tiistai 29. joulukuuta 2015

LUOVUUS TAI LUOVUTUS



Katsoin peiliin ja näin, että seuraava askel olisi tyhjyyteen. Vatsanpohjassa kävi kylmä kierre ja pelko sai jalan hidastumaan.

Uskallanko astua askelta ja pudota syvyyteen, jonka peilistä näin.

Kipu vihlaisi jalkaterää, huudahdin ja peili putosi lattialle. Kattovalo loisti kymmenistä sirpaleista, kuin väärinpäin käännetyn taivaan tähdet.

Olin iskenyt jalkani keittiön kynnykseen leikkiessäni lempileikkiäni. Minulla oli tapana asettaa peili vatsalle ja katsoa siihen kävellessäni.

Peilistä katsoen jokainen askel oli askel tyhjyyteen.

Minä pidin siitä vaaran tunteesta, jonka keksimälläni illuusiolla sain aikaan.

Nyt olin kuitenkin siirtynyt kuvitellusta vaarasta todellisuuteen. Kipu jalassani, kimaltelevat sirpaleet lattialla ja äiti edessäni olivat varma merkki siitä.

Leikki oli ohi, vaikka vatsanpohjassa kävikin kylmä kierre.

Olen usein ajatellut tuota leikkiä, jonka lapsen luovuudella keksin.

Voin vieläkin mielessäni kulkea sen matkan ja tuntea pelon kylmän kierteen.

Turvallisen kauhun, kokemuksen siitä, miltä tyhjyyteen astuminen tuntuu.


KIRJAINTEN KAUTTA SEIKKAILUUN

Äidilläni oli tapana lukea Aku Ankkaa ääneen minulle kun olin lapsi. Kerran hän ei kuitenkaan ehtinyt ja minä katselin lehteä yksin sängyllä.

Näin kuvat ja puhekuplat joihin aloin keksimään sanoja. Jossain vaiheessa äiti tuli viereeni ja luin hänelle keksimiäni sanoja.

Äiti huudahti, että minähän osaan lukea ja siitä lähtien luin Aku Ankkani itse.

En vieläkään tiedä luinko vai keksinkö itse ensimmäiset sanat puhekupliin, vai veikö äitini kannustus minut kirjainten maailmaan.

Äitini innostuneet sanat kuitenkin jäivät mieleeni ja tiedän, että niiden siivin lensin seikkailuihin.

Kirjaimet veivät satujen ja kirjojen kautta unelmiin, loputtomiin unelmiin.

En ole palannut takaisin, enkä koskaan tule palaamaan.

SANAT KUIN SIIVET TAI SAKSET

Sanat kuin siivet tai sanat kuin sakset, kumpikin on totta elämässä.

Sanoilla voi saksia siipiä, joilla olisi lennetty unelmiin.

Leikata haaveet, joita  ei itse saanut kokea. Kostaa katkaisemalla.

Sanoilla kuin saksilla.

Sanat voivat siivittää sanomattomiin tai kokemattomiin mahdollisuuksiin.

Sanat voivat avata ovia, kuljettaa mielen vapauteen.

Sanat voivat viedä unelmiin, niillä voi saada ihmisen uskomaan itseensä.

Sanoilla kuin siivillä.


LUOVUUS VAI LUOVUTUS

Ihminen syntyy, kasvaa, kehittyy ja oppii luovana. Lapsena luovuus on luonnollista. Kaikki leikit ovat luovia.

Missä vaiheessa luovuus loppuu?

Ihmisen pitäisi pysyä luovana koko elämän ajan, kehdosta hamaan hautaan.

Onko elämää ilman luovuutta, vai onko elämä päättynyt, kun luovuus loppuu?

Onko luovuuden vastakohta luovutus?

IHME PÄIVÄSSÄ

Joka päivä pitäisi tehdä jotain luovaa, mitä ei ole aikonut, tai tehnyt ehkä koskaan ennen.

Nimitän sitä päivän ihmeeksi.

Joka päivä pitäisi tehdä yksi ihme.

Vaikka päivä olisi kuinka masentava ja vaikea, jos siihen keksii yhden ihmeen, voi kaikki muuttua.

Luovuus löytää sen ihmeen, joka rikkoo arjen kaavan.

Murtaa sen kipeästi kiristyvän vanteen.

Ihme ei ole outo asia välttämättä.

Ihme on luovuuden läpimurto, irtiotto vapauteen.

Ihme päivässä pitää luovuuden elossa.

Pitää elämän ihmisessä.


PÄIVIEN VIRTA

Juoksin eilen virralla ja otin paljon kuvia siellä, niin kuin minulla on  tapana.

Ihmettelen aina sitä, miksi virta on joka kerta erilainen, koskaan siitä ei saa samanlaisia kuvia.

Elämää verrataan usein virtaan.

Päivät kulkevat kuin virta, tuntuvat samanlaisilta ja kuitenkin jokainen on erilainen.

Jokainen päivä on ainutlaatuinen, eikä palaa koskaan takaisin.

AJAN VIRTA

Katselin virran kuohuihin ja ajattelin ajan virtaa, kuinka se on taas vuoden juossut.

Vesi on nyt tavallista korkeammalla, ehkä lämpimän joulukuun ja sateiden vuoksi.

Virran kuohut olivat voimakkaita ja veden tempo koskessa raju.

Elämän virtakin on joskus samanlainen.

Kulkee rajuna koskessa, tempoo kuohuissa, virtaa vakaana vuokseen ja lepää hetken suvannon rauhassa.

Elämän vallaton virta, joka lävitsemme kulkee ja mukanaan kuljettaa.

Toisinaan rantakiville heittää ja joskus tulviviin kuohuihin tempaa.

Tämä elämä, joka antaa ja ottaa.


LANKUT KOSKEN YLI

Tapasin siinä virralla, kosken alla kaksi kävelijää ja pysähdyimme juttelemaan.

Toinen heistä tunsi koskialueen lapsuuden leikeistään. Hän kertoi, että kosken yli oli siihen aikaan aseteltu pari lankkua kivien päälle.

Heitä lapsia oli varoitettu menemästä lankkuja pitkin kuohuvan kosken yli.

Kiellot ovat käskyjä luovalle lapselle kokeilla rajoja, joten luonnollisesti koski oli ylitetty niitä pitkin.

Nyt kosken yli kulkee vankka kävelysilta ja alajuoksulla sijainnut suuri mylly on purettu.

Toivotin heille hyvää uutta vuotta ja juoksin sillalle.

Ajattelin kuohuja katsoessani, miten jännittävää on ollut kulkea kosken yli lankkuja pitkin.

ASKEL ARVOITUKSEEN

Lapsuuden leikissäni yritin nähdä eteenpäin, seuraavan askeleen verran peilistäni.

Peili meni rikki, kun kompastuin todellisuuteen, hajosi pirstaleiksi lattialle.

Väärinpäin kääntyneen taivaan tähdet sieltä tuikkivat vieläkin.

Lapsuuteni peili on mennyt rikki, eikä sitä enää ole.

Seuraava askel on kuitenkin aina yhtä arvoitus, kuin silloin lapsena.


ASKELEET ILMAN PALUUJÄLKIÄ

Eräs ystäväni ja blogini lukija on saanut elämän matkalle mukaansa kauniita sanoja, jotka avaavat usein valoaukkoja mielen pilviin.

Hänen sanansa johtavat lukijan sisälle elämän puutarhaan, missä kukat kukkivat ja linnut laulavat.

Avainsanat, ne hän sai matkaan, lahjaksi ja evääksi, hänelle itselleen ja meille kanssamatkaajille.

Niihinkin sanoihin liittyvät askeleet.

Askeleet ilman paluujälkiä.

Olen usein, kun luen elämänmyönteisiä ja luovia sanoja, jotka ystäväni kirjoittaa, ajatellut niitä askelia lumessa.

Olen ajatellut niitä menojälkiä, raskaita askeleita, ihmisen mittaista matkaa ilman paluujälkiä.

Miksi elämässä ei ole paluujälkiä?

Joskus toivoisi, että olisi.

AIKA PÄÄTTYY KAIKILLA

Isäni kuoli sairaskohtaukseen yllättäen aika nuorena. Kerran hän tuli unessa luokseni ja tivasin häneltä, miksi lähdit niin varhain, niin nopeasti.

Isä sanoi minulle ettei voinut sille mitään, ihmisen on vain kuoltava kun aika on täynnä.

Ihminen ei voi elämäänsä edes hetkeä lisätä.

Se aika mikä on annettu on päätetty ja sen vain voimme sovittaa niihinkin jotka itse lähtivät.


ARMOTON ITSELLE JA TOISILLE

Elämä voi olla äärettömän raskas jos on lyijyreppu selässä matkaan lähetetty.

Toisille niitä taakkoja lisätäänkin, joskus tahtomatta, toisinaan tahallaan, jokus kostoksi.

Me emme tiedä miksi, elämä ei vastaa meille.

Sen vain sain evääksi, ne sanat sain, että ihmisen tulee armahtaa itsensä.

Vasta sitten hän voi armahtaa toisiakin.

Armoton itselleen on armoton toisille.

ELÄMÄSSÄ ON VAIN EPÄONNISTUJIA

Siksi kannattaa antaa anteeksi ensin itselleen.

Ei se ole itsekästä, se on oman tappionsa myöntämistä.

Siihen taipumista, ettei ole täydellinen.

Eihän sitä kukaan ole.

Sitten saa ehkä voiman antaa toisillekin anteeksi.

Antaa anteeksi, että hekin epäonnistuivat.

Elämässähän on vain epäonnistujia.

Vain niin voi tulla vapaaksi ja löytää voiman elää.

Voiman astua uuteen vuoteen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti