tiistai 24. marraskuuta 2015

DYSTONIAMYRSKY



Kuu on lehmuksen rungon ja suurimman oksan välissä puoli neljän aikaan.

Olen joskus yrittänyt siitä kuvaa, sillä näkymä on niin kaunis.

Kännykkäkameran kuvassa sama maisema on kuitenkin vain mustalla taustalla näkyvä kirkas heijastus.

Ei jälkeäkään siitä tunnelmasta, mikä sillä hetkellä silmiä hivelee.

Olohuoneen kuu valaisee hopeisen hämäräksi ja siirtyy hiljalleen tien toisen puolen talon yläpuolelle.

Siinä minä ja kuu katsomme toisiamme kello neljän aikaan aamuyöllä.

VANHA ROUVA

Pakkasta on vajaat kymmenen astetta ja talo, jota tapaan kutsua “vanhaksi rouvaksi”, valittaa välillä narahtamalla ja nurkkiaan paukauttamalla.

Ymmärrän sitä hyvin, sillä sen tehtävä on suojella meitä kylmältä, sateelta ja tuulelta.

Tehtävä on nykyisin varsin vaihteleva.

Välillä on satanut pelkkää vettä monta päivää, sitten räntää ja heti perään pakkanen on ottanut kylmään syliinsä.

Vanha rouva on nähnyt niin paljon vuosien aikana, asukkaita, naapureita ja ohi kulkijoita.

Se on suojellut asukkaitaan ja antanut mahdollisuuden elää inhimillistä elämää.

Elämää pienessä puutalossa, takan lämmössä ja nurkkien narinassa.

Vanha rouva, meidän pieni ja kodikas talomme.


SÄIDEN OIKUT

Ennen viittä kuu on piiloutunut pilvien taakse ja ilma alkanut lauhtumaan.

On taas säämuutoksen aika, kuulen kuinka vanha rouva pohtii säätä.

Tuhahtelee tälle nykyiselle ilmastolle, joka empii ja hyppelee jatkuvan muutoksen riepomana.

Vanha rouva on elänyt aikoja, jolloin säät olivat vielä säitä, oli kesää, syksyä, talven pakkasia ja kevään aurinkoa.

Vanha rouva huokaisee, vilkaisee mustanpuhuvia pilviä, tuntee katollaan hyppivän harakan kopinan.

Tämä maailma menee menojaan. Menköön sitten.

LÄMMIN KAURATYYNY AUTTOI

Heräsin tänään puoli neljän aikaan ja tunsin oloni niin levänneeksi, että päätin nousta keittämään kahvia.

Ei oikeastaan enää nukuttanutkaan.

Onneksi nousin, niin sain nähdä kauniin kuutamon. Niskanikin olivat rauhalliset ja vääntö siedettävää.

Mietin, että ehkä lämmin kauratyyny, jota ystäväni suositteli auttoi rentouttamaan niskalihaksia.

Olin kertonut edellisen yön kouristuksiin heräämisestä hänelle.


DYSTONIAMYRSKY

Viime yönä heräsin puoli kolmen maissa voimakkaisiin niskavääntöihin.

Pää oli vääntynyt patjaa vasten ja yritti ilmeisesti pohjan läpi.

Korva oli painunut rajusti tyynyyn, kasvot vääntyneet ja toinen puoli kuin tunnoton.

Kokeilin kädellä, että se oli olemassa.

Sitten kipu siirtyi olkapäähän ja säteili sieltä käsivarteen.

Ajattelin, että onko dystonia siirtymässä uuteen vaiheeseen.

Leviäähän se kolmanneksella sairaista läheisiin lihasryhmiin ja toisinaan myös muualle.

Tämä sairaus ei ole mitenkään vakaa oireiltaan. Päivät ovat erilaisia ja yöt myös.

Ennen en ole noin rajuihin oireisiin kuitenkaan herännyt.

Olisiko tämä ollut ulkolaisissa vertaistukikeskusteluissa toisinaan mainittu dystoniamyrsky.

LÄÄKKEIDEN ONGELMAT

Otin vääntöjä helpottavaa lääkettä ja vähitellen ne alkoivatkin hellittämään, niin että nukahdin uudelleen.

Minulla tuo lääke auttaa selkeästi, jopa paremmin kuin piikit.

Lääkkeissä on kuitenkin aina omat ongelmansa, koska niiden määrää on ajan oloon lisättävä.

Uskon kyllä, tai ainakin haluan uskoa, että kasvojen vääntyminen ja olkavarren särky on vielä vain niskojen väännön säteilyä.

En halua ajatella sitä mahdollisuutta, että sairaus olisi leviämässä.

Täytyy kuitenkin mainita neurologille näistä oireista, kun menen seuraavalle hoitokäynnille.


KÄSI LEUALLA LENKILLÄ

Eilen kävin lähes kymmenen kilometrin lenkillä jokisuistossa ja tunsin vasenta kättäni vielä särkevän.

Huomasin, että juoksun aikana päätä oli tosi vaikea pitää suorassa.

Hölkkäsinkin lähes puolet matkasta käsi leualla.

Vääntö oli kuitenkin niin voimakasta, ettei käsi jaksanut aina pitää päätä suorassa.

Niinpä annoin varsinkin jokilaakson metsäpolulla pään kääntyä vapaasti.

Ilma oli kauniin kuultava, puiden oksat kuuran peitossa ja jäinen maa narskui nastalenkkareiden alla.

Juoksin hylätyn pienen voimalaitoksen sivusta alas jokisuistoon.

Pysähdyin katselemaan rannalle virran juoksua.

LUONNON JA RUUHKAN ERO

Mieleeni tuli hiljattain Washington Postin nettilehdestä lukemani testi.

Siinä osa ihmisistä käveli ruuhkaisella kadulla ja toinen puoli kiireettömästi puistoalueella.

Testattavien aivot skannattiin kävelyretkien alussa ja päätteeksi.

Tulokset olivat aivan selkeästi luonnossa kulkemisen eduksi.

Ne ihmiset, jotka kävelivät ruuhkaisella kadulla, melun ja kiireen keskellä olivat ajatuksissaan kietoutuneet ongelmiensa ympärille.

Huomattavissa määrin minäkeskeisesti he pohtivat noloja kokemuksiaan ja elämän epäonnistumisia.

Ne taas, jotka kulkivat luonnossa kokivat vapautumista minäkeskeisyyden otteesta.

Uudet mahdollisuudet virisivät heidän ajatuksiinsa.


ULOS MINÄKESKEISYYDESTÄ

Tämä kaikki paljastui kävelyn jälkeen tehdyssä kyselyssä.

Testin päätteeksi suoritettu aivojen skannaus tuki tuota kyselyä.

Tutkimus osoitti aivojen toiminnan olleen ruuhkaisella kadulla liikkuneilla juuri  minäkeskeisellä alueella voimakasta.

Luonnossa kulkeneilla puolestaan vaikutus osoitti rentoutumista ja vapautumista minäkeskeisestä ajattelusta.

Tämä on tietysti tuttua jokaiselle vähänkin luonnossa liikkuvalle.

Koskaan kävelyltä tai lenkiltä ei palaa samanlaisena.

Aina tapahtuu jotain, minkä jälkeen elämä ja ajatukset siirtyvät pois oman elämän ympyröistä.

LUONTO LATAA MIELEN AKUT

Usein lenkille voi lähteä kieroutuneena kuin ongelmien ja huolien rautalankaan.

Aluksi on vaikea edetä ja koko olemus panee vastaan.

Vähitellen tuo sykkyrä alkaa irtoamaan ja kiertymään auki.

Varsinkin kun lenkin aikana pysähtyy ja antaa luonnon äänien, tuoksujen ja pienten elämysten täyttää mielensä.

Huomaa mustarastaan pyrähdykset, etsii koskikaraa virran rannoilta ja katselee vastarannan synkän kuusikon välistä veteen päilyvää auringon kultasiltaa.

On vain olemassa ja tyhjäkäynnillä lataa akkuja.


LUONNON TAIDETEOS

Musiikki on minulle lenkeillä hyvin tärkeä osa rentoutumista.

Musiikin kautta löydän usein uuden asenteen ja yhteyden tunnemaailmani välille.

Luonnossa otan kuitenkin korvanapit pois ja annan metsän äänien täyttää mieleni.

Virran äänien eri vivahteet; tuulen huminan, puiden narahdukset, askelten ratinan roudalla.

Lintujen harvat lurautukset kylmässä metsässä.

Oksaan kasvanut, jäätynyt sieni on niin kaunis, että kuvaan sitä monesta kulmasta.

Uskomaton taideteos metsäpolun sivussa, joen rantamilla.

IHMINEN ON OSA LUONTOA

Unohdun kokonaan tähän virran ja metsän elämään.

Jalkani kastuvat kun jokisuiston lehtimattojen alta purskahtelee jäistä vettä.

En välitä siitä, en edes huomioi kuin kosteuden, joka tuntuu hyvältä.

Katselen vain joka puolella hehkuvaa kauneutta.

Ymmärrän, että ihminen on luotu luontoon.

Kerran hän myös palaa tuohon kiertoon ja muuttuu maaksi.



MIELI MIELETTÖMYYDESSÄ

Me olemme osa tätä kaikkeutta. Huomaan nyt, että ajatteluni on jo laajentunut ja rautalanka ympäriltäni irronnut.

Siitä on muotoutunut malli elämälle, joka on lahjana annettu, ainutlaatuinen ja ainutkertainen kokemus.

Kukaan toinen ei koe elämää tällä tavoin, sen takia ei kukaan voi pohjia myöten ymmärtää toisen kokemusta.

On oltava iloinen siitä.

Elämä tarjoaa meille jokaiselle oman ja erityisen kokemuksen.

Ihminen, joka sen sisäistää on jollain tasolla haavoittumaton, kuin kuolematon.

Hän on nähnyt mielen mielettömyydessä.

LUONTO NUORENTAA

En koskaan ole palannut lenkiltä samana ihmisenä.

Luonnossa vaeltaminen on sama kuin palauttaisi häiriöön menneeseen laitteeseen alkuperäiset asetukset.

Aloittaisi alusta ja antaisi menneiden olla.

Tuon mainitsemani testin eräs tulos olikin, että luonnossa liikkuminen nuorentaa aivoja.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti