteiden välissä ja lopulta nousimme rannasta tielle. Siellä olikin jo hyvä tie korkeiden lumivallien välissä.

Olin tyytyväinen, etten jarrutellut, vaan ajoin kannaksen läpi kaasu pohjassa.




KUVA KULKI MATKASSANI

Niin selvisimme siitä matkasta, jonka tuotto suurin piirtein vastasi matkan kustannuksia.

En kuitenkaan enää perillä muistanut tuota ystäväni taululle piirtämää kuvaa.

Joskus vuosien varrella se käväisi mielessäni unohtuen saman tien.

Ajattelin, ettei se ollut minulle.

Ehkä hän erehtyi, tai piirsi sittenkin ajan kuluksi kuvansa.

Ehkä vain kuvittelin, kun hän katseli minua ennen kuin alkoi piirtämään.

Kuitenkin tuo kuva kulki matkassani, kaikki nämä vuodet.

OLIN VAELTANUT SIIHEN KUVAAN

Kuva tuli mieleeni viime kesänä, kun olin poikani kanssa tunturivaelluksella.

Oli kulunut vuosikymmeniä siitä hetkestä, kun näin piirroksen.

Nyt ymmärsin, mitä tuo ystäväni oli minulle piirtänyt.

Istuin vaelluspolun sivussa, jyrkästi alas laskeutuvan mäen reunalla.

Olin siinä suojaisessa notkelmassa kelottuneen hongan päällä.

Alhaalla edessäpäin avautui kilometrien mittainen, vielä osittain luminen kuru.

Sen pohjalla oli pitkä kapea lampare.

Kaukana etäällä nousi tunturin huippu, paljaana päältä ja korkeaa linkkimastoa taivaisiin kurottaen.

Näin siinä mielessäni tuon kuvan vuosien takaa.

Kuvan siellä salissa liitutaululla.

Olin nyt vaeltanut siihen kuvaan.




PÄÄTÖS TUNTURIN JUURELLA

Tiesin, että minun on pian tehtävä päätös, joka vaikuttaa loppuelämääni.

Ymmärsin nyt, miksi minulle oli se kuva taululle aikoinaan piirretty.

Oli pitänyt vaeltaa pitkä matka, että ymmärsin sen.

Olin kulkenut nyt sen matkan ja tullut tunturini juurelle.

Vielä olisi noustava raskas taivallus huipulle.

NYT YMMÄRRÄN

Tiedän, ettei siitä tule kevyt vaellus.

Olen kuitenkin valmis siihen.

Lähden matkaan varmoin ja luottavaisin askelin.

Kuljen yli juurakoiden, kivensärmistä ponnistaen ja katseeni ylös kiinnittäen.

Vaellus jatkuu, se vaellus, joka alkoi jo silloin, kun en vielä ymmärtänyt.

Nyt ymmärrän.





perjantai 15. tammikuuta 2016

PAKKASAAMU




On pakkasaamu ja makuuhuoneessa hämärää. Lähes kattoon ulottuvasta pönttöuunista kuuluu tulen rätinää ja punainen hiillos näkyy ritilöiden välistä.

Haukottelen, kiskottellen ja mietin miten saisin eilen heittämäni jääpallon pönttöuunin takaa.

Leikin illalla pallolla ja se lennähti pönttöuunin päälle, vieri takakulmaan ja putosi kopsahtaen pohjalle.

Uunin sivusta kurkkimalla näin oranssin pallon, joka oli juuri sopiva sinne seinän kulmaan jäävään rakoon, mutta ei, pois sitä ei saanut.

Nousen ylös ja käyn kurkkaamassa palloa, olisiko se itse tullut yön aikana pois piilostaan.

Oranssi pallo on kuitenkin yhä siellä kulmassa ja hehkuu himmeänä.

TERVAPATA AUTON ALLA

En ehdi pohtimaan palloa, sillä pian on aika lähteä kouluun. Kotona ei ole enää ketään, isoveli ja -sisko ovat koulussa, isä asemalla ja äiti kahvilassaan.

Vilkaisen ikkunasta pakkaskukkien yli pihamaalle. Ulkona on hyytävän kylmän näköistä.

Pihalla, korkeiden lumikinosten vierellä on vaaleansininen pikkufiat, jonka isäni osti edellisenä vuonna. Auto on kuuran peitossa, eikä sen ikkunoista näy sisään.

Renkaiden välissä, auton alla palaa pieni tervapata.

Ihmettelen, että auto ei syty tuleen.




JUON KAHVIA JA NIELEN SANOJA

Juon keittiössä haaleaa kahvia ja syön vähän leipää. Olen juonut kahvia jo viisivuotiaasta alkaen ja minua sanotaankin kahvimusteriksi.

Otan repun ja katson, että siinä on päivän kirjat. Tärkein on kolmannen luokan lukukirja, jota saan lukea muiden opetellessa tavaamaan.

Kertaan vielä lukukirjasta runon, joka minun pitää opetella ulkoa kilpailua varten. Minusta se on hassu runo, koska siinä aurinko nauraa.

Luen runon ääneen ja yritän painottaa loppusointuja, koska opettaja on sanonut, että nielaisen ne.

Minusta se on hassusti sanottu, miten sanoja voisi niellä?

TEETÄ, JUUSTOA JA SIPULITEEMAKKARAA

Runon luettuani puen ulkovaatteet ja lähden ulos. Käyn pihalla katsomassa tervapataa isän auton alla. En vieläkään ymmärrä, miksi auto ei syty tuleen.

Koulumatkaa asemaperältä on pari kolme kilometriä. Ajattelen ensin hakea koulumatkalle luokkakaverini, sitten muistan, että hänen äitinsä viimeksi käski minut aamiaispöytään.

Hän kaatoi minulle teetä ja teki juustoleivän. Tee oli kamalan kitkerää ja pahan makuista, mutta en kehdannut olla juomatta.

En myöskään pidä juuston mausta, koska meillä syödään vain makkaraa leivän päällä, silloin jos sitä on.

Lauantaimakkara on minun herkkuani, mutta sipuliteemakkarasta en pidä.

Mietin, että olisikohan siinäkin teetä.




HAAVAT IKKUNASSA

Koulun pihalla on ambulanssi ja kuljettajan paikalla istuva heilauttaa minulle kättä. Ihmettelen mitä on tapahtunut ja kävelen sisään.

Koulun eteisaula on tyhjä, olen ilmeisesti ensimmäisenä paikalla. Vien takin, lakin ja kinttaat naulakkoon ja menen luokkaan.

Istun paikalleni, kaivan repusta lukukirjan ja avaan sen “Iloisen laulun” kohdalta.

Vilkaisen ikkunoista ulos ja näen vaalenevaa taivasta vasten huurteiset haavat.

Puut reunustavat koulun ohi kulkevaa tietä.

TÄNÄÄN SAAN LAUSUA RUNON

Keskityn lukemiseen, enkä huomaa, että ovi avautuu ja opettaja kävelee luokan eteen, hän tervehtii minua iloisesti, istuutuu ja avaa luokan päiväkirjan.

“Tänään on sitten se päivä, kun saat lausua runon yleisölle”, hän sanoo minulle.

Katson eteen ja näen Töölön sairaalan stimulaattorihoitajan hymyilevän minulle ystävällisesti puhuessaan.

Hän on pukeutunut valkoiseen takkiin ja housuihin. Rintamuksessaan hänellä on pieni kyltti ja erivärisiä kyniä.

Stimulaattorihoitaja tulee minua kohti pulpettien välistä. Ovi avautuu samalla ja ajattelen toisten tulevan kouluun.

Huoneeseen tulevat kuitenkin ambulanssissa istuneet miehet mukanaan rullapaarit. He työntävät ne viereeni ja toinen pyytää minua menemään siihen makuulle.

Stimulaattorihoitaja ojentaa minulle lukukirjan pöydältä ja pyytää vielä kertaamaan “Iloisen laulun”, jonka on kirjoittanut Arvid Lydecken.

Osaisin sen sitten perillä varmasti ulkoa.




TÄHDET NAURAVAT

Asetun paareille makaamaan ja minut työnnetään käytävää pitkin tyhjään aulaan, ovista ulos ja sisälle ambulanssiin.

Ulkona katselen sinervälle pakkastaivaalle, jossa tuikkii vielä muutama kirkkaampi tähti.

Ajattelen, että tähdet nauravat nyt, mutta aurinko nauraa varmasti vasta kesällä.

KIRKKAASTI VALAISTU HUONE

Perillä minut viedään käytävien läpi ja työnnetään kirkkaasti valaistuun huoneeseen.

Vihreisiin vaatteisiin puettuja ihmisiä liikkuu siellä ja valmistelee jotain keskittyneesti.

Neurokirurgi on jo paikalla, asettelee päähinettä ja vetää hansikkaat käteen.



“ILOINEN LAULU”

Minut työnnetään suurten lamppujen alle ja otan lukukirjani esille. Näen hoitajan tulevan minua kohti sininen talvilakki kädessään.

Kauhukseni huomaan, että se on sama “kanttilakki”, jonka isä voitti kerran pilkkikilpailuissa.

Minun oli pakko laittaa seuraavana päivänä se kouluun.

En ehtinyt edes kouluun asti, kun joku heitti päähäni lumipallon kinoksen päältä ja huusi, että hassu kanttilakki.

Nyt hoitaja seisoo vierelläni ja huomaan katsoneeni väärin.

Hänellä onkin kädessään karttakeppi, jonka toisessa päässä on kierteitä, kuin porakoneessa.

Hän pyytää minua lausumaan runon ja minä sujautan kirjan peiton alle viereeni.

Katson, että kaikki kuuntelevat ja aloitan.


ILOINEN LAULU

“Näin minä nauran
ja noin minä nauran
ja miksi en nauraa saisi,
aurinko nauraa
ja tähdetkin nauraa,
niin miksi ei naurattaisi!

Iloa maailman ääret on täynnään,
niin uhkuu myös sydämeni,
iloa vaalin ja iloa poimivat
iloiset kätöseni.

Vanhat ne murheista haastavat,
kun silmät on heikot heillä
eivätkä riemujen kukkia huomaa
kaikilla elämän teillä,
mutta kun nauruni helkähtää,
niin heidänkin murheet haihtuu,
ei pienikään ikävä mieleen jää,
vaan aina se riemuksi vaihtuu!”






HOPEALAUTANEN NIELEMÄLLÄ

Herätessäni runon sanat soivat vielä mielessäni ja muistan voittaneeni siinä lausuntakilpailussa toisen palkinnon.

Taisin nieleskellä niitä loppusointuja sittenkin. Hopeinen lautanen kädessä oli kuitenkin hienoa mennä kotiin.

Uni oli niin elävä, että olen vielä sen lumoissa kun menen keittämään kahvia. Pakkasta on parikymmentä astetta ja kello vähän yli neljä aamulla.

Haen takkaan puita ja sytytän tulet. Kuuntelen puiden rätinää ja luen aamun ajatuksia.

Vähitellen uni hiipuu pois ja jättää vain tervapadan roihuamaan isäni auton alle.

Mietin, että muistinkohan ihan oikein, paloiko tuli tosiaan auton alla.

Ihmettelen vieläkin miksi auto ei syttynyt tuleen.

VAIN TÄMÄ HETKI

Kahvit juotuani menen keittiöön ja otan jääkaapista muotin, johon eilen illalla tein voileipäkakun.

Tänään olisi vuorossa koristelu ja minua vähän jännittää, sillä en ole ihan varma millainen siitä tulee.

Mielessäni on kyllä visio, mutta en ole varma onnistuuko se käytännössä. Otan muotin ja asetan sen vadille.

Tästä vaiheesta pidän eniten. Kokkailussa parasta on, että siinä kaikki muu unohtuu.

Puuhaillessa elää vain sitä hetkeä.




tiistai 12. tammikuuta 2016

TUMAKE TÖÖLÖSSÄ


Herään vähän ennen kuutta ja menen keittämään kahvit. Tämä päivä kuluu Töölön sairaalassa tumakejahdissa.

Töölössä otetaan verikokeet ja kuvataan pää Globus Pallidus internus -tumakkeen paikallistamiseksi.

Juuri tuohon, syvällä aivoissa, suurin piirtein silmien tasolla sijaitsevaan tumakkeeseen ohjataan elektrodit DBS-leikkauksessa dystoniaa sairastavalla.

Matka kohteeseen kalloluuhun poratuista rei’istä, kulkee läpi aivojen ja ohi verisuonien, joten reitti on syytä tuntea tarkoin.

Pienikin osuma verisuoneen on kohtalokas. Halvaantuminen tai jopa kuolema ovat leikkauksen reaalisia riskejä.

Vähäisiä ja kuitenkin täysin todellisia.

Yksi tai kaksi prosenttia ovat yhdelle ihmiselle täydet sata prosenttia.

AAMU KÄYNTIIN SMOOTHIELLA

Aamuseitsemän jälkeen täytyy olla syömättä, joten otan kahvit ja juon illalla valmiiksi tehdyn smoothien.

Yleensä teen sen niistä aineksista, mitä jääkaapista löytyy. Nyt on löytynyt herkkuja; appelsiini-mangokaurajuomaa, rahkaa, mandariinia, hunajaa ja salaattia.

Voiko näin hyvä olla terveellistä?


KIITORATA KOHTI LEIKKAUSTA

Aamupäivällä sairaalassa menen ensin labraan verikokeisiin ja sen jälkeen osastolle valmistautumaan kuvaukseen.

Tapaan myös stimulaattorihoitaja Taina Lahden jossain vaiheessa. Olen kuullut, että hän tietää aivostimulaatiosta enemmän kuin ehdin kysyä.

Päivällä edessä on sitten pään MRI-kuvaus, jossa käytetään mahdollisesti vakauttavaa lääkettä, että pää pysyy kuvauksen ajan paikallaan.

Kuvauksessa paikallistetaan juuri tuo dystonian altistamia lihaksia ohjaava tumake, johon pienet elektrodit ohjataan.

Kotiinpääsy on kiinni siitä, kuinka paljon lääkettä pään vakauttamiseen kuvauksen ajaksi annetaan.

Tumakkeen paikallistamisen jälkeen kiitorata kohti leikkausta on avattu.

DYSTONIASTA PARANTUNUT JOURNALISTI

Mietin aamukahvia juodessani facebook-ystäväni linkittämää artikkelia, jossa kerrottiin italialaisesta journalistista.  Hän oli sairastunut dystoniaan 32-vuotiaana.

Sairaus oli alkanut focaalisena ja servikaalisen dystonian oireilla; pään vääntymisenä, vapinana ja nykimisenä.

Federico Bitti kertoo The Globe and Mail -lehden artikkelissa, että hän masentui ja oli hyvin epätoivoinen, koska sairaus eteni ja vaikutti jo liikkumiseenkin.

Lääkärit ehdottivat syväaivostimulaatiota hoidoksi, johon hän ei ollut kuitenkaan halukas lähtemään.

Miehen mukaan leikkaus ei ollut hyvä ajatus, koska paraneminen on siinä parhaimmillaankin vain osittainen.

DBS-leikkaus sisältää myös riskejä, jotka huolettivat häntä.


TOHTORI FARIAS JA MUUSIKON DYSTONIA

Dystonia kuitenkin eteni ja Federico alkoi ajatella, että ehkä lääkärit olivat sittenkin oikeassa leikkauksen suhteen.

Tuossa epätoivon hetkessä hän kuuli kanadalaisesta tohtorista, Joaquin Fariaksesta, joka vastaanotollaan on parantanut lukuisia ihmisiä useista liikehäiriösairauksista.

Italialainen journalisti Federico Bitti matkusti siis Torontoon tohtori Fariaksen hoitoon. Aluksi hän oli skeptinen hoidon suhteen.

Epäilykset kuitenkin hälvenivät, kun tohtori Fariaksen työtoveri kertoi tämän parantaneen hoidoilla ensin itsensä muusikon dystoniasta.

LÄÄKKEETÖN PARANEMINEN

Federico heittäytyi täysillä hoitoihin ja hyvin pian tuli myös tuloksia. Hoidon jatkuessa hän alkoi löytää liikkeitä, jotka aivot olivat unohtaneet dystonian vuoksi.

Mies löysi myös nuoruuden huolettomuuden tanssin ja oivalsi siitä itselleen hyvän hoitomuodon. Mukaan liitetyllä videolla hän tanssi Madonnan musiikin tahtiin ja vaikutti täysin terveeltä.

Viimeisessä videossa, jonka ystäväni oli linkittänyt, hän puhui suuren yleisön edessä ja oli täysin terveen oloinen.

Ero oli uskomaton ensimmäisiin kuviin ja videoihin verrattuna, niissä hänen dystoniaoireensa olivat vaikeammat, kuin minulla koskaan on ollut.

On myönnettävä, että kanadalaisen tohtori Joaquin Fariaksen kehittämä hoito toimii ja parantaa ihmisiä.

Hän sanoo itse, että tutkimiseen on hyvin vaikea saada apurahaa, koska hoito ei tuo rahaa kenellekään.

Ihmisen paraneminen ilman lääkkeitä ei ole hyvää bisnestä, valitettavasti.


TÖÖLÖÖN TUMAKEJAHTIIN

Pakkasta on kymmenkunta astetta, kun kävelen linja-autoasemalle. Viima on jäätävän kylmä koillistuuli.

Koululaisia ja muutama muu liikkuu kadulla. Bussiaseman edessä katselen maassa pyörteinä kiertävää tuulta.

Lumi kieppuu vinhasti itsensä ympäri. Viime syksyn koivunlehti lepattaa kuin perhonen keltaisen katulampun kuvun viereen.

Lehti on hetken siinä, kuin valokeilassa, väpättää sitten alas ja kieppuu tien pinnalla kohti risteystä.

Bussi kääntyy asemalle, nousen kyytiin, tervehdin kuljettajaa ja sanon Töölön kisahallin pysäkin määränpääksi.

Kuski moikkaa, ottaa kympin ja minä haen puolitäydestä bussista istumapaikan latauspistokkeen alta, vasemmalta puolelta ja alan kirjoitella.

Vasen puoli on oleellinen, koska pää taipuu sinne muutenkin. Vai toimisiko tässä tohtori Fariaksen vastaliike.

Ulkona pyörtää hangilla hienoa lumipölyä. Pääni sisällä on kirjainten lumipyry, jokainen hiutale erilainen.

MÄNTÄN MIES JA TOHTORI FARIAS

Mietin italialaisen Federico Bittin paranemista. Kieltämättä lukemani ja näkemäni sai ajattelemaan. Hämmästyttävä oli hänen toipumisensa, sitä ei voi mitenkään kiistää.

Juttelin journalistin paranemisesta iltayöstä mänttäläisen facebook-kaverini  kanssa. Saman, joka oli videot löytänyt ja linkittänyt.

Keijo Tuominen on itse myös parantunut dystoniasta omilla, itse kehittämillään harjoitteilla.

Hämmästelimme yhdessä sitä, kuinka hänen harjoitteensa olivat samankaltaisia, kuin  tohtori Joaquin Fariaksella.

Mänttäläinen ystäväni äimisteli sitä, kuinka hän, tavan tallaaja, oli itse kehitellyt samantapaisen hoidon, kuin oppinut tohtori.


KEIJO TUOMINEN PARANI DYSTONIASTA

Keijo Tuominen parani 2014 vaikeasta focaalisesta dystoniasta, joka oli lajiltaan servikaalinen ja tyypiltään anticollis.

Tämä tarkoittaa, että hänen päänsä painui rintaa vasten, eikä hevin sieltä noussut.

Olen Keijon paranemisesta kirjoittanut kaksi blogia, "Dystonia ja paraneminen" ja "Voiko dystoniasta parantua".

Kumpikin on blogihistorian kymmenen luetuimman blogin joukossa.

Keijo Tuominen on kirjoittanut myös oman blogin paranemisestaan. Linkki blogiin löytyy tämän sivun blogiluettelosta.

Kieltämättä olisi upeaa parantua ilman leikkausta ja pään poraamista.

Nyt olen kuitenkin matkalla sairaalaan verikokeisiin ja tumakejahtiin.

Pään kuvaukseen, jossa lihaksia ohjaava tumake paikallistetaan.

Sen jälkeen leikkaus ja elektrodien oikea sijoitus on mahdollinen.


KREIKKALAINEN SUUDELMA

Mieleeni tulee erään toisen facebook-ystäväni kertoma tarina sairaalasta. Hän oli kauan sitten ollut syöpäsairaita hoitavien osastolla käymässä.

Siellä eräs vaikeasti sairas ulkolainen mies oli viitannut hänet luokseen.

Ystäväni oli mennyt miehen lähelle ja tämä oli vetänyt hänet ihan viereensä, suoraan kasvojensa eteen.

Sitten tuo kreikkalainen mies oli suudellut naisen otsaa kevyesti ja huokaissut "mama".

Vähän ajan kuluttua mies oli menehtynyt syöpäänsä.

Ystäväni oli ymmärtänyt silloin, että hän oli äidin korvike tuolle miehelle.

Äiti, joka kaukana oikeasta äidistään valmisti hänet kohtaamaan kuoleman.

VERTAISTUKEA ODOTUSHUONEESSA

Jään Töölön kisahallin pysäkille ja lähden Sibeliuksenkatua kohti sairaalaa. Sisällä kysyn vielä ohjeet neuvonnasta. Olen runsaat puoli tuntia edellä, joten istun vielä aulaan odottamaan.

Joukko opiskelijoita seisoskelee kahvion edessä iloisesti rupatellen. Raikuvia nauruja kaikuu kahviossa. Täällä tuntuu olevan porukkaa, joka osaa ottaa välillä rennosti.

Menen labraan, jossa on muutama odottaja. Laitan vuoroa odotellessa facebookiin kuvan, että olen Töölön sairaalassa.

Pian siihen alkaa tulla tykkäyksiä ja tsemppauksia, vertaistuki toimii näinkin.


MONE’T EI KULKENUT KAUNEUDEN OHI

Laboratorion käytävällä on Claude Monetin  taulusta "The Meadow road to Pourville,"
tehty kopio.

Siinä menee rantaheinikon poikki tallattu polku merenrantaan. Taulussa on kesä ja lämpö väreilee rantahiekassa, lempeä tuuli puhaltaa taulusta kasvoille.

“Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Claude Monet sanoo sitaatissa, jonka löydän internetistä.

“Claude Monet maalasi useita sarjoja samasta aiheesta eri vuorokaudenaikoina. Niissä korostui valojen, varjojen ja värien huolellinen sommittelu. Tunnettuja Monet’n sarjoja ovat lummelammet, joiden maalaamiselle hän erityisesti omistautui elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä.”

Nämä tiedot löydän Wikipediasta ja mietin, kuinka valtavan lahjakas taiteilija on käyttänyt suuren osan elämäänsä ja taitojaan lummelammen maalaamiseen.

Mone’t näki lummelammessa sen kauneuden, jonka ohi monet olisivat vain kävelleet, pohtien mennessään jotain sillä hetkellä mieltä painaa.

Kauneus ei ole itsestään selvää, ei edes selkeä kauneus, sekin pitää havaita.

Pysähtyä katsomaan sitä, tai muuten sen menettää.

SAIRASKERTOMUS KOLMELLE HOITAJALLE

Laboratorion näytön numero vaihtuu ja menen sisään. Verikokeet ottaa harjoittelija, jota opastaa toinen työntekijä. Kohtelu on ystävällistä ja asiallista.

Sydänkokeiden jälkeen siirryn ylös neurokirurgiselle osastolle. Myös siellä saan ystävällisen vastaanoton.

Hoitaja ohjaa minut huoneeseen ja hakee sairaalavaatteet. Pian alkaa tapahtua ja hoitajia pyörii välillä kummallakin puolellani.

Kaikki ovat tosi ystävällisiä ja ehdin kertoa koko sairaskertomukseni kolmelle hoitajalle.

He kuuntelevat tarinani kärsivällisesti ja ymmärtävästi.


ODOTTELUA, MUSIIKKIA JA KIRJOITTELUA

Yksi hoitaja asentaa kanyylin valmiiksi suoneen. Hän sanoo minulla olevan pakenevat suonet eikä osu vasemman käden verisuoniin.

Pari kertaa suoni karkaa neulalta vasemmasta kädestä ja hoitaja siirtyy oikealle puolelle, sinne hän onnistuu myös kanyylin asentamaan.

Kolmen sängyn huone on tyhjä ja hiljainen, ikkunasta näkyy mäntyjä, joiden oksia tuuli tempoo.

Vien siviilivaatteet käytävällä olevaan kaappiin, puen sairaalakuteet päälle ja asetun makoilemaan sänkyyn.

Odottelua, musiikkia ja kirjoittelua, niillä aika kuluu nopeasti.

SELVIÄ KUVIA PÄÄSTÄ

Stimulaattorihoitaja Taina Lahti ei ole vielä päässyt paikalle. Toinen hoitaja käy sanomassa, ettei Lahti saa poistua nyt tiimistä, mutta tulee kun ehtii.

Minulta kysytään magneettikuvista ja siitä, että tarvitsenko pään paikallaan pitämiseen lääkettä.

Tiedän dystonian olevan huomionkipeä sairaus, joka aina aktivoituu jos sen ei sitä toivota tekevän.

Sanon hoitajalle, etten ole varma saanko päätä pysymään paikallaan kuvauksen ajan. Uskon dystonian aktivoituvan ja epäilen, ettei kuvista tule riittävän selviä.

Hoitaja sanoo, että anestesialääkäri tulee kohta keskustelemaan kanssani.


HISSI JA HERRASMIES

Anestesialääkäri tulee huoneeseen, esittäytyy ja kättelee. Hän on myös ystävällinen ja rauhallinen.

Keskustelemme kuvauksesta ja sanottuani, etten pysty takaamaan pään täydellistä paikallaan pysymistä, hän päättää, että nukuttaa minut kuvaukseen.

Minut työnnetään vuoteessa käytävän läpi hissikerrokseen. Katselen vuoteelta ylös ja näen vanhemman herrasmiehen odottavan hissiä. Kohteliaasti hän siirtyy syrjään, kun hissi saapuu.

Menemme vauhdilla kohti magneettikuvausta ja sänkyä pyöräytellään karusellin tapaan ovien kohdalla. Hoitaja kysyy huimaako pyörittely, mutta kerron, että kivaahan se vain on.

Ennen kuvausta anestesialääkäri asettaa kanyyliin nukutusainetta ja asettaa kasvoilleni happinaamarin.

Uni tulee nopeasti. Saapuu kuin lempeä ystävä, olemus raukeaa ja minulla on tunne, kuin lipuisin hiljaa virrassa.

KIRJOITIN KOKO AJAN

Edessäni on kirjoituspöytä ja näyttö. Minä kirjoitan jotain innokkaasti. Olo on hyvä, iloinen ja vapautunut.

Avaan silmäni ja sanon viereeni tulleelle kirjoittaneeni koko ajan. Vihreäpukuinen menee valkotakkisen luo ja sanoo nimeni, olen kuulemma herännyt.

Katson yläpuolellani olevaa näyttöä ja tajuan olevani heräämössä. Taululla menee sydänkäyräni ja pulssini, joka on 48.

Hoitaja kertoo kuvien onnistuneen hyvin. Minut työnnetään takaisin huoneeseen, jossa torkun vielä jonkun aikaa.


KÄYMME LÄPI DBS-HOIDON

Stimulaattorihoitaja Taina Lahti tulee huoneeseen ja keskustelemme DBS-hoidosta pitkään.

Käymme läpi kaikki kysymykset, jotka mieleen siinä hetkessä tulevat. Taina Lahti on ystävällinen ja empaattinen.

Hän pyytää soittamaan jos jotain tulee mieleen tai tästä keskustelusta unohtuu.

Puoli neljältä saan päivän ensimmäisen lämpimän aterian, kasviskeittoa, vettä, ruisleipää, kokojyväleipää, voita, mehua ja lappapuuroa.

ONNELLINEN UNI

Ulkona puhaltaa raaka tuuli, kun astun Topeliuksenkadulle. Kello on viiden hujakoilla ja päätän kävellä Kamppiin.

Raikkaassa tuulessa on hyvä ajatella ja ehtisin helposti kuuden bussiin.

Pohdin unta, johon heräsin nukutuksesta.

Olin onnellinen siinä unessa.