tiistai 20. lokakuuta 2015

AAMUYÖN KIUSAUS



Herään lihaskramppiin, pohkeessa vääntää rajusti ja yritän varoa liikettä, joka pahentaisi suonenvetoa. Arvaan krampin johtuvan siitä, että olen unohtanut syödä magnesiumia. On lähes pimeää ja mietin paljonko kello on. Hämärää riittää vielä kuuden aikaan aamulla ja ajan arviointi on vaikeaa.

Kehossa on kuitenkin hyvä ajantaju ja hetken sitä tarkkailtuani päädyn kolmen ja neljän välille, ehkä puoli neljä arvioin. Katson kännykästä ja kello on 03:37. Jään vielä hetkeksi odottamaan lihaskrampin hellittämistä.

Tiedän, että väärä liike saa jalkaan niin tuskallisen krampin, että sitä kannattaa varoa.

ELÄVÄN PEILIN EDESSÄ

Muistelen vielä kiinalaistaiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Ai Weiwein näyttelyä, jossa lauantaina kävin. Näyttely teki voimakkaan vaikutuksen. On huikea tunne löytää itsensä jonkun taiteilijan työstä.

Upeaa kokea se hetki, kun kiertää hiljaisessa salissa tai tunkeilevassa väkijoukossa, hätkähtää ja pysähtyy taideteoksen eteen.

Näkee taulussa itsensä tai tuntee teoksen kosketuksen kokemusmaailmassaan. Seisoo yllättäen elävän peilin edessä ja katsoo sisälleen.

Sellaista hetkeä ei unohda, eikä siitä koskaan palaa samanlaisena. Aina jotain muuttuu siinä hetkessä.


SANOMISEN VIMMA

Mietin, mikä minussa muuttui tuossa näyttelyssä. Tunnen muutoksen selvästi, vaikka en vielä tiedosta sitä.

Päättelen, että ehkä se oli Ai Weiwein taito yhdistää menneisyyden taidokkaat antiikkiesineet ja kulttuuri sanomaansa ja luoda niistä taideteos, jonka voi kuka tahansa ymmärtää kokemusmaailmassaan.

Myös hänen sanomisen vimmansa, halu tuoda se rohkeasti, seurauksista piittaamatta kaikkien mahdollisten kanavien kautta julki, teki vaikutuksen.

Sanomisen uskaltaminen, sillä tavoin, että sen oivaltaminen muuttaa ihmisen, on hieno lahja, ilmenee se sitten miten tahansa.

KROONINEN VÄSYMYS

Nousen ylös neljän aikoihin ja keitän kahvit. Ulkona on hiljaista ja hämärää, mustia ikkunoita ja painavia pilviä. Yksi ikkuna on valaistu ja auto menee hitaasti ohi, yöllä on muitakin ystäviä.

Oli aika, jolloin minä vihasin aamuyön heräämisiä ja kulutin siihen turhaa energiaa. Ajan myötä olen oppinut arvostamaan hiljaisia hämärän hetkiä, yön lempeää rauhaa.

Joskus on niin väsynyt, ettei jaksa kuin istua ja olla, vaikka tietää, ettei uni tule enää takaisin. Silloin kannattaa antaa periksi ja voittaa luovuttamalla yrittämättä mitään.

Minulle on joskus sanottu, että kyllä ihminen nukkuu, kun on riittävän väsynyt. Se pitää yleensä paikkaansa, vaikka ei muuta sitä puolta, että sekava unirytmi aiheuttaa kroonisen väsymyksen.

Sitä tilaa ei pysty kukaan kuvittelemaan kokematta.


AAMUYÖN KIUSAUS

Minä luen hetken netistä uutisia ja aamun ajatuksia. En jaksa kuitenkaan keskittyä virtuaalimaailmaan nyt, tai kirjoittaa mitään. Riittävän väsyneenä ajatusmaailma vain kiertää kehää ja silloin on turhaa houkutella kirjaimia esiin kätköistä.

Päätän tehdä jotain pientä puuhaa ja menen keittiöön. Haen netistä musiikkia soittimeen ja asetan säädön hiljaisena rytminä taustalle. Katson jääkaappiin ja löydän sieltä rasian kinkkurouhetta.

Päätän tehdä kinkkukiusauksen ja nostan perunapussin pöydälle. Pussitetuista peruna- sipulisuikaleista tehty vetinen kinkkukiusaus on aivan eri ruokaa, kuin oikeista perunoista valmistettu.

MAJAKKALAIVAN MOTTI

Väsymys ja aika katoavat puuhaillessa ja musiikkia kuunnellessa. Voitelen aidolla meijerivoilla tummansinisen uunikulhon, kuorin perunat ja leikkaan niistä ohuita suikaleita pohjalle kerroksen. Levitän päälle rouhittua kinkkua ja täytän vuoan niillä piripintaan.

Kaadan sitten kaurakermaa kulhoon, johon lisään pari munaa, maustan ja vispilöin sen valmiiksi. Kaadan sitten maustetun kaurakerman vuokaan ja hörpin samalla kahvia emalimukistani. Lapsena sellaista sanottiin kotiseudullani motiksi.

Motin sivussa on entisen majakkalaivan Relandersgrundin kuva. Ostin sen, kun kävimme silakkamarkkinoilla Helsingissä runsas viikko sitten.


HALPAA JA KONSTITONTA KOTIRUOKAA

Uunin asetan kahteensataan ja ajastimen tuntiin. Oikeat perunat vaativat vähän pidemmän ajan kuin kaupan esikypsennetyt suikaleet. Ajattelen, että kellon soitua laitan sen vielä sataanviiteenkymmeneen asteeseen puoleksi tunniksi.

Sillä tavoin perunat kypsyvät ja ruoka hautuu maukkaaksi.

Hyvää, halpaa ja konstitonta kotiruokaa, edullista ja erilaista, kuin peruna-sipulisekoituspusseista uuniin paiskattu vetinen mössö.

Kello kuuden maissa saan vuoan uuniin ja huomaan aikaa kuluneen puuhailussa sen verran, etten ehdi enää hyödyntämään halvempaa yösähköä.

Uunin sentään ehdin lämmittää kuumaksi touhuilun aikana.

ISÄ EI OSTANUT SELITYSTÄNI

Mieleeni tulee perunoita kuoriessani aivoverenvuotoon vähän yli nelikymppisenä kuollut isäni. Muisto hänen elämänsä viimeisen syksyn eräästä aamupäivästä ja perunankuorimistalkoista, joihin jouduin, koska pinnasin silloin koulusta.

En kovin hyvin viihtynyt koulussa ja poissaoloja sieltä tuli paljon.

Sinä syksyisenä aamuna isä tuli kotiin verkoilta aamupäivällä ja ihmetteli miksi olin kotona.

Minä selittelin jotain, mitä isä ei purematta niellyt, tai nykysanonnan mukaan ostanut selitystäni.

Hän päätteli aivan oikein, että pinnasin koulusta.


PERINTEINEN PERUNATEATTERI

Sopiva rangaistus isän mielestä olisi kuoria saavillinen perunoita kahvilan lounasta varten.

Hyödyllinen ja hänen suunnitelmiinsa hyvin sopiva rangaistus, perinteinen perunateatteri.

Isän mieleen ei tullut kysyä, miksi en viihtynyt koulussa.

Sen ajan vanhemmat tapasivat sanoa, että olisitte onnellisia, kun yleensä saatte käydä koulua, mikä oli tietysti täyttä totta.

Eikä silloin kyseenalaistettu vanhempien sanomisia kovin helposti.

MUSTANPUHUVAT AALLOT JA VAAHTOPÄÄT

Isäni, joka oli innokas kala- ja erämies sai tuona syksynä paljon muikkuja verkoilla. Minäkin olin usein mukana kalareissuilla, niille lähdin aina mielelläni.

Verkkojen lasku, kokeminen ja muikkujen päästely rannalla olivat mukavaa puuhaa.

Railakkaat syysmyrskyt järvellä ovat jääneet mieleeni.

Mustanpuhuvat aallot, valkopäiset kuohut, veneen kokasta pärskyvät pisarat ja isäni tuulen ahavoittamat kasvot veneen perässä.

Pyynnin jälkeen verkot nostettiin puiden varaan roikkumaan ja aloitettiin, silloin loputtomalta tuntunut kalojen irrottelu.


VIIMEINEN SYKSY

Muikkuja tuli joskus saavillinen ja äitini valmisti niistä kahvilassaan suositun lounaan. Sitä ennen oli kuitenkin kuorittava perunat ja niitä piti olla paljon.

Jostain syystä sinä syksynä tai ainakin tuona aamupäivänä, oli erityisen pieniä perunoita ja niiden kuorimiseen tuntui menevän ikuisuus. Istuin isäni vieressä kuorimassa ja muistan, kuinka hän oli tyytyväinen suuresta muikkusaaliista.

Ne olivatkin isäni viimeiset saaliit ja viimeinen syksy. Vuodenvaihteessa hän sai aivoverenvuodon, johon kuoli nopeasti.

MAUKAS JA KUOHKEA KIUSAUS

Seitsemän aikaan kello soi ja nostan tummansinisen vuoan uunista levyjen päälle. Perunat ovat vielä hieman kovia, asetan lämmön sataanviiteenkymmeneen ja ajastimen puoleen tuntiin.

Laitan hetkeksi pitkäkseni sängylle ja pieni koiramme pujahtaa kainalooni. On ihan hyvä olla nyt. Uupumus on muuttunut ja olen levollisen väsynyt, tunnen sen erilaisena. Väsymyksen sietää, mutta uupuminen syö henkiset voimat.

Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis, perunat kuohkean pehmeitä ja kiusaus maukasta. Lounaalla koko vuoka tyhjenee nopeasti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti