lauantai 21. marraskuuta 2015

UNOHDUKSEN LUMI



Sairastaminen on niin uuvuttavaa, että kannattaisi olla mieluummin terve. Se on raakaa työtä, jatkuvaa asioiden ajamista, puolien pitämistä ja kipujen sietämistä.

Sairastaminen on rankka ammatti, työ joka valitsee tekijänsä. Kutsumustyö, johon ei koskaan totu.

Sairas on tietysti pakko olla ellei pysty olemaan terve.

Sairaana on kyettävä taistelemaan enemmän kuin terveenä. Se on uuvuttavaa. Ei ihme, että monet sairaat lopettavat hoidot ja sairastamisen.

He eivät yksinkertaisesti jaksa taistella valtakoneistojen esteiden yli päästäkseen hoitoon.

Miten sairas on oltava, että saa hoitoa...

UNOHDUKSEN LUMI

Tuossa edellä on osa eilen aamuyöllä kirjoittamaani blogia. Huomasin, että siitä tuli turhan synkkä ja jätin sen julkaisematta. Purin siinä ehkä jotain ajan keräämää painolastia.

Lopulta huomasin, että olin kuin aamuyön tunteina lastauslaiturille ajanut, juuri painosta tuotuja lehtinippuja nosteleva autokuski yksin yössä.

Vilkaisin lehtinipun otsakkeita ja niiden synkkiä uutisia, sitten katsoin ylöspäin ja näin suurien räntäläimäreiden satavan unohduksen lumia lehtipinojen päälle.

Päätin, ettei näitä uutisia tänään jaeta.

Ajattelin, että kirjoitan uudet uutiset ja kerron räntäräiskäleitä räiskivästä luonnosta, joka kuortui hiljaa pihapuissa valoisaan valkeaan.


UNOHTAA JA UNOHTUA

Joskus on hyvä vain unohtaa. Muistaminen voi olla toisinaan liian raskasta. Elämä kerää painoja kivi kerrallaan ja joskus saa pettymysten kuorman niskaansa. Siitä huolimatta on jaksettava.

Onko muuta tapaa elää elämää, kuin elämällä sitä. Ei sitä kenellekään ole loputtomiin tuhlattavaksi.

Päiviä joina haluaisi unohtaa ja päiviä, joihin voisi unohtua.

LEHMUS PITI KIINNI LEHDISTÄÄN

Unohduksen lumi satoi pihamaalle ja havut peittyivät kauniiseen valkeaan. Lehmus roikotti paria oksaansa uhmakkaasti viime kesän lehtiä suojellen.

Lehmus halusi pitää menneestä kesästä kiinni, se ei halunnut luopua kauniin vihreistä lehdistään.

Alaspäin roikkuviin oksiin eivät edes kosteat räntäläimäreet saaneet otetta.

Rumina ja ruosteenruskeina roikkuvassa oksassa sitkeästi pysyvät lehdet olivat, kuin menneisyyden hetkiä elämässä.


AURINGONSÄDE ISKI SILMÄÄ

Kerran ne hehkuivat elämän vehreyttä kiiltäen kosteina ja kutsuvina. Perhoset lepattivat niiden kanssa kilpaa tuulessa.

Mehiläiset ja ampiaiset laskeutuivat niiden pinnalle imemään huumaavaa elämää.

Lehtien varjoon pyrähti aamuisin kirjosieppo pesästä ja läpikuultavin siivin kiitävä sudenkorento.

Auringonsäde kimmelsi lehden kastepisarasta, kuin silmää iskien ohi juoksijalle.

UNOHTAMISEN USKALLUS

Niistä lehdistä lehmus halusi pitää kiinni. Niitä se halusi suojella unohduksen lumelta. Menneen kesän lehtiä.

Kuin ihminen, joka ei osaa päästää irti muistoistaan, jotka olisi aika antaa elämän kiertokulkuun.

Pitää niistä kiinni, koska ei uskalla unohtaa.

Unohtamisen uskallus on paranemisen hetki ja uuden kesän kutsu.


HAMPAAT JÄIVÄT LASIIN

Unohtamisen uskallus on lahja, jota ei kaikilla ole. Kenties sitä voi kuitenkin oppia niiltä, joilla se lahja on. Tiedän ja olen tuntenut ihmisiä, joilla on tuo lahja. Unohtamisen lahja.

Eräässä ensimmäisistä työpaikoista tunsin jo eläkeikää lähestyvän työkaverin, joka valitettavasti ei kuitenkaan eläkeikään ehtinyt. Hänellä oli unohtamisen lahja.

Aamupäivän töitä tehtyään, tuo leppoisa mies ajeli kotiinsa syömään ja vietti lounashetken levähtäen samalla.

Tekee hyvää ihmiselle ottaa päivätorkut ja kerätä voimia iltapäivän rutistukseen.

Tekohampaansa hän laittoi lounaan jälkeen lasiin ja lipui sitten unten unohdukseen, kuin pilvilautta kesätaivaalle.

Töihin vanha työkaverini tuli herättyään ja oli puheesta päätellen unohtanut hampaansa lasiin.

Unohduksen lahjan omistava mies ei siitä hätkähtänyt tai lähtenyt kotiin niitä hakemaan.

Hän jutteli ja teki töitä luontevaan tyyliinsä. Puheesta oli välillä hankala saada selvää, mutta eihän meillä ole kenelläkään niin tärkeää sanottavaa.

Muistelen lämmöllä ja ihailulla tuota vanhaa työkaveriani, hänen luontevuuttaan ja unohduksen lahjaansa.


LEIKKAUSJONON TILANNE

Viime viikolla odottelin pari päivää puhelua stimulaattorihoitaja Taina Lahdelta Töölön sairaalasta.

Olin soittanut hänelle tiistaiaamuna ja kysynyt leikkausjonon tilanteesta.

Olin saanut neurokirurgi Riku Kivisaarelta arvion DBS-leikkauksen toteutumisesta vuodenvaihteen kieppeillä.

Taina Lahti puolestaan oli arvioinut kutsun MRI-kuvauksiin Meilahteen tulevan joulukuussa ja leikkauksen toteutuvan tammikuussa.

UNOHTUNUT PUHELU

Tiistaiaamuna Taina Lahti arvioi leikkauksen menevän helmikuulle. Hän ei kuitenkaan pystynyt sanomaan aikaa, koska hänellä oli käsillä vain vanha kansio vuoden loppuun asti.

Taina Lahti lupasi soittaa sinä päivänä tai seuraavana ja kertoa ajan. Odottelin pari päivää hänen lupaamaansa soittoa.

Kirjoitin joitain kysymyksiä valmiiksi, onhan tuo leikkaus kuitenkin potilaalle iso asia ja kysymyksiä tulee viiveellä monenlaisia mieleen.

Soittoa ei tullut tiistaina, joten aloin odottamaan sitä keskiviikkoaamuna.

Koko päivän odottamisen jälkeen ajattelin, että stimulaattorihoitaja Taina Lahdella on ehkä myös unohtamisen lahja.

Ymmärrän toki, että sairaalassa eletään koko ajan kiireen ja paineen keskellä.

Ei ihme, että yksi puhelu voi unohtua.


TUNNISSA AIKA VAIHTUI

Torstaiaamuna päätin soittaa sitten itse . Taina Lahti naurahtikin, että hyvä kun soitit. Hän kertoi, ettei sittenkään ollut minua unohtanut, ei vain ollut saanut vielä asioita selville.

Hän antoi minun valita kahdesta päivämäärästä. Toinen oli helmikuussa ja toinen maaliskuun alussa.

Valitsin helmikuun, koska odottaminen on aina vaikeinta. Kuvauspäivän sovimme tammikuun alkupuolelle.

Juttelimme vielä tovin ja kävimme läpi leikkaukseen liittyviä käytännön asioita. Oli helpottavaa saada nyt  päivämäärät, vaikka tiesin, että nekin voivat vielä elää.

Tunnin sisällä päivämäärä elikin.

TOIVOTTAVASTI HÄN MUISTAA

Taina Lahti soitti Töölön sairaalasta ja kysyi voinko sittenkin ottaa maaliskuun ajan, koska hän on myynyt helmikuun paikan jo toiselle potilaalle.

Lupasin tietysti joustaa, koska tiedän, että joku voi tarvita tätä leikkausta vielä enemmän ja nopeammin kuin minä.

Taina Lahti halusi pitää kuitenkin Meilahteen sovitun aivokuvaukseni sovitussa ajassa ja lupasi pitää minut mielessään.

Hän uskoi, että paikkoja leikkaukseen voi vapautua monesta syystä ja kuvauksien jälkeen aikoi tarjota niitä minulle.

Toivottavasti hän ei unohda.


“HÄIVÄHDYKSIÄ - ERITYINEN ELÄMÄNI”

Eräs ystäväni lähetti minulle youtube-videon, joka kertoi Marja Korhosesta. Hänellä on hoitovirheen aiheuttamana locked in oireyhtymä.

Videolla Marja Korhonen kertoi elämästään kauniisti ja myönteisesti, ilo kaikesta kokemastaan huolimatta loisti hänestä.

Löysin hänen otsahiirellä kirjoittamansa kirjan “Häivähdyksiä - Erityinen elämäni” sivut facebookista.

Lähetin Marja Korhoselle viestin sekä sähköpostia ja tilasin hänen kirjansa.

Kerroin samalla hieman itsestäni, blogistani ja sairastamastani servikaalisesta dystoniasta.

Kerroin kuinka hänen tarinansa on niin voimaannuttava ja elämänilo tarttuvaa.

On ihmeellistä, että hän on selvinnyt kaikesta kokemastaan niin myönteisenä ja katkeroitumatta.

“ELÄMÄ ANTAA JA ELÄMÄ OTTAA”

Marja Korhonen vastasi kohta mailiini ja kertoi, ettei ollut koskaan ennen kuullut servikaalinen dystonia nimisestä sairaudesta.

Hän sanoi “rynnänneensä” heti nettiin katsomaan tietoja siitä.

“Niin, elämä antaa, elämä ottaa, mutta on se ainutlaatuista” Marja sanoi viestissä.

Hän lähetti mukana myös saman videon, jonka olin nähnyt edellisenä päivänä.

ELÄMÄN RULETISSA EI KANNATA KATKEROITUA

Katsoin upean videon uudelleen ja taas kyyneleet virtasivat silmistäni, niin koskettava hänen kertomansa ja iloa säteilevä hymynsä oli.

“Elämän ruletti pyörii. Joku napataan rulettiin pyörimään ja toiset jännittävät tuleeko voitto vai tuleeko tappio. Ja kuinka suuri” Marja kertoo videolla.

“Älä anna katkeruudelle sijaa elämässäsi, sillä katkeruus tappaa rakkauden”. Nämä Marja Korhosen äidin viisaat elämän eväät jäävät videolta minullekin evääksi.

Pian pääsen lukemaan Marjan tarinan ja saan häivähdyksiä omaankin elämääni.














6 kommenttia:

  1. Odottavan aika on pitkä, sen tietä jokainen. Vaikka päämääräsi on välillä paennut, niin kuitenkin leikkausasia nytkähti nyt vähän eteenpin. On tietoa.

    Odotin vuonna 2010 eteisvärinärytmin sähköistä kääntöä oikeaan sinusrytmiin puoli vuotta. Kyselin ja kyselin, mutta sairaalan polilta vastattiin aina: "Ei ole tietoa." Tuo on kaikkein pahin vastaus. Olisin toivonut vastattavan, että ei ole tietoa, mutta otetaan selvää.

    Olisin mielelläni lukenut sinun ensin aikomasi kirjoituksen. Voisitko kirjoittaa sen uudelleen...

    Kirjoitit:
    "Sairaana on kyettävä taistelemaan enemmän kuin terveenä. Se on uuvuttavaa."
    - Näin on. Mutta älkää antako periksi.

    "Miten sairas on oltava, että saa hoitoa..."
    - Tuo kysymys on varmasti kuulunut monien suista, minunkin juuri nyt. Minä onneksi jaksan vielä hakea apua.

    Jaksakaa!
    välläys




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Hyvä, että jaat kokemaasi rohkaisuksi tänne meille. On aivan totta, että epätietoisuuden kestämistä sietää yleensä heikoiten. Kaukanakin oleva aika asettaa mitan ja välimatkan, jota voi seurata ja määrittää jaksamistaan.

      Ehkä jonain päivänä tai yönä, tuo blogi, jonka jätin julkaisematta palaa taas. Nyt se tuli ja eli, kunnes jotain sen sanomasta sammui. En tuntenut siinä enää sitä liekkiä, joka olisi valaissut sanottavan loppuun asti.

      Ehkä se kaikki sattui liikaa, joskus satuttaa sanomalla ja sulkemalla suojautuu. Nuo sanat, jotka julkaisin olivat vielä vapaita ja luontevia, tunsin niissä sykkeen ja jätin ne tähän tarinaan.

      -harzu

      Poista
    2. Monesti ylitse vuotavat sanat tulevat hallitsemattomasti. Ylivuotamisen hetki on vaikein kestää yksin, siksi tekee mieli jakaa se painolasti muiden kanssa.

      Jonkin asteinen pidättyväisyys ja harkinta hioo sanoja ja tekee sanomasta kauniimman. Se on ystävällistä lukijaa kohtaan. Mutta auttaako se kirjoittajaa yhtä paljon?

      Sait blogistasi kuitenkin syvällisen kanavoimalla sen uudelleen.

      Jospa pääsisitkin vaikkapa jonkun peruutusajalla leikkaukseen. Se DBS-leikkaus on todella jännittävä. Sellaisen soisi tapahtuvan mahdollisimman pian, ja sitten se jäänitys voisi laueta.

      Odottelen yösi yksinäisiä sanoja...
      välläys

      Poista
    3. Kiitos Välläys!

      Sanat ovat ajatuksille kuin happi keuhkoille. Kuka ajatteli ensin sanoilla tai sanalla? Ehkä ensin olivat ajatuksissa vain kuvat, jotka pyrkivät tulla kerrotuiksi ja ne maalattiin luolien seinille.

      Ihmisellä on aina ollut halu kertoa tarinansa, jakaa se toisille. Ehkä me synnyimmekin viemään oman viestimme, jättämään muistijäljen tästä ajasta. Yhä me piirrämme seinälle, kuvin ja kirjaimin, kuten alkuihmiset.

      Me saamme täällä jatkaa tätä ihmisen tarinaa, liittyä osaksi sitä ja tuoda siihen oma kokemuksemme. Jotain aina jää ja ehkä juuri se, mitä ei itse sillä hetkellä ymmärrä tallentamisen arvoiseksi.

      Kirjoittaa sen kuitenkin jonkun löydettäväksi. Eräänä päivänä se muisto voi merkitäkin jollekin muistoa tai tarinaa, liittyä hänen elämäänsä kokemuksensa kautta elämän kiertoon, kuin vesi, joka sataa takaisin maahan.

      Jatketaan tarinaa Ystäväni

      -harzu

      Poista
  2. Minäkin haluaisin nähdä ja lukea sen ensiksi kirjoitamasi ,jonka hyllytit. Ei aina jaksa, eikä tarvitse olla myönteinen ja positiivinen .Saa purnata ja olla äkäinen. Hyvää tekstiä kylläkin taaskin nuo julkaisu kelpoiseksi katsomasikin.
    Munkkis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Munkkis!

      Mukava kun kuitenkin tykkäsit tästäkin tekstistä, vaikka alkuperäisen jätin osin odottamaan. Uskon, että luonteessani on jokin kiltti osa, mikä sulkee toisinaan salvat ja jättää sanomatta senkin, mikä olisi ehkä hyvä kirjoittaa.

      Voi olla, että moni blogi olisi erilainen jos en olisi kuitenkin avoimuudessanikin hieman pidättyväinen. Olen kirjoittaessani pystynyt ylittämään joitain kynnyksiä, mutta muutamien taakse olen jäänytkin, tässä oli niistä yksi. Sisäinen julkaisukynnys.

      Yritän aina ymmärtää ja pohtia asiaa monelta näkökulmalta ja kirjoittaa myös monen muunkin puolesta, löytää sen sykkeen sanottavaan ja antaa tekstiin aina pisaran omaa, kirjoittajan verta. Etsin pääuomaa, pientä sivuvirtaa tai vain vesilätäkköä. Toisinaan kaivan sille uoman ja katselen, kuinka patoutunut vesi juoksee, ne ovat hienoja hetkiä.

      Toivon, että tämäkin teksti syttyy sydämessäni vielä uudelleen, kypsempänä ja vahvempana, niin että siinä on voimaa tulla mielen kynnysten yli.

      -harzu

      Poista