perjantai 18. joulukuuta 2015

ELÄMÄN KIRJOKAARI


Kello on minuuttia vaille kaksi, kun herään. Annan vielä unelle tilaa ja katselen katoavia kuvajaisia, hetkiä joihin olisin vielä jäänyt. Ihmisen normaali tila olisi olla nyt unessa.

Minä en ole koskaan mahtunut normaalin marginaalin sisään, marginaaliin kyllä. Nuorempana muistan, kuinka tiukat meidän normirajamme olivat.

Moni on ne kyllä tietoisesti unohtanut.

Moni niitä ei ole enää muistelemassakaan.

Liian moni putosi marginaalin reunalta.

ROOLIMALLIEN LEGIOONA

En silti kapinoi, se on turhaa, varsinkin itsensä kanssa. On parempi olla sellainen kuin on, tänään se on jo hyväksytympää. Emme enää elä siinä ahdasmielisessä, vain normaalit hyväksyvässä yhteiskunnassa.

Kuitenkin sinne menneeseen joku vielä kaipaakin, komentotalouteen ja pakolla ahdisteluun. Siellä olisi kyllä paljon nähtävää näille kaipaajille, eikä ihan niin ruusuista, kuin voisi kuvitella.

Elämä on iso paketti josta ei voi vain sitä kadonnutta maalaismaisemaa ottaa takaisin. Perässä marssisi melko joukko muitakin muistoja, eikä niin mukavia.

Sieltä marssisi roolimallien legioona, vaativana ja armottomana.

Sieltä tulisivat pakolla alistavat, heikkojen voimattomuutta hyväksi käyttävät auktoriteetit.

Tulisivat mielellään takaisin.


KADONNUT INHIMILLISYYS

Onhan niitä toki tänäänkin, narsisteja jotka pyrkivät alistajan asemaan, ei ihminen muutu niin nopeasti.

On olemassa työpaikkoja, yhteisöjä ja uskonnollisia järjestöjä, joissa joku käsittää kasvaneensa toisten yläpuolelle nimityksen jälkeen.

Tiedän ihmisiä, jotka olivat mukavia ja rentoja, ennen kuin he pääsivät johtavaan asemaan. Muutos ei tapahtunut heti.

Kuitenkin heistä vähitellen katosi jotain inhimillistä.

Mitä se merkitsee, että ihmisestä tulee jotain omasta mielestään suurta tässä maailmassa.

Pian hän kuitenkin hoitokodin käytävällä etsii lapsuudenkotiaan.

Etsii, eikä koskaan kotiinsa löydä tässä maailmassa.

ERILAISUUDEN HINTA

Marginaali-ihminen oli ennen pienissä, ulospäin kovissa yhteisöissä osa, johon joutuminen oli helpompaa, kuin sieltä palaaminen.

Erilaisuuden hinta saattoi olla hirvittävä, ellei ollut murskaavan lahjakas.

Ne ajat, jolloin ihmiset jo lapsena asetettiin valmiisiin rooleihin ovat onneksi jo aikoja olleet takanapäin.

Vaikka joku ja jotkut niissä vieläkin kuvitelmissaan elävät ja muistelevat.

Toiset niihin jopa kaipaavat.

ERILAISUUDEN SIETOKYKY

Tosin, kyllähän ihminen kaipaa takaisin aikaan tai paikkaan, missä elämä oli selkeämäpää, eikä valintoja tarvinnut itse tehdä.

Normaali oli ennen normaali tapa asettaa ihminen yhteisön sisälle tai ulos.

Epänormaalin omaa poistumista ei pidetty pahana.

Ajateltiin, että ymmärsi itsekin ettei kuulu normaaliin yhteiskuntaan.

Erilaisuuden sietokyky ei ole koskaan ollut täällä kovin vahva, sopeutuminen tai katoaminen, olivat vaihtoehdot.

Normien rikkomista pidettiin pahempana kuin ihmisen rikkoutumista.


ELÄMÄN TYHJÄ TAULU

Elämä on kuitenkin enemmän kuin kaksi väriä, se on värien kirjokaari.

Värisävyjen sateenkaari ja sen syntyminen auringonsäteen osuessa pisaran pintaan.

Toisinaan on vuodatettava monta kyyneltä, ennen kuin elämän kirjokaari avautuu.

Kyyneleet voivat kuitenkin olla se pisara joka saa elämän värisävyt syntymään.

Silloin, kun niihin rakkauden valonsäde osuu, syntyy sydämen sateenkaari.

Kaikki värit tulevat silloin käyttöön, koko elämän paletti, joka löytyy omasta mielestä.

Silmien eteen avautuu joka aamu tyhjä taulu.

Joka päivä siihen saa maalata uutta ja omaa.

Joka päivä saa yrittää uudelleen, olla oman elämänsä taitelija.

SANOJEN PALETTI

Blogit ovat minulle niitä tauluja, joita aamuyön hiljaisina tunteina työstän. En osaa piirtää, joten kirjaimet ovat ainoa palettini.

Onneksi kirjaimilla voi tauluja maalata.

Usein tekstini ovat aamuyön ajatusvirtaa, enkä kahlitse mieltäni sanottavan rajoja etsien. Annan sanojen tulla ja muodostaa kuvansa.

Toisinaan se kuva yllättää minutkin. En ole aina varma, halusinko sanoa sitä mitä kirjoitin.

Näen kuitenkin niin, että vapaa ilmaisu vaatii vapauden ilmapiirin, muuten se on vain päättelyä ja yhteisöjen seinien kaikuja.

Niitä, joilla asetutaan normien sisään ja hyväksytään “meidän porukkaan.”

SANOTTAVAN VIRTA

Minun on myönnettävä, että luen itse hyvin harvoin blogejani enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut ne.

Olen kirjoitusvaiheessa niin syvällä sanottavan virrassa, etten lukiessani enää aina löydä sinne takaisin.

Näen jälkeenpäin tekstissä vain virheitä ja mietin, että olisin voinut kirjoittaa paljon paremmin jos olisin osannut.

Tulee tunne, että haluaisin kirjoittaa vain uuden blogin, ehkä paremman.


KAKSI HUIPPUA

Bloggarina elän kaksi huippuhetkeä; sen missä kirjoittaessani uppoudun täysin sanomaan.

Siihen hetkeen, missä saan sisäisen, koko olemuksen läpi kulkevan virran.

Ja toisen kerran kun luen lukijoiden kokemuksen tekstistä.

Hieno tunne on myös silloin, kun kuulee jotain blogia luettavan vielä kauan sen kirjoittamisen jälkeenkin.

BLOGI ON KUIN OKSA PUUSSA

Olen ajatellut toisinaan mielikuvaa, että kirjoittaja on kuin puu, joka kasvattaa tekstin, kuin blogioksan.

Blogin ajatukset ovat kuin oksan lehdet, kukat ja hedelmät.

Kirjoittamisen ja julkaisemisen jälkeen ne sitten luovuttaa pois, että uusi kasvu saisi tilaa.

On luovuttava kaikesta, annettava tuulen riipiä viimeisetkin lehdet pois.

On kannettava myös se kuorma, minkä elämä tuo, lumiset taakat, joiden alla silmut jo odottavat kevätaurinkoa.


MENNEEN MAAILMAN LUMO

Kuuntelin yhtenä päivänä keittiössä kokkaillessani radiosta tulevaa ohjelmaa.

Siinä luettiin jotain vanhaa kirjaa sadan vuoden takaa.

Kuvaus oli hyvin tarkkaa ja jokainen pienikin hetki tai tapahtuma kuvattiin elävin sanoin.

Varsinaiselle mielikuvitukselle ei tilaa vaadittu kovinkaan paljon.

Sanotun kautta, kielen vivahteikkaan ilmaisun kuvaamana näki kirjan tapahtumat mielessään selkeinä kuvina.

Minulle tuli tunne, kuin siihen puuhailun keskelle olisi tullut rinnakkaismaailma, missä kerrottu tapahtui.

Sanojen sateenkaari syntyi mielessä juuri pikkutarkan kuvauksen vuoksi, olihan se kirjoitettu ennen television aikaa.

Mieleeni tuli ajatus, että olemme myös menettäneet jotain kaiken viihdetulvan keskellä.

Olemme menettäneet kirjoitetun tekstin luoman ja tuoman tyynen maailman.

Elämänpiirin, joka omassa mielessä loi jokaiselle ainutlaatuisen persoonallisen elokuvan.

Siihen menneeseen maailmaan ei ole enää kuitenkaan paluuta.

Ei edes niihin menneen maailman hyviin puoliin.

Jotain menneen ajan lumosta koin siinä kuunnellessani radiosta tuon vanhan kirjan luentaa.


ELÄMÄN KURSSIT EDETÄÄN LUOVIMALLA

Kyllä iso osa jaksamista on saada kuulla tai lukea, miten toiset ovat selvinneet tässä elämän koulussa.

Meillä on jokaisella oma mittatilaustyönä harkittu koulutus, vaikka sitä vastaan toisinaan kapinoikin.

Usein sitä kipuilee näillä kursseilla, tuntuu kuin elämä olisi vain vastatuulta, eteneminen luovimista ja vaikeudesta toiseen matkaamista.

Sitten lukee tai kuulee toisen ihmisen tarinan.

Tarinan ihmisestä, joka on joutunut vielä kovemmalle kurssille elämässään.

On joutunut kärsimään tahtomattaan ja selvinnyt, vieläpä kiitollisena ja mukana tarina elämästä kaikilla väreillä.

Niillä tarinoilla on suuri merkitys.

Selviytyneiden tarinat suhteuttavat oman reittimme elämän merellä.

SITÄ BLOGIA EN PYSTY LUKEMAAN

Törmäsin eilen blogiin, jota en pystynyt enää lukemaan. En vaikka yritin ja tarina alkoi iloisesti.

Blogissa oli muistoja, joita kirjoittaessani olin elänyt niin vahvasti, etten pystynyt nyt palaamaan niihin.

Blogi oli nimeltään “Elämän puntari” ja kirjoitettu vuosi sitten. Muistelin siinä äitini kahvilaa ja siellä tapahtuneita pieniä asioita, arjen puuhia ja työtä.

Olihan alzheimerin tautia sairastava äitini oikea työmyyrä, joka teki töitä aamuvarhaisesta iltamyöhään kahvilassaan.

Siellä oli elämää, tunnelmaa, tuoksuja ja herkullisia tarinoita.


KAPEAN VÄLIKÖN KERROSJAKKARA

Siihen välikköön kahvion pienessä keittiössä, missä usein istuin.

Kapeaan välikköön, johon mahtui juuri ja juuri keittiöjakkara.

Siihen mahtuu niin paljon muistoja, etten pysty niihin nyt matkaamaan.

Siinä jakkaralla kuuli tarinoita ja näki  asioita, joita ei hevin unohda.

Keittiö oli niin pieni, että vieraan oli istuttava siellä välikössä pois äitini jaloista.

Muuten ei äitini, joka nopein askelin liikkui kassalta keittiöön ja valmisti ruokia, olisi pysynyt vauhdissaan.

Jotenkin hän ehti jutella asiakkaillekin kiireettömän oloisena ja keskittyä heidän huoliinsa tai päivän iloihin.

VIIMEINEN AAMU

Isäni tapasi istua siinä jakkaralla ruokatunnillaan ja minä koulun jälkeen.

Me tapasimme vielä lyödä päämmekin samaan kaapin kulmaan kun nousimme tuolista, se nauratti aina äitiä.

Paljon muistoja, iloja ja suruja tuo kapea välikkö ja pieni kahvila sisältää.

Isäni näin viimeisen kerran elävänä, eräänä arkiaamuna kahvilan pöydässä ennen töihin lähtöä.

Ruokatunnilla hän sai aivoverenvuodon, josta ei enää herännyt.

ELÄMÄN KIRJOKAARI

Valoisia muistoja nuo kaikki kuitenkin tänään jo ovat, jopa nekin jotka kerran olivat nujertaa.

Aika parantaa haavoja ja opettaa näkemään elämän rajallisuuden.

Aivan kuin se elämän kirjokaari, jossa kaikki värit hehkuvat.

Kyllä elämä minullekin sitä on ollut.

Hehkuva sateenkaari, uskomaton kokemus, jota saan vieläkin elää ja ihmetellä.





2 kommenttia:

  1. Voi, että osaat kirjoittaa hienosti ja sanot paljon. Olet sanojen taitaja. Yö on jotenkin otollista aikaa, silloin minullakin on joskus ajatus kirkas ja mietin, mitä minun pitäisi kirjoittaa seuraavana päivänä. Jos en kirjoita sitä yöllä, en muista siitä enää paljon päivällä.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Kyllä yö on kirjoittamiselle hyvää aikaa, usein ne ajatukset, jotka päivän aikana jäävät taustalle, saavat tilaa hämärän hetken hiljaisuudessa. Ehkä ne ajatukset, jotka me yön viileässä ajattomuudessa kirjoitamme, ovat ominta itseämme ja tulevat ilman sitä itsekritiikkiä, joka lannistaa ja yliviivaa omien ajatusten merkityksen.

      -harzu

      Poista