perjantai 4. joulukuuta 2015

ELÄMISEN ARVOISTA



Hauki nappaa rannassa, yllättää, niin että siima sekoaa. Näen, että kala on suuri ja viehe syvällä nielussa. Hauen suu on ammollaan. Olen varma, että terävät hampaat katkaisevat siiman jos osuvat siihen.

Hauki käy puolittain pinnassa ja katoaa rantavedestä syvyyteen. Huomaan siiman juoksevan vapaasti kelalta. Olen painanut yllättyneenä puolan vapaalle.

Alan kelaamaan ja olen varma siitä, että suurhauki on mennyt menojaan. Yllättäen vapa taipuukin, menee lähes mutkalle ja syvyydestä näkyy valtava, tummanvihreä kylki.

Jostain tulee mieleeni varma ajatus, että en saa tätä kalaa. Kiinni se kuitenkin on vielä siinä vaiheessa kun herään.

Minua harmittaa, että uni jäi kesken enkä saa koskaan tietää, miten siinä kävi.

Vielä hetken aikaa unen jännite, kalan rajut tempoilut ja kesäillan tunnelma rannalla elävät mielessäni.

Vähitellen mieleni palaa tähän hetkeen ja todellisuuteen.

Olisin mieluummin jäänyt vielä uneeni, niin väkevä elämysmaailma siellä oli.

MIELEN RANTAVEDET

Olen usein huomannut, että eläydyn myös kirjoittaessani tekstiin, joka uneni hauen tavoin tempaa matkaansa.

Jokainen blogi on matka tuntemattomaan maastoon, paluu mieleen kätkeytyneille rantavesille.

Toisinaan sitä miettii mikä sinne vei. Mikä voima kuljetti ja ohjasi maastoon, jonka oli jo unohtanut.

Vei rannoille joilla joskus vaelsi ja iltanuotioilla istui.


KADONNEET KOKEMUKSET

Ja sitten on siellä muistojen rannalla, kalastaa kadonneita kokemuksia, vetää elämän pitkää siimaa ja kokee unohduksen verkkoja.

On kuin katsoisi menneen ajan ovenraosta muistoihin, näkee valoviirusta sisälle, kuulee äänet ja tuoksut. Äkkiä kaikki on kirkkaana mielessä.

Muistaa ne tunteet, ilot ja pelot, kun vatsaa kipristeli jännitys, ja hyvän olon, kun oltiin jotain kivaa tekemässä.

Niin paljon ihmisen mieli kätkee sisään ja tuo unohduksen vesistä muistoja.

Kuljettaa niitä,  kuin sinne joskus painuneita juurakoita tai uppotukkeja.

KIRJOITETTU MUISTI

Kirjoittaessaan tekee aina löytöretken itseensä, koskaan ei tiedä kaikkea, mitä kirjoittaa.

Hahmottaa raamit, jäsentää ideat, sitten jostain tulee ajatus, viriää, kasvaa ja ottaa yllättäen ison osan tarinasta.

Silloin pohtii, mistä tämä muisto tuli, vaikka tietää sen kokeneensa, kirjoitti oman muistonsa esiin.

Joskus se yllättää, miten paljon muistaa, eikä sitä tiedä.

KUVAT JÄIVÄT KUKKIMAAN

Ateneumin valokuvanäyttelystä, josta kerroin viime blogissa sain myös hyviä kommentteja. Henri Cartier-Bressonin valokuvista koottu näyttely oli todella mielenkiintoinen.

Odotin jo sinne pääsyä ja täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät. Tuollaiseen näyttelyyn pitäisi päästä pari kolme kertaa, siellä on niin paljon ajatuksia herättävää katsottavaa.

Jokainen kuva on täynnä tarinoita ja symboleita, eikä kuvien otteesta pääse irti ilman ajatusvirtoja.

Olisin voinut varmasti loputtomiin kirjoittaa blogeja niistä kuvista.

Monta jäi mieleen kukkimaan, ehkä ne tulevat aikanaan jotenkin esiin.


“KOIVUNIEMEN HERRA”

"Koivuniemen herra" oli viime blogini vierailija ja olen vähän yllättynyt siitä, että kaikki tuntevat tämän herran niin hyvin.

Tuohon blogiini “Osat vaihtuvat”, hän tuli vaivihkaa. En alkuun ollut tuota lapsuuden muistoa edes blogiini ajatellut.

Toisinaan sitä yllättyy muistoista joita kirjoittaessa nousee mieleen.

Olen kuitenkin iloinen, että tämä tarina heräsi kirjoittaessa eloon, koska se sai niin paljon ajatuksia ja kokemuksia lukijoilta.

Aika ikävä oli lukea, että monilla tämä "Koivuniemen herra" oli ihan oikeasti saanut näyttää mahtiaan.

SISARUKSET, ITKU JA NAURU

Kyllä meilläkin isä joskus kivahti, että nyt "tuli tupen rapinat", mutta ei hän puheita pidemmälle mennyt. Kyllä ne enemmän olivat pelottelupuheita.

Meillä on aina sanan säilä heilunut ja kyllä siinäkin on oma kestämisensä, vaikka meni se nauruksikin välillä.

Varsinkin äidilläni on hirtehishuumori, jonka olen perinyt ja näen huumoria usein synkissäkin hetkissä.

Joskus alkaa oma itsesäälikin naurattaa, kun aikansa valittaa.

Itku ja nauru ovat joskus sisaruksia.

VÄÄRÄÄ KOHTELUA EI TARVITSE HYVÄKSYÄ

Toisaalta olen surullinen siitä, että niin moni on joutunut kokemaan tämän "Koivuniemen herran" valtaa.

Moni, joista tiedän, että he ovat niitä kilteimpiä ihmisiä, joita olen tavannut.

Joku vanhemmista oli piiskannut omia traumojaan erääseen lukijaan, hän oli kuitenkin päässyt niistä yli, eikä kantanut kaunaa kokemastaan.

Toinen koki niiden kautta kasvaneensa ihmisenä puolensa pitäväksi.

Hän kertoi oppineensa “Koivuniemen herran" koulussa, ettei väärää kohtelua tarvitse kenenkään hyväksyä. 


“LAPSUUDEN PIHAMAAT”

"Koivuniemen herra" oli tosiaan jo meille enemmänkin peloite uunin sivulla. Isä kyllä joskus käski meidät veljeni kanssa vitsan hakemaan.

Me haimme sitten niin ohuen risun, ettei sillä olisi varmaan mitään tehnyt ja rangaistus varmaan oli se noutaminen.

Ei minulla jäänyt näistä rangaistuksista mitään traumoja vanhempiani kohtaan.

Ajattelen, että taisivat olla muistoja heidän omista rangaistuksistaan, pitivät pelotteina mutta eivät käyttäneet.

Turvallisena ja kodikkaana muistan oman lapsuuteni Kemijärven asemaperällä. Isä oli asemamies ja eränkävijä, äiti ahkera ja luja luonne.

Hän piti kahvilaa ja hoiti sen ohessa kodin. Äiti oli maalaistyttö, ikänsä töitä tehnyt, joka piti kodin pystyssä myöhemmin isän kuoleman jälkeen.

Hyviä muistoja sain lapsuudestani ja niistä seikkailuista kirjoitettavaa.

DYSTONIAN OIREET VAIKEUTUNEET

Minulla on vähän huolestuttavasti nyt vaikeutunut dystonian oireet tai ehkä vain menossa on vaikeampi vaihe.

Välillä tuntuu kuin sairauden seuraava aste olisi tulossa.

Kämmeneen asti olkavarresta tuleva särky ei ole ennen säteillyt ja niskojen vääntö varsinkin makuulla on voimistunut.

Myös kävellessä ja juostessa vääntö on lisääntyny.

Ehkä sitten valitsin oikein, kun lähdin pohtimaan dbs-leikkausta ennen kuin oireet pahenivat.

Kohta juokseminen käy vaikeaksi, jos väännöt vielä tästä pahenevat.

Siinä menee kyllä iso henkireikä, jos ei lenkille pääse.

Ei kannata kuitenkaan päästää mieltä matalaksi, voi olla, että nyt on tämä aikakin vähän rankempi ja kohta valo voittaa.

Sitä kohtihan tässä jo mennään, joulua ja kevättalvea. Hyviä asioita on edessäpäin.


ETENEEKÖ DYSTONIA

Kyllä sitäkin alkaa pohtimaan, etteikö dystonia olisi sittenkin etenevä sairaus.

Tai kuuluu kolmeenkymmeneen prosenttiin, joilla se leviää viereisiin tai toisiin, kauempiin lihaksiin.

Kuulun myös ilmeisesti niihin kymmeneen prosenttiin dystoniaa sairastavista, joihin botuliinitoksiini ei tehoa.

Varsinainen elämän lempilapsi siis.

ASENTEENSA VOI VALITA

Kieltämättä on hetkiä, että voisi vetää viltin päälle ja ajatella tämän olleen tässä.

Vaikeat päivät ovat vaikeita, eikä niistä selviä kuin hetki kerrallaan.

Onneksi voi valita oman asenteensa ja tavan suhtautua vaikeisiin hetkiin.

Voi suhteuttaa kuormaansa niiden ihmisten elämään, joiden taakka on raskas, jopa oma niihin verrattuna kevyt.

Marja Korhosen tarina on eräs sellainen, jonka lukeminen antaa vertailussa omiin kokemuksiin elämänvoimaa.

Hänen sisukkuutensa on niin vahva voiman lähde, että jo sen ajatteleminen auttaa asettamaan ongelmat oikeaan suhteeseen.

Hän ei pidä itseään edes sairaana, vaan sanoo olevansa täysin terve, jolla on locked in-oireyhtymä.

UUPUMISEN HETKI

Meidän jokaisen kestokyky on erilainen, samoin elämän vaikeuksien sietokyky.

Toinen uupuu jo siihen, ettei kaikki ole kohdallaan ulkoisesti, vaikka olisi tervekin.

Toinen uupuu vaikka kaikki olisi ulkoisesti täydellistä.

Kun tulee siihen hetkeen, missä ei enää jaksa, niin joutuu valitsemaan miten sen tilanteen sietää ja kestää.

Haluaako ja onko enää syytä kestää, onko mieltä enää roikkua mukana?

Onko elämä elämisen arvoista aina?


VALINNAN VIRRAT

Elämä ja voima elää on iso lahja, ei sitä ihmisestä helpolla poisteta jos itse siitä haluaa kiinni pitää.

Jos valitsee siinä hetkessä elämän puolen, niin huomaa, ettei ole yksin.

Tuon valinnan jälkeen lähtee virtoja liikkeelle sydämessä.

Lähtee elämän virtoja ja valon virtoja, joilla sydän täyttyy.

Vain avoin sydän voi täyttyä ja täyttää.

ELÄMÄ ON SEN ARVOISTA

Elämä on mielenkiintoinen matka, jossa maisemat muuttuvat, matka joka alkaa ja loppuu kerran.

Minulle ja toisille lukijoista tämä matka tuli kuljettavaksi dystonian kautta.

Moni asia elämässä olisi jäänyt kokematta ilman tätä osuutta, hienoja ystäviä tapaamatta ja monta kokemusta oppimatta.

Tälle matkalle lähetettiin kysymättä, aikanaan tämäkin päättyy pyytämättä.

Vastaisinko ei, jos minulta tänään kysyttäisiin lupaa kuljettaa dystonian läpi?

Kaikeksi onneksi ei kysytä.

Elämä kuljettaa joskus outoja reittejä, kipeitäkin.

Meillä on vielä paljon, meillä on elämä.

Ja elämä on aina elämisen arvoista.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti