keskiviikko 9. joulukuuta 2015

DYSTONIAN OIREISTA



Metsä on kuin satua. Maahan painuneet heinikot ovat hennon huurteen kuoressa, keskipäivän aurinko kultaa puunlatvoja. Lähden metsäpolulta sivuun, kävelen joka askeleella jalkoihin murtuvan kuuraheinän yli kohti kuusikkorinnettä.

En ole tässä kohtaa koskaan noussut ylös rinteelle ja hämmästyn jylhiä kallioita, kaatuneiden puunrunkojen risteilyä kivien ja syvänvihreän sammaleen peittämissä kallioissa. Nämä ovat peikonkallioita ja niiden kätköissä liikkuvat tummat varjot lipuen.

Otan kuvia synkän kallion rotkelmista ja tiedän, ettei niissä ole sitä tunnelmaa, minkä täällä kokee. On oltava jotain, mitä kuva ei pysty kertomaan.

Parempi olisi ehkä olla täällä kuvaamatta ja latistamatta sitä kokemusta, minkä tämä peikonkallio antaa löytäjälle.

JÄKÄLÄPATJAN PÄÄLLÄ

Kiipeän kalliot ja lahonneet puunrungot kiertäen ylös harjulle. Rinteen päällä on syystuulien matalaksi piiskaamaa heinää. Kellertävän heinikon on kuura koristellut alas vieväksi aallokoksi. Ylempänä on reheviä katajapensaita ja jäkälämattoja.

Kallion päälle levinneen jäkälämaton pinta on rouhean pehmeä. Heittäydyn jäkälikön pehmeyteen selälleni. Makoilen ja katselen poimupilvien välistä taivaan sineen.

On hyvä olla siinä ja levähtää, kallion päällä, jäkäläpatja alla ja antaa kaiken olla, niin kuin Aleksis Kivi runoili:

“Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo.
Myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen,
ja kuusi ryskyen kaatuu.
Viherjäisell lattialla,
miss' ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen,
ja kaiku ympäri kiirii.”

“ja maailma unholaan jääköön...”


ELÄMÄN KULKU JA AJATUSTEN VIRTA

Mietin elämän kulkua, ajan virtaa, joka juoksee niin pian yhden vuoden. Ehkä se iän myötä nopeutuukin, kuka sen osaa sanoa.

Onko aika ja sen nopeus sama koko elämän ajan?

Kirjoitin vuosi sitten dystoniaa ja sen syntyä käsittelevät blogini “Sairauden kehityskaari” ja “Dystoniassa on kilttipakko”. Kumpikin blogi on ollut kymmenen luetuimman tekstin joukossa.

Nyt tuntuu, kuin olisin juuri hiljan nuo blogit kirjoittanut ja vuosi jo kulunut. Sanottava ei sinänsä ole muuttunut. Yhä tuntuu teksti omalta, jopa läheisemmältä.

VUODEN MITTAINEN KIERROS

Tässä hetkessä myös blogin levolliset sanat ovat rauhoittavia. Enhän vielä silloin arvannut, että dystonia vaikeutuu ja olen nyt matkalla DBS-leikkaukseen.

Vuosi sitten pohdin vielä tämän sairauden aiheutumista ja alttiutta siihen. Työstin vielä henkisesti elämänhistoriani kautta miksi olin tämän sairauden saanut.

Jäin pohtimaan blogit uudelleen luettuani omaa elämän ja väistämättä myös sairauden kehityskaarta.


ELÄMÄ HIDASTUU NOPEUTUESSAAN

Kaikkihan menee elämässä usein hitaan kiihdytyksen kautta. Vauhti hämmentää ja saa luulemaan, ettei se kiihdy.

Kuitenkin vauhti vähitellen kasvaa loppua kohti. Elämän paradokseja on, että se hidastuu nopeutuessaan ja loppusuoralle kaartuessaan.

On kuin katsoisi samaa elokuvaa uudelleen ja uudelleen. Oivaltaa hetkiä, joita ei aluksi huomannut. Elämä on alkanut kulua nopeammin, samalla kun aikaa tarkkailla on enemmän.

Vähitellen pienet yksityiskohdat nousevat esiin ja ymmärtää onnen olevan pienten osien summa.

Onnellisen elämän perusta on muurattu  pienten onnen hetkien varaan.

KATOAVAISUUDEN SYMBOLI

Tuntuu, kuin olisin kirjoittanut tuon blogin jo etukäteen, tätä päivää varten. Ehkä niin on.

Elämä on ihmeellistä ja yllättävää.

Tässä hetkessä, jäkälämaton päällä aika on kiertynyt alkuun.

Kulunut vuosi on ollut sekä rankka ja koetteleva, toisaalta kokemuksiltaan monivivahteinen ja onnellinen.

Onnen syyt ovat nousseet elämässä esiin, niin kuin tunturituulessa juurakon syyt tunturikivellä.

Katselin sitä viime kesän vaelluksella.

Näin alkumeren pohjan, joka  aalloiksi kivettyneenä liuskekivenä tunturin rinteessä kantoi juurakkoa hetken.

Tuo juonteinen ja sileä juurakko oli kaunis katoavaisuuden symboli.


TÄNÄÄN KAIKKI ALKAA ALUSTA

Jotain vakaata on vuoden aikana elämään löytynyt, kerran löydetty vahvistunut.

Jotain sellaista mikä kestää ja mihin voi turvata, kuin juurakko aaltokiveen.

Aina voi valita miten suhtautuu koettuun.

Voi valita asenteen, nähdä mahdollisen, uuden alun ja sen kuinka paljon hyvää on tässä hetkessä.

Aina voi aloittaa alusta.

Tänään kaikki voi alkaa alusta.

JÄNNITTÄMINEN YHDISTÄÄ

Jälkeenpäin, kun katselee elämäänsä ja ajattelee kokemaansa, näkee yhteyden tähän päivään ja sairauteensa.

Huomaa, että ne oireet, joita silloin kerran ei voinut ymmärtää, olivat ehkä jo tulevan ensimmäisiä merkkejä.

Moni muukin on kokenut samaa ja olen usein ollut iloinen, että kirjoitukseni ovat tuoneet lukijoiden kokemuksia kommenteissa jaettaviksi.

On niin helppo samaistua koettuun. On  jännittäminen, joka on samankaltainen kokemus, vain vivahteiltaan erilainen.


OIREET OVAT ALUSSA SELITETTÄVISSÄ

Lähtökohta on jossain tiedostamattomassa, siellä syvällä aivoissa, mikä vaikuttaa lihaksia ohjaaviin osiin ja vaikuttaa hallitsemattomia liikkeitä.

Värinää kehossa, käsien tärinää, pään vapinaa, olemuksen jäykistymistä, pään vaikeaa kääntymistä ja monta muuta oiretta, jonka luulee vielä osaavansa salata.

Kehon reaktiot tulevat tilanteissa, jotka voi unohtaa, ne ovat vielä ohimeneviä ja selitettävissä monin tavoin.

TERVEYS ON LIIAN KOVA HINTA

Usein ne tulevat sosiaalisen tilanteen paineessa. Silloin, kun pitää olla esillä, puhua tai on muuten katseiden kiinni ottama.

Olivatko ne jo ensimmäisiä oireita, kuka sen osaa varmasti sanoa! Itse uskon niin.

Huomasin, kun jännityksen aiheuttamat oireet tulivat, ettei toisto sinänsä poista niitä. Ei edes madalla kynnystä olla siinä tilanteessa.

Toisto ei auta, koska aiheuttaja oli oman tahdon ulkopuolella.

Rutiini auttaa menemään vaikeiden hetkien läpi. Herää kuitenkin ajatus, onko siinä juuri syy, että jyrää itsensä miellyttäen tai selvitäkseen.

Hinta siitä on silloin aivan liian kova.

Hinta on menetetty terveys.


OIREET TULIVAT AUTOA AJAESSA

Niistä ensimmäisistä, ohimenevistä oireista oli vielä minunkin kuljettava pitkä matka, ennen kuin dystonia alkoi tuntua käytännön elämää häiritsevänä oireena.

Minulla ensimmäinen havainto siitä, että jotain on oikeasti vialla, ei tullut sosiaalisessa tilanteessa.

Silloinhan sen olisi voinut selittää pois.

Oireet tulivat yksin autolla ajaessa, kun pää lähti hiljaa kääntymään vasemmalle.

Oliko aiheuttajana herkkä luonne, joka tuli esiin sosiaalisten tilanteiden jännityksenä.

DYSTONIAN AIHEUTTAJAA EI TUNNETA

Tuo alttius summattuna elämän tuomiin painolasteihin, ehkä vioitti aivojen liikkeitä säätelevässä järjestelmässä jotain.

Syitä sairastumiseen voi vain pohtia, koska dystonian aiheuttajaa ei tunneta.

Ihminen on monimutkainen kokonaisuus ja ihmisaivot ovat universumin ihmeellisin luomus.

Pienikin häiriö aivoissa näkyy elämässä ja terveydessä.


KATUVALOISSA KOSTEA KIILTO

Herään aamuyöllä vähän ennen puoli kolmea ja tunnen niskojen rauhattoman liikkeen. Pää ei jännity nyt sivulle, vaan haluaa elää, kuin tuulessa lainehtiva aallokko.

Haen asentoa, jossa voisin vielä löytää poispäin lipuvan unen päästä kiinni. En saa kuitenkaan enää otetta siitä. Nousen kolmen aikaan keittämään kahvit.

On pilvistä ja pimeää, katuvaloissa tie kiiltää kosteana, on taas lauhtunut ja hieman satanut.

JÄKÄLÄMATTO JA SINITAIVAS

Huomaan, että mieleeni viriävät Johanna Kurkelan laulun sanat, muistan niiden soineen jo siellä jäkälämatolla kallion päällä:

“Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi.

Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy.

Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.

Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy.

Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen.”






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti