keskiviikko 2. joulukuuta 2015

OSAT VAIHTUVAT


Käsi hakeutuu leualle nopeasti, kääntää pään suoraan ja painaa rinnalle, siinä se pysyy hetken.

Vääntö sivulle on niin voimakas, ettei vasen käsi jaksa pitää päätä suorassa kauan. Kättä alkaa särkeä olkavarresta, säteilee ranteeseen ja kämmeneen.

Muistan neurologin kysyneen viikko sitten vastaanotolla, tuntuuko olkavarresta säteilevä kipu kämmeneen asti. Silloin ei vielä tuntunut.

Juoksen katuvalosta toiseen ja ylitän pimeitä kaistaleita, kuin elämän synkkiä hetkiä. On vain mentävä niiden yli.

Mitä jos jäisikin siihen, pysähtyisi ja antaisi olla. Jäisi valojen väliseen pimeyteen.

Elämässäkin on aikoja, joiden yli on vain mentävä.

On luotettava, että valoisammat ajat tulevat, jos jaksaa vaeltaa pimeiden läpi.

RATKAISEVA HETKI

On kosteaa ja hämärää, katulamppujen valo kelmeän keltaista. Hyppään lätäkön yli ja mieleeni tulee Henri Cartier-Bressonin kuuluisa valokuva.

Siinä kuvassa herrasmies, puku päällä ja hattu päässä hyppää tulvivalle kadulle asetetuilta tikapuilta.

Hän on juuri ponnistanut viimeiseltä puolalta ja miehen kantapää on aivan veden pinnan päällä.

Kuvan ajoitus on täydellinen. Arvokkaan oloinen mies tyylikäs puku päällä, kuin pientä lätäkköä ylittämässä. Pysähtynyt siihen hetkeen, kahden elementin väliin.

Takana turvalliset tikapuut ja kuiva maa,  edessä veden täyttämä katu ja varma veteen putoaminen.

Jotenkin juostessani samaistuin tuohon kuvaan ja sen ratkaisevaan hetkeen.


MUUTOS ON AINA VARMA

Katselin kuvaa viime lauantaina Ateneumin näyttelyssä.

Ajoituksen mestarin Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyssä käynti oli juuri sellainen elämys, kuin odotinkin.

“Ratkaiseva hetki” on hänen luomansa käsite. Pidän hänen ajatuksestaan, että valokuva on tapa kertoa tarinoita elämästä.

Myös tuossa kuvassa on tarina ja ratkaiseva hetki, vääjäämätön muutos, joka koskettaa.

KUVA ON TARINA

Mies on irronnut turvalliselta tukipuulta ja kohonnut ilmaan, hän on siinä välillä, juuri ennen veteen putoamista, kantapää pintaa hipoen.

Miehen olemus ja ilme ei kerro mitään kuvaa seuraavasta hetkestä, vaikka katsojan mielessä tarina jatkuu.

Kuva on tarina elämän mahdottomuudesta ja sen kohtaamisesta luottaen ja varmana.

On uskomatonta, miten Cartier-Bresson onnistuu tavoittamaan kuvissaan juuri sen ratkaisevan hetken.

Tämä kuva on 30-luvulta ja kuvattu mustavalkoiselle filmille pienellä Leica-kameralla, jota Cartier-Bresson tapasi käyttää.


KUVIEN TARINAT JATKUIVAT MIELESSÄ

Kuvat näyttelystä jäivät mieleen ja mietin, että jokaisessa kuvassa oli tarina.

Kuvat jatkoivat elämäänsä katsojan mielessä ja se oli varmaan Cartier-Bressonin tarkoituskin.

Hän oli nerokas tarinankertoja, jonka kuvista voi todella  käyttää sanontaa, että ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvat jäivät mieleen ja kiertyivät kuin lankana ajatuksien kudoksiin.

NÄKYMÄ MUURINAUKOSTA

Yksi kuva, oli otettu hieman ennen Espanjan sisällissotaa Sevillassa.

Kuvassa oli muuriin repeytyneestä aukosta näkymä kadulle, jolla lapsijoukko leikki riehakkaina.

Huomio kiinnittyi kuvan etualalla kainalosauvoilla vaivalloisesti etenevään poikaan.

Hänen takanaan ryntäävää poikaa piteli toinen poika olkapäästä.

Kuvassa oli valtavia jännitteitä ja symboleja.

Repeytynyt aukko muurissa, riehakkaat leikkijät, sanko kädessä nainen arjen puuhissa ja rampa poika.


ELÄMÄN RIEMU

Pian kuvan ottamisen jälkeen alkoi Espanjan sisällissota, jota seurasi kohta toinen maailmansota.

Tuon kaiken keskellä poikajoukko leikki riehakkaasti, niin kuin sotaa ei olisi tai tulisi.

Repeytynyt muuri ja kainalosauvoin etenevä rampa poika kuvasivat sitä todellisuutta, johon kuvan katsoja näki.

Aivan kuin katsoisi ihmiskunnan koko historiaa.

Muurit repeävät, sodat syttyvät, joku vammautuu, arki jatkuu ja elämän riemu, jota mikään ei sammuta.

ONTUVA LAPSUUDENYSTÄVÄNI

Pysäyttäviä kuvia hetkistä, jotka avasivat ajatusvirtoja omiin kokemuksiin.

Rammasta, kainalosauvoin etenevästä pojasta tuli mieleeni eräs hyvä lapsuudenystäväni, jonka kanssa leikin ennen kouluaikoja.

Hän ontui toista jalkaansa, joka oli vammautunut poliorokotuksen seurauksena.


SIIVOUSPÄIVÄNÄ VESISANKKOON

Hänen isänsä oli iso tummatukkainen mies, jota vähän pelkäsin ja joskus syystäkin, varsinkin jos olin kiusannut ystävääni.

Olimme kyllä naapurin tytön kanssa tavallisesti hyviä kavereita ja kävimme usein toistemme kotona leikkimässäkin.

Erään kerran hän oli meillä leikkimässä siivouspäivänä. Siinä touhuillessamme äitini jätti vesisankon tuolin viereen.

Hän jatkoi luutuamistaan ja me siirryimme sivuun leikkeinemme.

Kaverini astui taaksepäin ja aikoi istua tuolille, mutta putosikin suoraan kylmään luutuuveteen.

Tilanne oli vahinko ja minua nauratti niin että mahaan sattui. Kaverini taisi lähteä itkien kotiin.

Olen jälkeenpäin ajatellut, että ehkä ontuminen vaikutti hänen putoamiseensa.

NAAPURIN SETÄ JYLISI ETEISESSÄ

Kerran tein lumilinnan pihaamme ja naapurin tytön ohi mennessä heittelin häntä lumipalloilla. Pipo lensi tytön päästä ja hän juoksi itkien kotiin.

Seuraavan kohtauksen tiesin jo etukäteen, enkä halunnut jäädä sitä odottamaan.

Ryntäsin kotiovelle ja sain sen juuri auki, kun naapurin ovi levähti auki ja nimeäni huudettiin.

Seuraava muistikuva on, kun kyykin komerossa ja naapurin sedän jylhä ääni kaikuu eteisen avatusta ovesta.

Ovenraosta näen, että äitini seisoo esiliina päällä keittiön lattialla ja kuuntelee jylisevää puhetta.

Tulen lopulta ulos komerosta, kun naapurin setä on poistunut.


“KOIVUNIEMEN HERRA”

En muista äitini toruneen minua erityisesti, vaikka tiesin vitsan, joka ylhäältä uunin sivusta katseli minua tuimasti.

“Koivuniemen herraksi” kutsuttua vitsaa tiesin saavani kumartaa, kunhan isä tulisi iltajunalta.

Tuo “koivuniemen herra” meillä oli aina valmiina, mutta en muista koskaan piiskaa saaneeni.

Ehkä olen unohtanut, tai sitten se oli pelkkä pelote. Isä taisi pitää vain puhuttelun kotiin palattuaan.

Pian olimme naapurin tytön kanssa taas hyviä kavereita.

Muutimme pari vuotta koulujen alkamisen jälkeen pois asemaperän puurivitaloista, enkä tavannut kaveriani enää koskaan.

ELÄMÄSSÄ OSAT VAIHTUVAT

Tuo muisto ontuvasta lapsuudenystävästä tuli mieleeni, kun katselin Henri Cartier-Bressonin repeytyneen muurinaukon läpi ottamaa kuvaa.

Kuva riehakkaasta lapsijoukosta kadulla ja hitaasti muista erkaantuvasta, kainalosauvoilla ontuvasta pojasta vei minut aikamatkalle omaan lapsuuteeni.

Mietin juostessani, kun väkisin sivulle vääntyvää päätäni yritän pitää suorassa, että nyt on minun vuoroni edetä näin.

Elämässä tapaavat osat joskus vaihtua.


JÄRKYTTÄVÄ HOITOVIRHE

Hoitovirheessä neliraajahalvaantunut Marja Korhonen sanoo:

“Elämä antaa ja elämä ottaa, mutta aina se on ainutlaatuista”.

Sain viime viikolla postissa Marjan kirjan “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni” ja kirja on nyt luettavana.

Ensimmäiset kymmenet sivut olivat jo koskettavia ja mieltä järkyttäviä, niin hirvittävä seuraus hoitovirheestä sairaalassa hänen elämäänsä oli.

Mietin pitkälle alkuyöhön hänen kokemaansa ja sitä kuinka hän on selvinnyt kaikesta.

IHMISIÄ JA ELÄMÄNTARINOITA

Marja Korhonen vie lukijan tarinassaan niin syvälle, että koettu tuntuu omakohtaiselta.

Pohdin mielessäni liikkuvia ajatuksia ja huomasin, oman sairauteni kautta saaneeni kohdata ihmisiä ja elämäntarinoita, joita en olisi ehkä koskaan muuten tavannut, kuullut tai lukenut.

Nukahdin niihin ajatuksiini ja heräsin viiden aikaan aamulla.


USKOMATON SELVIYTYMISTARINA

Olen nukkunut hyvin ja menen keittämään kahvit. Sytytän takkaan tulen ja avaan pädini.

Ajattelen, että Marja Korhonen kirjoitti kirjansa otsahiirellä kirjain kerrallaan.

Minä kirjoitan ipadille sormella, kirjain kerrallaan, niin pystyn pitämään päätäni suorassa.

On ollut huikea kokemus tutustua netin ja kirjan kautta Marja Korhoseen.

Jo nyt huomaan hänen muuttaneen ajatteluani ihmisen selviämisestä ja vaikeiden kokemusten kääntämisestä voitoksi.

Marja Korhosen kirja on uskomaton selviytymistarina, jota tämän päivän ihminen tarvitsee.

Sanon näin, vaikka kirjasta on vielä suurin osa lukematta, sillä olen jo saanut häivähdyksiä omaankin elämääni.

“NOBODY KNOWS...”

Kirjoitettuani lähden valmistamaan sämpylätaikinaa ja kanakeittoa lounaaksi.

Avaan radion kymmenen uutisille ja ehdin kuulla Muistojen bulevardin päätteeksi Louis Armstrongin karhean lauluäänen.

Se täyttää keittiön kuin naapurin sedän ääni aikoinaan äidin keittiön.

“Nobody Knows The Trouble I’ve Seen...”





2 kommenttia:

  1. Moi juttu kamuni! Marjan tarina on ihailtavaa jaksamista.Tälläiset kertomukset pysäyttävät kerta toisensa jälkeen.
    Tänään kävin neurologin vastaan otolla toisen kerran dystoniani tiimoilta. Käynti oli päin vastainen edelliseen verrattuna. Neurologi vaikutti olevan kartalla asiassa. Suositteli pistos hoidon aloittamista. Aloitti tarv. tabl.lääkkeen vapinaan. Seuraavalla käynnillä pääsen myös dystoniaan perehtyneen fyssarin juttusille jes!! Tuli kyllä sellanen hyvä fiilis tällä kertaa käynnistä. Tuntu et oikeesti kuunneltiin . Sanoi kyllä et jos mun pää kuvattais näyttäs joulukuuselta :O. Kysy vielä et tajuunko kuinka paljon vie multa energiaa? Oon kuulema vaan puskenu menemään. En hoksannu sanoo sillo et sithän mulla on joulu ainainen;) Hyvin kyllä kuvaili miten mun pää kääntyy pikku hiljaa oikealle ja näytti sen oikein havainnollisesti . Koko kaulan sanoi olevan kiertynyt ja ammatti ihminen sen näkee heti totesi. Ensi vuonna sitten piikille ja näillä eväin eteenpäin mennään. Jaksamista taas arkeen ja juhlaan sinulle. Terv.munkkis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Munkkis!

      Olipa kiva viesti. Nyt sitten sait servikaalisen dystonian diagnoosin ja katselet oikealle päin. Jos joskus tavataan, niin meidän on helppo keskustella vierekkäin. On se aina iso helpotus tuo diagnoosi, vaikka puhutaankin useimmiten kroonisesta sairaudesta, joka voi levitä myös viereisiin tai kauempiinkin lihaksiin. Silti se aina helpottaa, kun tietää, ettei kyseessä ole jokin epämääräinen vaiva. Olivathan nuo oireetkin jo niin selkeät, että tuo diagnoosi oli odotettavissa. Nyt saat pistokset ja toivon mukaan ne myös auttavat.

      Botuliilitoksiini auttaa noin 90-prosentilla dystoniaa sairastavista ja minä kuulun siihen osaan, missä piikit eivät tehoa, siksi olen nyt keväällä menossa DBS-leikkaukseen. Nyt kun sait diagnoosin, niin pään magneettikuvaus kannattaa tosiaan vielä pyytää ja varmistaa muut sairaudet vielä pois. Minäkin pyysin kuvausta pari vuotta sitten. Nyt kun neurokirurgi katsoi kuvaa, hän sanoi, että siinä on jonkin verran liikettä. Tammikuussa menen MRI-kuvauksiin Töölöön ja sitten varmaan annetaan jotain, mikä vakauttaa pään paikalleen.

      Hyvä kun pääset myös dystoniaa tuntevalle fysioterapeutille. Tiesikö neurologi suositella jotain erityisesti. Minä kysyin viime kerralla Lohjalla, osaisiko hän suositella dystoniaa tuntevaa fysioterapeuttia, mutta hän ei tiennyt ketään. Neurologi kirjoitti sitten lähetteen, millä voin itse hakeutua hoitoihin. Tietääkseni Suomen Dystonia-Yhdistyksellä on tai on tulossa lista dystoniaa tuntevista fysioterapeuteista.

      Voimia ja valoisaa joulunaikaa Ystävä

      -harzu

      Poista