tiistai 17. marraskuuta 2015

JUOKSULENKKI VOILEIPÄKAKULLA


Alzheimerin tautia sairastava äitini oli mennyt kodin keskihuoneen vaatekomeroon ja etsinyt jotain innokkaasti veljeni kertoi tekstiviestissään. Hän majoittuu äitini kotiin työnsä vuoksi viikottain ja kertoo joskus teksti- tai kuvaviesteillä äidin jaksamisesta.

Äiti oli puuhaillut huoneessa sen verran kovalla kolinalla, että veli oli ääniin herännyt ja kysynyt mitä tämä puuhailee. Äiti oli sanonut töihin täytyvän mennä ja etsivänsä jotain. Veljeni siihen, ettei enää tarvitse mennä, kun on eläkkeellä.

Äitini oli pyytänyt näyttämään paperit, joissa kerrotaan hänen irtisanomisestaan.

MUNKIN PAISTOON AAMUNELJÄLTÄ

Tuo ikkunalla varustettu pieni siivous- ja vaatekomero oli minun käytössäni teini-iässä. Halusin oman huoneen ja koska meitä oli monta lasta, niin oli tyydyttävä siihen tilaan minkä sai. Siinä iässä tärkeintä oli saada oma huone.

Huoneeseen mahtui nippa nappa sänky ja pöytä, eli se mitä nuori mies elämäänsä sisällä kaipasi. Isä ja äiti nukkuivat huoneessa, josta veljeni oli kuullut äidin äänet, tämän etsiessä työvaatteita. Sieltä hän ne työvuosinaankin oli aina löytänyt, kun heräsi arkisin jo neljän viiden aikaan töihin.

Isä meni asemalle ja äiti kahvilaansa paistamaan maankuuluja munkkeja aamun rekkamiehille ja valmistelemaan lounasta aamupäiväksi.


ASIAKKAIDEN VIRTAA LÄPI PÄIVÄN

Seitsemän maissa, tai ensimmäisten ovea tempoessa, äiti avasi kahvilansa ovet, päästi kahvinjanoiset sisään ja kutsuvan tuoksuvat, tuoreen pullan tuoksut ulos. Siitä alkoi asiakkaiden virta, jota jatkui aaltoina aina iltakuuteen asti, välillä ruuhkaksi asti. Jotenkin hän ehti siinä välissä astiatkin tiskaamaan. Usein olin tiskarina siellä, kun pesukoneeseen ei ollut vielä varaa.

“Itäläinen”, oli viimeinen iltajuna asemalle, jonka purkamisen jälkeen isä tapasi tulla baarille istumaan. Hän toimi veikkauksen asiamiehenä ja niitä papereita pyöritteli pienessä kahvion keittiössä aina kerran viikossa. Kotiin vanhempani tulivat seitsemän maissa. Minä lämmitin usein saunan äidille, koska hänen jalkojaan poltteli pitkä päivä baarilla.

Saunan päälle äiti usein laittoi jo nukkumaan, herätäkseen taas aamulla töihin.

RUTIINI PITI ELÄMÄSSÄ KIINNI

Tuo tuttu rutiini ei katkennut edes isäni nopeaan kuolemaan. Kesken työpäivän, ruokatunnilla kahvilassa hän sai sairauskohtauksen ja kuoli aivoissa puhjenneeseen verisuoneen seuraavana yönä alle viisikymppisenä.

Elämä pysähtyi ja kaikki muuttui kodissa erilaiseksi, vain rutiini jäi. Työ ja sen pyörittäminen tuon kaiken keskellä oli varmasti äidille henkireikä. Hän viihtyi työssään kahvilan asiakkaiden parissa.

Myöhemmin kun kahvila loppui, hän meni vielä aikuiskoulutukseen ja valmistui suurtalouskeittiöemännäksi.


ÖISET SOUTURETKET AINOAA VAPAA-AIKAA

Viimeiset työvuodet ennen eläkettä äiti toimi lounas- ja pitopalvelun emäntänä. Äitini koko elämä oli työn täyttämää ja määrittämää, se oli sitä jo lapsesta lähtien.

Pohjoisen pientilan tyttönä hän oli aina tehnyt töitä, jopa niin, että lapsuuskin oli ollut sitä, eikä äidillä varsinaista lapsuutta koskaan ollut. Aamuvarhain hänen oli noustava pienempiä hoitamaan navettatöiden ajaksi, päivät tehtiin sitten tilan töitä.

Vasta iltaöisin hän pääsi veljensä kanssa järvelle kalaan. Niitä souturetkiä hän vielä nykyisinkin on minulle muistellut.

Ei siis ihme, että äiti on vielä eläkkeellä ja alzheimerin tautia sairastavanakin töihin lähdössä.

Olihan työ hänelle vuosikymmeniä arjen rutiinia, joka piti kiinni elämässä.

UNELMAT HARVOIN TOTEUTUVAT

Otan vuokaleivän uunista ja asetan sen liinan alle. Olen ajatellut tehdä siitä voileipäkakun. Sain idean koristella kakun päälle lenkkipolkuni, jonka teen rullalle käärityistä kinkkusiivuista. Reunat teen puolikkaista suolakurkuista, keskellä kulkevaan mutkaan persiljasta pienen metsikön ja ruohosipulista heinikkoa.

Lenkkipolustani haluan mutkaisen, siitä syystä, että elämäni on ollut aina sitä. En ole osannut koskaan vaeltaa suoraa reittiä tämän elämän läpi, lieneekö moni muukaan. Elämä on yllättävää useimmilla, eikä unelmilla ole tilaa kuin ajatusten tasolla.

Muutamia unelmia elämässäni on sentään toteutunut ja siitä olen kiitollinen.



ERÄNKÄVIJÄN KIRJOITUSKILPAILUN VOITTO

Paras kokemus elämässäni oli tietysti vaimoni kohtaaminen erään kylmän ja jäisen helmikuun penkkaripäivän iltana kotikaupunkini ravintolassa. Siitä seurasi oma perhe ja lapset, jotka yhdessä saimme ja näimme kasvavan.

Toinen unelmani oli oma kirja, joka oli jo lapsuuteni haave, siitä lähtien, kun opin lukemaan. Sain kirjoittaa kolme kirjaa ja myös useita julkaistuja kertomuksia, lähinnä eränovelleja.

Yhden kerran voitinkin Eränkävijän kirjoituskilpailun kalastusaiheisen sarjan.

Voittonovelli julkaistiin vuoden Eränkävijässä, sekä kootussa teoksessa “Kairassa sattuu aina,” jossa oli erätarinoita eri vuosikymmeniltä.

Se tuntui hienolta, koska olimme jo nuorina erämiehinä Kemijärvellä lukeneet aina uusimmat Eränkävijän vuosikirjat.

KUKAAN EI KÄÄNNY VÄKISIN

Vaikuttavin ja elämää kantavin asia oli vähän yli parikymppisenä löytämäni usko Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajana. Minulle uskon tuoma murros oli raju ja elämään voimakkaasti vaikuttanut kokemus.

Aluksi luulin tarkoituksen olevan, että käännytän uskoon kaikki sukulaiseni, kaverini, työtoverit ja ohikulkijat. Lähinnä käännytin kai heidät luotani.

Aika laihat tulokset käännytyksillä joka tapauksessa käytännössä oli, kenenkään en muista väkisin uskoon tulleen, vaikka hyvä oli tarkoitus.

Usko on jokaisen henkilökohtainen kokemus ja täysin oma asia. Toinen voi siinä olla mukana vain omalla tarinallaan.

Olen kuitenkin saanut säilyttää uskoni, jonka silloin löysin ja olen nyt sairaana siitä vieläkin kiitollisempi.

Luin innokkaimpina vuosina raamatun moneen kertaan läpi ja opettelin myös ulkoa muutamia kohtia.

Nyt nuo raamatunjakeet ja psalmit soivat usein mielessäni vaikeina hetkinä. Saan niistä paljon lohtua ja iloa elämääni.


KIRKASOTSAINEN USKOVAINEN

Menen kellarikerrokseen ja puen kesäiset juoksuvaatteet ylle. Sukat jätän pois, niin saan juosta paljain jaloin. Musiikin laitan tietokoneelta täysille, niin että basso jytisee pienen huoneen seinissä.

Ajattelen, että huomenna on päivä, jona annoin elämäni Jeesuksen ohjattavaksi. Vuosipäivä, kun luovutin parikymppisen ehdottomuudella kaiken hänen käsiinsä.

Jälkeenpäin olen laskenut, että noin viisitoista vuotta olin kirkasotsainen uskovainen.

Tuon ajan elin niin synnitöntä elämää, kuin suinkin vain osasi.

ARMO RIITTÄÄ JOKAISELLE

Sen jälkeen alkoi tulla mutkiakin jo matkaan ja elämän raaka realismi auttoi tajuamaan, että ihminen pelastuu vain pelkästä armosta Jeesuksen sovitustyön kautta.

Tänään olen onnellinen siitä, että saan turvata tuohon sovitukseen ja jokainen sydämessään niin kokeva saa.

Ei ole kysymys erikoisihmisistä, vaan ihan tavan tallaajista, jotka kaipaavat jotain enemmän, kuin mitä tämä elämä antaa.

Olen iloinen, että saan yhä sydämessäni omistaa tuon saman uskon, jonka kerran löysin parikymppisenä.

Vaikka en enää kuljekaan seurakuntien tilaisuuksissa, niin uskoa saan siitä huolimatta.


ELÄMÄNVIISAUTTA VOI OPPIA KENELTÄ VAIN

Parasta ihmiselle on, jos hän saa kokea omassa pienessä ja tavallisessa elämässä uskon Jeesukseen omana vapahtajanaan ja elää sitten normaalisti toisten joukossa.

Silloin usko toteutuu myönteisenä ja luontevana voimana elämässä ja turvana hädän hetkellä.

Käännyttää ketään ei tarvitse, mutta voi keskustella kyselevän kanssa tai kysellä itse jos tapaa ihmisen, jota elämä on opettanut.

Elämänviisautta voi oppia aina, olipa ihminen uskossa tai ei.

DBS-LEIKKAUSJONOSSA PARI KUUKAUTTA

Juoksumatolla hölkkään pari tuntia nopeuksia vaihdellen. Pitelen leukaani kädellä, tai otan kaiteista tukea.

En enää pysty juoksemaan kuin pienen hetken vapaasti juoksumatolla, koska pään vääntyminen on lisääntynyt ja vaikuttaa tasapainoon.

Lopetettuani päätän soittaa Töölön sairaalaan stimulaattorihoitaja Taina Lahdelle. Olen ollut DBS-leikkausjonossa nyt kaksi kuukautta.

Neurokirurgi Riku Kivisaari arvioi syyskuun vastaanotolla leikkauksen tapahtuvan vuodenvaihteen kieppeillä, Taina Lahti puhui vuoden alkupuolesta.


JUOKSEN ELÄMÄÄ ETEENPÄIN

Jalkapohjia kirvelee, kun kävelen suihkuun. Onneksi kylmä vesi helpottaa nopeasti, ja kun ylhäällä vielä rasvaan jalat ne tuntuvat hyvältä.

Ilokseni huomaan, ettei halkeamia tai haavoja ole syntynyt. Jalat alkavat vähitellen tottua paljain jaloin juoksuun.

Niska puolestaan ei kovin hyvillään juoksusta ollut ja pääni heiluu, kuin lelukoiralla markkinapöydällä.

Olkavartta särkee ja säteilee käsivarteen, mutta tiedän, että lihakset tästä pian rauhoittuvat.

Fysiikka tyyntyy ja psyyke saa voimaa voitetusta vastuksesta.

Sillä tavoin harjoitus vie elämää eteenpäin.

LEIKKAUS SIIRTYNYT HELMIKUULLE

Valmistan kalasopan kiehumaan liedelle ja alustan taikinan kulhoon nousemaan. Sitten olen valmis soittamaan Töölön sairaalaan.

Taina Lahti vastaa reippaasti puhelimeen ja toivotan hänelle hyvää huomenta. Lahti vastaa huomenen ja minä kerron asiani.

Hän kuuntelee lyhyen alustukseni kahden kuukauden jonottamisesta leikkaukseen ja kysymykseni siitä, koska aivostimulaatio voisi toteutua kohdallani.

Taina Lahti sanoo, että hänellä on edessään vanha kansio, eikä ihan tarkasti pysty sanomaan, mutta arvioi leikkauksen toteutuvan helmikuussa.

Tarkemmin hän pystyisi sanomaan, kunhan pääsee huoneeseensa ja näkee uuden kansion.


NEUVOSTOLIITON JONOT SUOMESSA

Stimulaattorihoitaja Taina Lahti lupaa soittaa minulle tämän päivän aikana, tai huomenna. Uskon myöhempään aikaan enemmän ja sanon, että jutellaan siitä sitten huomenaamuna. Kiitän ja lopetan puhelun.

Olen oppinut odottamaan, sillä kaikki toimii nykyään virastoissa viiveellä. Joka paikassa on jonoa ja ruuhkaa.

Eihän siinä mitään, silloin kun rehdisti säästetään kustannuksia. Mutta kun jono laitetaan vielä asiakkaan puhelinlaskuun, niin se tuntuu jo pahalta.

Hiljattain yritin tunnin verran soittaa Lohjan TE-toimistoon ja seisoin koko ajan maksullisessa jonossa kuunnellen yhtä ja samaa biisiä.

Vasta kun vaihdoin ystäväni puhelimeen, koska hänellä on rajattomat minuutit, ja soitin uudelleen, sain luvan jättää soittopyynnön.

Tämä vain on pelin henki Suomessa tänään, jonoa jonojen perään, elämme kohta kuin entisessä Neuvostoliitossa.

VANHOJEN KANSIOIDEN HELMIKUU

Mietin stimulaattorihoitaja Taina Lahden arviota leikkauksen toteutumisesta ja mieleeni tulee viime huhtikuu Meilahden sairaalassa.

Siellä neurologi Johanna Eerola-Rautio pyysi minulle lähetettä Töölön neurokirurgiselle osastolle ja arvioi leikkauksen toteutuessaan olevan loppuvuodesta.

Sain ajan syyskuuksi Töölön sairaalaan, missä neurokirurgi Riku Kivisaari arvioi leikkauksen toteutuvan vuodenvaihteen kieppeillä.

Soitin seuraavana maanantaina Taina Lahdelle, joka uskoi leikkauksen olevan alkuvuodesta.

Nyt hän oletti sen toteutuvan helmikuussa vanhojen kansioiden perusteella.

Mietin onko uusissa kansioissa uusi aika.

RIESKOJA JA RUISLEIPIÄ

Lähden valmistelemaan voileipäkakun kuorrutusta ja saankin siihen kätevästi mutkaisen lenkkipolun kinkkusiivujen rullista. Vielä metsikkö ympärille ja persiljaa reunoille.

Laitan kuvan voileipäkakusta nettiin ja eräs dystoniaa sairastava ystävä innostuu ideasta nähtyään kuvat. Hän ilmoittaa heti, että varastaa idean minulta.

Viestiin saan puolestaan reseptipyynnön. Mukavalta tuntuvia huomioita molemmat.

Erityisesti ilahduttaa vuokaleivän reseptiä pyytänyt ystävä, joka kertoo aikoinaan leiponeensa rieskoja ja ruisleipiäkin.






2 kommenttia:

  1. Isoja asioita, herkullinen voilepäkakku ja sinä. Olet mahtava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Selina, nyt sait kyynelet silmiin.

      -harzu

      Poista