lauantai 28. marraskuuta 2015

MUISTIJÄLKI KOTIIN



Mitä meistä jää, kun muistot häviävät. Mitä jää, kun ei ole enää kotia mikä kodiksi mieltyisi.

Vaikka on itse sen ollut rakentamassa, maalannut kaikki sisäseinät ja maksanut asuntolainan viimeiseen erään.

Mitä jää, kun se ei ole enää koti, vaan majapaikka, josta pian lähdetään.

MISSÄ MINUN KOTINI ON?

Soitin eilen ensi vuonna 80-vuotta täyttävälle äidilleni. Hän sairastaa alzheimerin tautia, eikä ole pitkään aikaan asunut mielestään kodissa.

Talo, jossa hän asuu, on majapaikka, josta matka jatkuu, kunhan kyläily päättyy.

Sama talo, jonka puolesta hän miehensä, isämme kuoltua, uurasti pitkät päivät kahvilassaan.

Missä minun kotini on, kysyi äitini.


IHMINEN ON KOTIMATKALLA

Hän on aikaisemmin ollut sitä mieltä, että koti on siellä lapsuudessa, se vieläkin olemassa oleva paikka.

Talo, jonka hänen isänsä rakensi.

Nyt hän oli tullut ajatuksissaan siihen päätelmään, että koska isä ja äiti ovat jo haudassa, ei hänellä ole enää kotia sielläkään.

Missä hänen kotinsa sitten on?  Äitini kysyi.

Sanoin, että niinhän se on, ettei ihmisellä oikeastaan ole pysyvää kotia maan päällä.

Ihminen on täällä vasta kotimatkalla.

LÄMPÖ JA HUOLENPITO

Todellinen koti on jossain muualla, kuin täällä. Olemme kotona vasta siellä, minne olemme matkalla. Toisessa maailmassa.

Siihen asti asumme näissä majapaikoissa täällä ja olemme kiitollisia, kun on lämmintä ja huolto pelaa.

Äitini totesi, että pelaahan se, kunhan se veli sieltä tulee kotiin.


OMAISHOITAJAN ARVO

“Veljellä” hän tarkoitti aviomiestään, omaishoitajaa, joka huolehtii hänestä, tekee ruuat, leipoo ja hoitaa lääkkeiden annostelun.

Omaishoitajan työn arvoa ei liikaa voi arvostaa, niin merkittävää se on ja omaisille tärkeää.

Varsinkin kauempana asuva läheinen joutuisi ilman omaishoitajaa pohtimaan muuttoa tai hoitokotia.

TARINA TÄMÄN PÄIVÄN HOITOKODISTA

Luin hiljattain erään kertomuksen vierailusta tämän päivän hoitokodissa.

Tarina on varmasti monelle tuttu ja usein kuultu, jotenkin ne aina järkyttävät.

Näin hoidetaan ihmisiä, jotka pitkän elämänsä maksoivat veroa yhteiskunnalle.


KÄÄRITYT VANHUKSET

Vanhainkodissa vieraillut ihmetteli sitä hiljaisuutta, joka käytävillä vallitsi.

Ketään ei liikuteltu käytävällä tai virkistetty liikunnalla, siihen ei aikaa tai resursseja riittänyt.

Ovien pienistä luukuista näki huoneisiin, joissa vanhus makasi kääröön käärittynä.

Kerrottiin, että nekin, jotka pystyisivät itse syömään, ruokittiin tehokkuuden takia ja käärittiin sitten kääröön.

OMAISHOITAJA JATKAA MIELEKÄSTÄ ELÄMÄÄ

Siinä vuoteella vanhukset makaavat päivän kattoon tuijottaen.

Hoitajien voimat ja resurssit ovat niin vähissä, että hyvä kun kerran viikossa ehtivät hoidettavat suihkutella.

Hoitajien jaksaminen on muutenkin jo äärirajoilla.

Omaishoitaja voi pitkittää ihmisarvoista elämää merkittävästi ja hidastaa matkaa kattoon tuijottavaksi kääröksi.


RAHAA EI HALUTA VANHUSTEN HOITOON ANTAA

Hoitajia lisää palkkaamalla vanhuksille saataisiin ihmisarvoinen loppuelämä.

Sanotaan, ettei ole määrärahoja ja samaan aikaan johonkin muuhun, terveiden ihmisten tukemiseen löytyy valtavia summia.

Mistä ne rahat löytyivät, kun niitä ei kääröissä kattoon tuijottavien vanhusten hoitoon riittänyt.

Näiden vanhusten maksamia verorahojahan ne lopulta ovat.

JOTAIN AINA JÄÄ MUISTOIHIN

Elämä on unohtumaton kokemus, vaikka kaikkea ei pysty muistamaan ja kerran loputkin voi kadottaa.

Jotain haluaisi myös unohtaa elämän matkalta, mutta on asioita, jotka haluaisi säilyttää loppuun asti muistoissa.

Kuitenkin, on vain hyväksyttävä, että suuremmat voimat kuljettavat elämää, vaikka kaikki muistot katoaisivat.

Jotain aina sentään jää. Läheisille muistikuvia, tarinoita, monilla myös videoita ja äänitteitä.


VÄLLÄYS JA MUISTOJEN LAULUKASETIT


Ystävämme Välläys kertoo, kuinka hän sai palata menneeseen maailmaan kasettien kautta, joihin hän oli nauhoittanut isän ja äidin kanssa yhteislauluja.

“Olen viettänyt haltioituneen hetken vanhojen C-kasettien kanssa. Isänihän teki kotona lukemattomia kertomus- ja musiikkikasetteja. Minäkin tein varsinkin 1980-luvulla aika paljon äänitteitä.

Kuuntelin äsken ja elin muistoissa vuonna 1976 äänittämäni keskustelun vuokraemäntäni, hänen pojantyttärensä ja vuokraemännän siskon kanssa.

Olimme katselleet Euroviisut ja keskustelu jatkui myöhään yöhön. On onni, että kasetti on säilynyt kuuntelukelpoisena.

Tekemäni musiikkikasetit ovat myös säilyneet, ainakin ne joita kuuntelin. Yksi kasetti menee nyt taustalla. Laulamme isän kanssa yhdessä tai jompi kumpi yksin.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, mikä minulla nyt on. Melkein on kyyneleet silmissä.

Isän kanssa opin paljon lauluja. Olen siitä onnellinen. Isällä oli kitara ja monia kitaralaulukirjoja.

Hän soitti omalla tavallaan ilman mitään kitarakouluopetusta.

Laulu oli isälle hyvin tärkeä ilon tuoja, niin sodassa kuin rauhassa. Kotona oli paljon työtä. Isä ei juuri ehtinyt ruokatuntia pitää vaan oli aina lähdössä heti pellolle tai metsään töihin.

Äiti joskus jarrutti hänen lähtemistään työntämällä kitaran hänen käteensä ja sanomalla, että soita jotakin.

Hyvät muistot mielessä ovat mukavia, mutta onnellisuus moninkertaistuu, kun saa kuulla vielä äänenkin.

Tavoitan jotakin, mitä isäni sielussa silloin ennen laulaessa liikkui. Kupa saisin noita vanhoja nauhoja digitaaliseksi!

Tänään löysin oikein kasettien helmen.

Äidilläni oli ollut myrkkystruuma. Kilpirauhanen oli leikattu. Äiti kertoi, että hän menetti lauluäänensä sen leikkauksen yhteydessä, ehkä äänihuulihermo vaurioitui.

Harvoin kuulin hänen laulavan.

Löytämässäni koostekasetissa on yksi laulu, jossa äitini laulaa isän ja minun mukana laulun Maa on niin kaunis.

Se on sen kasetin helmi.

Oli haikeaa ja huikeaa kuunnella isän ja äidin ääntä. Äiti sanoo sen Maa on niin kaunis -laulun jälkeen: "Katos, kun minäkin lauloin ihan hyvin."

Lähde-laulussa oli useampia sukulaisia yhdessä. Jokainen lauloi, siskon mieskin, "sävelkorvaton", lauloi vakaasti ihan väärin mukana.

Muistan sen tilanteen hyvin elävästi, hienoa oli, onnellista.

Tehkää tällaisia muistoja itsellenne. Nykyään on parempia äänityslaitteita, ja kuvaakin on helppo tallentaa. Ei haittaa, vaikka menisi väärinkin.

Jos on mukana hyvin laulavia, niin on helpompi laulaa jopa oikein. Minulla oli kansakoulun ensimmäisellä luokalla laulussa kuutonen.

Olen siitä kehittynyt, ja iloitsen laulamisesta. En kylläkään ole pitkiin aikoihin laulellut. Pitäisi taas viritellä uudelleen sitä harrastusta.

Toivoisin, että minulla olisi äänitukena joku parempi laulaja. Silloin menisi varmemmin.

Oma mies ei suostu laulamaan. Hänellä on kuulemma lauluääni paleltunut talvisodassa.”

Kiitos Välläys koskettavista hetkistä unohtumattomia muistokasetteja kanssasi kuunnellen.



MUISTIJÄLJEN JÄTTÄÄ JOKAINEN

Ihmisiä tulee elämän arjessa vastaan koko ajan. Joku ohittaa katsomatta, kiireinen tönäisee syrjään, joku koskettaa ja yksi halaakin.

Jokainen jättää jotain meihin, tekee muistijäljen.

Ihminen, joka ei enää kosketa, on ehkä eniten kosketusta vailla.

Hän ei ehkä enää löydä reittiä ulos oman sydämen kätköistä, ja odottaa vain, että joku löytäisi hänet.

KADONNEET TUNTEET

Kipukin on tunne sille, joka ei tunne enää mitään. On joskus parempi tuntea edes kipua, kuin olla tunteeton.

Kuka parantaisi tunteensa kadottaneen ihmisen?

Tapaamme ihmisen, mutta emme välttämättä kohtaa häntä.

Emme tapaa, koska hän on piiloutunut sisäänsä.

Heitä on niin monta, joita kukaan ei enää etsi.

Onko parempi kadottaa muistot kuin tunteet?

KUUNTELUN JA YMMÄRRYKSEN TAITO

Yksikin löydetty, ihmisenä kohdattu, on inhimillisen ymmärryksen ja kuuntelun kautta kosketettu, ehkä autettu.

Harvassa ovat ne, joilla on kuuntelun ja ymmärryksen taito.

Mielestäni ne ovat arvokkaimpia lahjoja elämässä.






2 kommenttia:

  1. Sinun monet kertomuksesi ovat jättäneet ainakin minuun muistijälkiä.

    Kuulostaa mukavalta, että sait yhteyden äitiisi.

    Vanhat ihmiset muistavat parhaiten kauan sitten tapahtuneita asioita. Varsinkin vanhat laulut palautuvat mieleen, jos ei sanoina niin sävelinä. Monen papan ja mamman jalka alkaa vanhainkodissa vippaista ja suu hyräillä, kun jossakin musiikkitilaisuudessa tulee heidän nuoruudessaan kuulemiaan kappaleita tai vaikka vain miellyttävää rytmikästä musiikkia. Muuten he voivat olla aika dementoituneita ja apaattisia. Yleensäkin musiikkiterapia on kenelle tahansa hyväksi.

    Kysyt: "Onko parempi kadottaa muistot kuin tunteet?" Tuo on vaikea kysymys. No, jos kadottaa tunteet, niin ei muistoillakaan ole merkitystä. Tunteet voivat olla jäljellä, mutta entä jos muistot ovat sekaisin. Jos entiset tapahtumat hämentävät mieltä selkamelskana, tunteiden hyvään ruokkimiseen tarvitaan vaihtelevia nykypäivän tapahtumia. Ei pelkkää liukuhihnaa, joka päivä samaa rutiinia.

    Vanhusten hoito on todella nykyisessa resurssipulassa monesti minimaalista. Ne henkilöt, jotka haluaisivat laitoksissa hoitaa lämpöisesti aikaansa antaen, väsyvät kiireen vaatimuksiin. Useimmiten voidaan tehdä vain välttämätön hoito. Ystävällisyys ei kuitenkaan vaadi paljon. Onnellinen se sairas tai vanhus, jota rakastava omainen voi ja jaksaa hoitaa kotona. Kailla omaisilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta eikä voimia.

    Kirjoitin täällä jossakin syöpää sairastavasta henkilöstä, jota olin yrittänyt tavoittaa sähköpostilla. Olin jo todella huolestunut, kun mitään ei kuulunut pitkään aikaan. Löysin sitten hänen puhelinnumeronsa, ja lähetin lyhyen tekstiviestin: " Mitä sinulle kuuluu?" Sain vastauksen, että kyllä täällä vielä elossa ollaan. Samalla mieleni täytti kumma rauha.

    Tiedän toisen, vähän kaukaisemman henkilön, jolla myös on keuhkosyöpä. Sairaus on jo pitkällä. Kivut ovat kuulemma valtavat morfiinilääkityksestä huolimatta, Omaisten on vaikea katsella häntä. Kuinkahan kauan kestääkään, että kuolema armahtaa.

    Itselleen toivoisi, että saisi kuolla hiljaa rauhassa, kuin nukahtaen. Muistan, kuinka kauan isäni hoiti kotona äitiäni ja huolehti vielä sairaalassakin pitkään hänestä mm. syöttämällä. Tiedän, että isällä oli raskasta, mutta hän puki kauniiksi ja koskettavaksi kertomukseksi sen ajan. Lopun lähestyessä hän lauloi äidille ja hän sai ikään kuin jonkinlaisen eleen vastaukseksi. Tällaiseen pystyvällä saattohenkilöllä täytyy olla itsellään suuri henkinen voima.

    Isäni kirjoittama kertomus äidin viime ajoista on valtavan kaunis ja tunteellinen. On onni omistaa se, sellaista ei varmaan ole kenelläkään muulla kuin meillä.

    Isäni eli sitten pitkään äidin jälkeen, ensin yksin kotona ja sitten vanhustentalossa. Hän oli meistä lapsista kaukana, vain vanhin veljeni asui lähellä. Kun veljeni oli taas kerran siellä käymässä, isä oli juuri syönyt ja jonkin ajan päästä yhtäkkiä isän hengitys lakkasi. Olen niin onnellinen, että isä pääsi näin helposti pois, toisen rakastamansa tähden luokse. Isäni on aikoinaan kirjoittanut kauniin runon "Kaksi tähteä".

    Kyynelehtien
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Ystäväni, olipa kaunis ja kypsä teksti, joka sisälsi laajan kartan ihmisen vanhuuteen, hoitoon ja välittämiseen. Tarinassasi oli kokemusta, tietoa ja tunnetta, mielestäni se oli jälleen yksi hienoimpia kuvauksiasi. Elin joka sanan mukana, kun luin nyt tekstin uudelleen.

      On niin surullista se, että monet hoitajat haluaisivat antaa aikaa ja virikkeitä vanhuksille. Aikaa heille siihen ei vain anneta. Sen täytyy olla äärettömän turhauttavaa, henkisesti stressaavaa ja motiivin ennenpitkää jäytävää. Sillä tavoin tulee helposti vain rutiinilla, konemaisesti toimivia hoitokoteja, joissa kääröihin käärityt vanhukset tuijottavat huumattuina kattoon. Hoitajia siitä ei voi syyttää, heitä pitäisi auttaa ja saada päättäjät ymmärtämään tilanteen vakavuus, ennen kuin heidät itsensä kääritään hoitokodin sänkyyn. Sitten on jo liian myöhäistä.

      Kirjoitit myös upean henkilökohtaisen osan tekstiisi, se oli hyvin liikuttavaa luettavaa. Olen oppinut tuntemaan isäsi tekstien kautta hänen persoonansa eläytymiskyvyn, mielikuvituksen voiman ja sanojen eloisuuden. Myös äitiäsi jonkin verran tarinoissasi olet kuljettanut meidän lukijoiden mieliin. Olet tehnyt niillä muistijäljen, jota myöten voi, kuin pitkospuita kulkea tarinasi sisään. Varsinkin äitisi viime ajat ja isäsi läsnäolo niissä hetkissä kosketti:

      “Tiedän, että isällä oli raskasta, mutta hän puki kauniiksi ja koskettavaksi kertomukseksi sen ajan. Lopun lähestyessä hän lauloi äidille ja hän sai ikään kuin jonkinlaisen eleen vastaukseksi.”

      Tämä osa tekstistäsi ja siitä eteenpäin loppuun asti oli kaunista ja liikuttavaa henkilökohtaista tarinaa. Kiitos, että jaoit sen kanssamme. En ihmettele, että liikutuit kyyneliin kertoessasi. Onneksi meillä on tarinat ja niiden kautta muistijälki, joka vie rakkaiden ihmisten luo. Pidetään ne muistojen pitkospuut hyvässä kunnossa.

      -muistojesi pitkospuilla kulkenut harzu

      Poista