sunnuntai 11. lokakuuta 2015

VIERAUDEN VIITTA



Olen yksitoistavuotias poika ja istun mummolan pirtissä. Kesäillan tunnelma on saunan päälle raukea. Ikkunasta näkyy aukea piha, yksi suuri koivu, vanha harmaalautainen kaivo, navetta ja puoji, jossa yövymme enoni kanssa. Puojin vierestä pihatie vie liiterin ohi tielle.

Toisella puolen pirttiä on ikkuna, josta näkyy viljellyt peltomaisemat ja niiden takana päilyvä järvi, jonne pian taas lähdemme yökalaan. Nyt on kuitenkin vielä saunakahvin aika. Isoisäni, jota sanomme papaksi kävelee pirtissä ja polttelee pikkusikariaan. Hän sai niitä kauppiaalta muutaman laatikon verkolla pyytämäänsä suurhaukea vastaan.

Mummo lepäilee jo kamarissa ja pappa pohdiskelee ääneen jotain. Hän tekee pitkiä kävelylenkkejä lähes päivittäin, joskus kertoo pienen tapauksen matkalta vähän kuin itsekseen.

Pappa ei tapaa juurikaan puhua minulle suoraan, hän puhuu vieraasta, tai juttelee yleisesti, niin että siitä voi poimia itselle osoitetun kohdan.

OMAN AIKANSA LAPSI

Vietin monta kesää mummolassa varhaisnuoruudessani, mutta en koskaan oppinut tuntemaan pappaani, hän oli etäinen mies, jota aina aristelin hieman.

Luulen, että se oli yleistä tuon ajan miehille, jotka olivat olleet sodissa ja kasvaneet karuissa oloissa. En pitänyt sitä mitenkään outona, pidin isoisääni arvoituksellisena miehenä.

Eihän minulla ollut edes vertailuun mahdollisuutta, koska toinen isoisäni oli kuollut jo ennen syntymääni.


SULJETTU SIMPUKKA

Koskaan en muista isoisäni avanneen elämäänsä tai kokemuksiaan kuulteni, hän oli suljettu simpukka, ehkä kovan elämän, sotien ja huolien salpaama.

Jotain hän vähän raotti tuona kesäiltana, kun valo leikkasi kiiloja pirtin räsymatoille ja kuluneille laudoille.

En tiedä, oliko hän lukenut ajatuksen jostain, vai pohtinut sen pitkillä kävelyillään.

“MITÄ SE VIERAS PUHUU?”

Minä odotan yökalaan pääsyä ja mieleeni tulee siinä hetkessä poikaporukoissa kuulemani vitsi, jonka äänekkäästi esitän samalla kun toppaan mummon päivällä leipomaa verestä torttua kahviini.

Aloitan vitsini kysymyksellä, naurua kihisten. Kysyn enooni katsoen, että mikä on maailman vaikein asia? Enoni hörppii kahvia ja keikauttaa kysyvänä päätään.

Minä valmistaudun lataamaan vitsini niin innokkaana, että pullanmurut suupielistä pärskyvät pidätellessäni naurua. Silloin pappani äkkiä pysähtyy keskelle pirtin lattiaa ja kääntyy katsomaan minua.

“Mitä se vieras sanoi”, pappa kysyy ja puhaltaa sikarista savukiehkuran pirtin läpi kulkevaan, verhojen raosta tulevaan valokiilaan.


VAIKEIN ASIA MAAILMASSA

Minä innostun papan kiinnostuksesta ja jatkan vitsini loppuun, ei se oikein ketään huvita ja maistuu minustakin jo puujalkavitsiltä.

Pappa kävelee muutaman askelen pirtin lattian poikki, pysähtyy eteemme ja kertoo sitten, mikä on oikeasti vaikein asia maailmassa.

“Vaikein asia maailmassa on oppia tuntemaan itsensä”, pappa sanoo.

VUODET OPETTIVAT YMMÄRTÄMÄÄN

Me lähdemme pian kalaan ja elämme siinä hetkessä, niin kuin siinä iässä vielä osaa tehdä. En jää miettimään pappani lausumaa viisautta. Ajattelen, ettei se nyt niin kovin vaikeaa ole, että itsensä tuntee.

Minä tunsin jo itseni omasta mielestäni hyvin ja tiesin, että halusin saada sinä yönä suuren hauen, se riitti mielestäni hyvin itsensä tuntemiseen yksitoistavuotiaana.

Myöhemmin olen usein palannut tuohon isoisäni lausumaan ajatukseen.

Vuosien kuluessa olen huomannut, että pappani oli oikeassa; se on vaikein asia maailmassa.


VIERAUDEN VIITTA

Olen joskus miettinyt, miksi isoisäni kutsui usein minua, tyttärenpoikaansa vieraaksi, eikä koskaan etunimelläni. Olen ajatellut, että se ehkä kuvasti sitä kysymystä, jonka hän minulle sinä kesäiltana löi vastapalloon; “mikä on maailman vaikein asia, vieras.” Kuinka vieras ihminen on itselleen, jos hän ei tunne edes lapsenlastaan?

En tiedä jäikö minulle siitä syystä vierauden tunne, kuin näkymätön viitta, joka ei ole koskaan lähtenyt pois. Minun on joka kerta täytynyt pakottaa itseni ulos siitä vierauden tunteesta.

En usko, että pappani sanoma “vieras” olisi mitään traumoja minuun jättänyt, sainhan aina kun halusin mennä mummolaan ja kokea olevani siellä kuin kotonani.

LÄHEISYYS OLI VIERASTA

Mummoni lempeys oli niin ylivuotavaa, että se täytti yli äyräiden pappani etäisen vierauden. Uskon, että pappani oli myös herkkä ja ajattelevainen mies ja jossain vaiheessa hänen oli ollut pakko nujertaa se herkkyys itsessään.

Siitä syystä hän ehkä koki tuon vierauden tunteen ja projisoi sen minuun.

Kaikki sodat läpi käyneenä, ikänsä raskaita maa- ja metsätöitä rehkinyt työmies oli oman aikansa kasvatti ja kunnioitan suuresti hänen muistoaan niiltä osin.

Läheisyyttä hän, eikä hänen ikäpolvestaan moni pystynyt jättämään, mutta mielestäni se ei ole kokonaan heidän syytään.


HERKKYYS ON LUONNONLÄHDE

Kirjoitin äskettäin blogin “Herkän ihmisen työrooli”, johon sain paljon kommentteja. Moni kertoi herkkyydestään ja siitä, minkälaista elämä on, kun sen joutuu kätkemään suojakuoren alle.

Kuoren, joka aluksi suojaa, sitten sulkee ja lopulta salpaa herkkyyden sisälleen. Lukitsee umpioon jossa se näivettyy tai muuttuu näyttelyesineeksi tai lemmikiksi, jonka voi sopivassa kohdassa ottaa esille ja käyttää hyödyksi.

Herkkyys on kuitenkin kuin luonnonlähde, jonka vesi pulppuaa vain vapaana ja pakottomana.

ROOLI SUOJAA JA RIKKOO

"Herkkyys on ihanaa ja kamalaa.  Voin eläytyä tekstiisi ja siihen miten herkät joutuu vasten luontoaan lujittamaan itseään kovien seurassa. Samalla se rikkoo jotain itsessä, joka sitten sisäisesti särkee jotain”.

Eräs lukijani kirjoitti tuon ajatuksen, jota jäin pohtimaan. Herkän ihmisen on pakko usein yrittää olla jotain, mitä ei ole ja mihin ei pysty.

Rooli johon hän asettuu, pärjätäkseen ja suojellakseen sitä, mikä on sisällä, käy kuitenkin aina liian raskaaksi ennen pitkää.

Se rooli on tuomittu epäonnistumaan, romahtaa kerran ja rikkoo jotain siitä, mitä se yritti suojella.


ITSENSÄ HYVÄKSYMISEN VOIMAVARAT

Jäljelle jää haavoittunut herkkyys, ja ehkä itsesyytös, ettei kyennyt täyttämään mittaa, ei pärjännytkään kovempien maailmassa, vaikka yritti ja vähän aikaa onnistuikin.

Toisia voi pettää, mutta itselleen ei loputtomiin kukaan voi valehdella. Itsensä on aina lopulta kohdattava ja oltava rehellinen.

Vain itsensä kanssa sopusoinnussa elämällä ja hyväksymällä herkkyytensä, löytää oven voimavaroihinsa.

Ne voimavarat, jotka hyväksymisen jälkeen avautuvat, antavat voiman selvitä.

ITSENSÄ KANSSA ON ELETTÄVÄ

On joskus pakko käydä tuo särkymisen tie, ennen kuin löytää ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

Eihän meillä lopulta muuta täällä ole, kuin itsemme ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Elämään sellaisena kuin on. Sen jälkeen löytää läheisyyden aivan uudella tavalla, ilman rooleja


LÖYSIKÖ ISOISÄNI VASTAUSTA?

Tässä palaan takaisin siihen mistä aloitin ja teen kudokseeni päättelyn, palaamalla takaisin mummolani pirttiin, missä isoisäni kertoo maailman vaikeimmasta asiasta.

Itsensä tunteminen, herkkyytensä löytäminen ja avoimesti sellaisena eläminen on ehkä sitä itsensä tuntemista.

Itsensä tuntemista, niin perin pohjin, ettei ole enää vieras omassa kehossaan ja uskaltaa elää herkkänä, omana itsenään.

En tiedä löysikö isoisäni vastausta omaan kysymykseensä koskaan.

SUOJAKUORI JA HERKKYYS

Muistan, kun viimeisinä kertoina hänet tavatessani, jo aikuisena ajoin hänen kanssaan kotiimme. Mummoni oli jo kuollut ja pappa lievästi muistisairas.

Muistan, että siinä ajomatkalla löysimme hieman läheisyyttä, vaikka emme mitään erityistä puhuneet.

Minulla jäi tunne, että jotain hänen suojakuorestaan oli murtunut elämän loppumetreillä ja herkkyys kimalteli sisältä.

Emme olleet enää vieraita toisillemme, kun ajoin kotiin pappani kanssa.


2 kommenttia:

  1. Joihinkin kysymyksiin vastaus löytyy tai sen luulee löytäneensä... aika näyttää pysyykö vastaus voimissaan . En tiedä saitko kiinni mitä ajoin takaa??? Tämä itsensä kanssa eläminen vaatii välillä pitkää pinnaa ja huumoria roppakaupalla. Onneksi varsinkin viimemainitusta on apua monissa asiossa :D munkkis höpöilee täällä taas jaksellaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi munkkis!

      Jotenkin minulle on vahvistunut vuosien myötä sellainen ajatus, ettei ihminen koskaan opi tuntemaan itseään perin pohjin. Sen huomaa siitä, että yllättää itsensä uuden tilanteen edessä, ei tuntenutkaan itseään.

      Ehkä olisikin parempi oppia ymmärtämään, kuin tuntemaan. Ymmärtämään, että käy jatkuvaa kehitystä ja muutosta, koko elämänsä ajan ja huomenna jo ihmettelee tämän päivän ajatuksia, sanoja ja tekoja.

      "Minä ymmärrän sinua", on usein avainlause monessa tilanteessa, sen voi sanoa itselleenkin. Myötätuntoa ja ymmärrystä kaipaamme kaikki.

      Huumorilla ja pinnalla mennään pitkälle!

      -harzu

      Poista