torstai 29. lokakuuta 2015

VALMIS IHMINEN


Yllätin itseni nukkumalla kahdeksan tunnin yöunet. On upea tunne, kun on levännyt ja virkeä, vaikka niskoja vääntää, niin antaa vääntää, ei siihen enää kiinnitä huomiota.

Kaikkeen sitä ihminen tottuu. Väsyneenä pienikin vaiva rasittaa mieltä, mutta virkeänä ja hyvin levänneenä tuntuu, että kestää mitä vain.

Olin koko aamupäivän kuin liekeissä, varmaan osin hyvin johtuneista unista tosin.

HAIHTUVA TARINA

Yleensä kirjoittelen jos herään aikaisin aamuyöllä. Silloin valveminä jää vielä nukkumaan ja on helppo kirjoittaa, kun itsekritiikki on vielä unten mailla.

Tänään kirjoittelin aamulla virkeänä heti ylös noustuani. Kirjoitin muistiin vision johon heräsin.

En tiedä oliko se uni, tai unimaailman katoava kajastus, haihtuva tarina, joka viipyi luonani vielä hetken.

Teksti syntyi niin helposti, että jätin sen vielä hautumaan.

Mielestäni se on ainesta, josta voi ehkä muovata jotain tekstiä.

Sain sen kiinni, ennen kuin se karkasi, sanoin etten päästä irti, ennen kuin kerrot tarinasi.

Onneksi olin nopea, sillä tarina oli mielenkiintoinen ja kuulemisen arvoinen.

ELÄMÄN SIVUMAUT

Kirjoitettuani tarinan, jota tuli blogin verran, jätin sen odottamaan, kypsymään ja hautumaan.

Sillä tavoin siihen saa tuoreuden ja haurauden lisäksi koetellun, hitaan nosteen, joka jättää jälkimaun.

Samoin elämässä, jos pystyy säilyttämään nuoruuden herkkyyden ja keräämään vielä siihen iän tuoman maltin ja kypsyyden.

Moni ei siihen pysty ja toiset ovat sitä mieltä, ettei se ole edes mahdollista.

On totta, että on vaikea pysyä herkkänä koko elämänsä ajan. Ei kuitenkaan täysin mahdotonta mielestäni.

Helposti siihen tosin tarttuu sivumakuja ajan oloon.


VASTAANOTTAJA VAIN

Herkkä ihminen kokee aina kovia elämässä, yksinkertaisesti koska on herkkä.

Elämä on kuitenkin lopulta kaikille välillä kovaa.

Joku voi muuttua elämän koetuksissa kyyniseksi, kovaksi tai katkeraksi.

Niin käy varsinkin jos ei osaa herkkänä luonteena pitää puoliaan.

Eikä elämä aina anna edes mahdollisuutta siihen.

Joskus sitä on vain vastaanottaja ja joutuu nielemään enemmän kuin pystyy.

Se on osa, jota ei kenellekään toivoisi.

VALMIS IHMINEN

Kuitenkin, jos osaa kääntää elämän iskut herkäksi lujuudeksi vahvistuu niiden läpi kulkiessaan.

Lopulta voi löytää tasapainon herkkyyden ja elämän kovuuden keskellä, vähän ehkä myös viisastuu.

Oppii seisomaan tyynenä elämän tuulissa ja luovimaan myrskyissä.

Aikansa se kyllä ottaa jokaiselta.

Eivät kaikki opi yhtä nopeasti, eikä tarvitse oppia. Miksi pitäisi?

Ei elämä ole kilpailua, jossa taistellaan mitaleista.

Elämä on vaellus, jonka aikana jokainen oppii oman mittansa verran aikanaan, jos vain suostuu oppimaan.

Aikaa on aina riittävästi jokaiselle.

Missä se määritellään, koska ihminen on valmis?


KOKKAILUA JA MUSIIKKIA

Kirjoiteltuani tarinani valmiiksi, lähden keittiöön, laitan leipätaikinan nousemaan ja kanakeiton kiehumaan.

Teen vielä sämpylätaikinan liinan alle ja kuuntelen puuhaillessani musiikkia.

Radiossa soi nostalgisesti Procol Harumin upea “A Whiter Shade of Pale.”

Johan Sebastian Bachilta lainattu sävel saa lauluun mahtipontisen ja dramaattisen tunnelman.

Suomalaiseen luonteeseen hyvin uppoavaa, herkkää ja jyrkkää progressiivista rockia kultaiselta 60-luvulta.

Tähän musiikkiin ei edes aika pure.

YKSINÄISYYS YHDESSÄ JA YKSIN

Mietin laulua kuunnellessani ihmisen elämää ja yksinäisyyttä, aiheesta on puhuttu niin paljon viime aikoina.

Yleensä ajatellaan, että yksinäisyyttä on kahta tyyppiä; yksinoloa yhdessä ja yksin elämistä, joka sekin tosin voi toisille olla täysin oma valinta, joillekin taas kova kohtalo.

Yhdessä on mielestäni hyvä olla välillä yksinkin. Yksinäisyys puolestaan on rankkaa jos ei ole erakkoluonne, vaikka todella harva sitä lopulta oikeasti on.

Ihminen voi olla yksinäinen ihmisjoukon keskellä, ehkä siellä yksinäisyys onkin kaikkein vaikeinta kestää.

Varmaan siitä syystä moni yksinäinen ihminen vetäytyy omiin oloihinsa.

Ei se silti välttämättä sitä merkitse, että hän olisi halunnut elää yksin.

Ehkä hänet painostettiin siihen, koska niin vain oli helpompi kadota.

On ehkä henkisesti helpompaa ajatella, että hän valitsi itse yksinäisyyden.

Helpompaa, kuin myöntää, että hänet huomaamatta, tietoisesti hylättiin.


YKSINÄISYYDEN VALOT

Tunsin kerran erään vanhuksen, joka eli pitkään, vuosikymmeniä kestäneen liiton puolisonsa kanssa.

Pienessä kodissaan he puuhailivat yhdessä puutarhassa ja tekivät joskus matkojakin varsinkin Lappiin.

Aina he liikkuivat yhdessä.

Erään kerran hänen puolisonsa sairastui ja pitkän sairauden jälkeen kuoli.

He olivat olleet nuoresta lähtien yhdessä ja vanhus oli yksin.

Tämän syksyn aikana, kun olen aamuyöllä herännyt kesken unien niskavääntöihin, olen mennyt olohuoneeseen, avannut säleverhot ja katsellut yötaivasta.

Olen katsonut hiljaista tietä ja taivasta vasten piirtyvää tienvarren puuta.

Siinä pimeässä aamuyössä olen joskus muistanut tuon yksinäisen vanhuksen ja kuinka hänen keittiöstään näkyi usein aamuyöllä valot.

Ehkä hän oli unohtanut ne päälle, tai valvoi unettomana.

Siinä tuli jotenkin ihmisen yksinäisyys konkreettisena mieleen.

Eppu Normaali laulaakin koskettavasti; "niin tyhjä taas kun pois olet tää talo on...".

TOISET PITÄVÄT YKSINÄISYYDESTÄ

Katsoin kerran dokumentin eräästä meren saaresta ja sen asukeista. Siinä eräs nainen, joka asui yksin talossaan meren rannalla, kertoi pitävänsä yksinolosta.

Hän sanoi nauttivansa yksinolon hetkistä syysmyrskyillä, kuuntelevansa tuulen ryskettä ja lämmittelevänsä taloa.

Toiset taas eivät kestä hetkeäkään yksinäisyyttä, heidän on aina päästävä ihmisten pariin.

Minä pidän varsinkin kirjoittajana yksinolosta, tai ehkä enemmänkin omasta rauhasta.

Silloinkin tiedän, ettei minun tarvitse olla yksin, jos en halua.

Varsinaista yksin elämistä en ole kokenut koskaan.

Joskus on käynyt mielessä, etten ehkä edes kestäisi oikeaa yksinäisyyttä.


HUOMAAMATTA HAUDATTU ELÄVÄNÄ

Kirjoittaminen on yksi tapa olla yhdessä yksin. Se on ajattelua, jossa keskustelee  oman mielensä kanssa ja kirjoittaessaan lukijan kanssa.

Silti inhimillinen juttelu on vastapaino kirjoittamiselle, jota ilman ei jaksaisi.

Myös lukijoiden kommentit ovat osa sitä keskustelua ja liittävät kirjoittajan mukaan inhimilliseen verkostoon.

Luulen, että jokainen kirjoittaja toivoo lukijoiltaan kommentteja ja keskustelee niiden kautta.

Ihminen tarvitsee puhetta, ääniä ja näkökulmia, joita ei itse huomaa.

Ellei ihminen saa toisen ihmisen huomiota, hän muuttuu huomaamattomaksi.

Toisinaan ja yllättävän usein siitä tehdään myös rangaistus ja ihminen haudataan huomaamatta elävänä.

TÄMÄ TÄNÄÄN

Kaikki me haluamme, että saisimme oman äänemme kuuluville, että joku kuulisi mitä me haluamme sanoa.

Kaikilla meillä on sanomisen tarve, oma ääni, on vain löydettävä kuulijoita.

Voi olla, että arvokkain lahja, joka ihmisellä voi olla, on kuulemisen lahja.

Kaikki me haluamme tulla kuulluksi.

Onko ihminen koskaan itse asiassa hiljaa?

Jos saisi kaiuttimen omaan tai jonkun muun päähän, niin mitä sieltä kuuluisi?

Tänään sieltä kuului tämä.





maanantai 26. lokakuuta 2015

SYDÄN AVOINNA




Ulkona tuuli heittelee omenapuun lehtiä. Värikkäinä ne lennähtelevät koivunlehtien kanssa kisaillen ja kieppuvat korkealle. Rapsahtelevat sitten suurten keltaisten vaahteranlehtien päälle. Kello on viisi, käyn katoksesta muutaman puun ja sytytän takkaan tulet. On siirrytty talviaikaan.

Joskus yllättyy, huomatessaan katsovansa ja ajattelevansa elämäänsä ulkopuolisena, laajemmassa tai syvemmässä aikajanassa. Yllätys on siinä, että menneisyyttä ja nykyisyyttä katsookin ymmärtäen, eikä tuomiten tai pettyneenä.

On tehnyt paljon valintoja ja asioita, jotka tekisi nyt toisin. Onneksi se ei ole mahdollista, sillä virheet tekevät inhimillisen. Niiden edessä asettuu myös toisten vajavaisten asemaan.

Näkee miten asiat etenevät enimmäkseen elämässä ihmisen voimien ulkopuolella.

OSAANSA ON TAIVUTTAVA

Harva pystyy ottamaan kohtalonsa omiin käsiin ja muotoilemaan sen muovailuvahan tapaan. Usein lopputulos on vain irvokas verrattuna siihen, mitä mielessä liikkui aloittaessa.

Pelottava on ajatus elämän kulusta, joka etenee ihmisen oman tahdon voimalla, yleensä siinä silloin jyrätään monta heikompaa jalkoihin.

Kohtalo kulkee omaa rataansa ja ihmisen elämä kiertyy siihen.

Usein luulee, että valitsee jotain, lopulta kuitenkin päätyy sinne, missä taipuu osaansa.

Ehkä meidät on ajateltukin kuljettaa niin.




ELÄMÄ ETSII IHMISEN RAJAT

Toiset eivät taivu edes epäonnen tai väärän kohtelun alle, he taistelevat ja jaksavat kääntää koetun voitokseen, muuttavat pahan hyväksi.

Toiset nujertuvat vahvempien mielestä jo pienien vastoinkäymisten alle, heille ne ovat vain elämää inspiroivia kokemuksia.

On hyvä muistaa, että jokainen ihminen on erilainen, henkisiltä voimilta ja kestokyvyltään oma tarinansa.

Kaikilla on kuitenkin raja jossain ja sen elämä aina vahvimmallekin löytää.

TOTAALINEN UUPUMUS

Teen aamiaiselle kauraporkkanasämpylöitä ja laitan taikinan nousemaan. Paistan ne ja kirjoittelen jonkin verran. Sitten yllättää väsymys ja on pakko lähteä lepäämään.

En tiedä mistä tulee niin totaalinen uupumus, ehkä se liittyy dystoniaan tai flunssa yrittää.

Ennen kuin nukahdan, mieleeni tulevat sanat, jotka eräs ystävä kirjoitti minulle jo ennen kuin tämän blogini aloitin:

"Sairauden takana on kuitenkin henkilö joka on suurempi kuin hänen sairautensa. Luomisvoimasi kanavoi ja pulputtaa ikään kuin salaa sairauden hankaluutta pois."

Näin kirjoitti nimimerkki Campus Suomen Dystonia-Yhdistyksen keskustelupalstalle kirjoittamaani tekstiin kommentiksi tasan kaksi vuotta sitten.

Myöhemmin hän tuli myös tähän blogiin mukaan nimimerkillä Välläys.





PÄÄTÖS ON AINA OMA

En arvannut blogia aloittaessani, että servikaalinen dystoniani olisi niin vakava ja botuliinihoidon teho kohdallani vähäinen, että joutuisin harkitsemaan DBS-leikkausta.

Nyt olen sen joutunut tekemään ja käynyt pohdiskelua aiheesta blogeissakin paljon.

Uskon, että joku muukin täällä pohtii tätä samaa asiaa ja toivon, että näistä blogeista olisi jonkin verran tukea ja apua ajatteluun.

Toki jokaisen on itse päätökset tehtävä omalta kohdaltaan, eikä se ole helppo tie, ellei ole tilanteessa, ettei muuta vaihtoehtoa kerta kaikkiaan enää ole.

OIREETTOMAT VUODET

Tiedän, että voisin jollakin tavoin sinnitellä vielä ilman DBS-leikkaustakin, vaikka botuliinipiikeistä ei suurta apua olekaan kohdallani. Tänään sain kutsun kymmenennen kerran botuliinipiikeille Lohjan neurologiselle poliklinikalle.

Ja vaikka tiedän jo etukäteen, etteivät hoidot vaikuta oireisiini merkittävästi, olemme sopineet hoitavan neurologin kanssa, että jatkamme botuliinihoitoja.

Tiedän erään samankaltaista dystoniaa sairastavan, johon piikit eivät kovin paljon auttaneet ja hän käytti jopa itse rakentelemiaan tukia niskoissaan.

Sitten kerran piikit osuivat juuri oikein, tai jotain muuta tapahtui, ehkä hoitojen piti kestää niin kauan ja ne tehosivat.

Hän heräsi seuraavana aamuna oireettomana ja oli vuosia ilman dystoniavaivoja.

Oireet palasivat kyllä myöhemmin, mutta entä jos hän olisi luovuttanut juuri ennen niitä piikkejä, jotka auttoivat.

Oli varmasti upeaa elää ne oireettomat vuodet.




DYSTONIAN OIREET YKSILÖLLISIÄ

Jatkamalla kokeilematta leikkaushoitoa, elämäni olisi aika tavalla yhdellä kädellä tekemistä, tai pää sivuttain kulkemista.

Siitä huolimatta, se olisi mahdollista.

Lenkeillä ja kävellessä pidän kädellä leuasta päätä suorassa, tai juoksen pää sivulle vääntyneenä.

Luonnollisesti siitä aiheutuu kipua ja lenkin päälle kovaa särkyä niskoissa ja päässä.

Autoa ajaessa joudun ohjaamaan toisella kädellä ja pitämään päätä suorassa toisella.

Kaikki muukin tekeminen on suoritettava yhdellä kädellä tai pää sivuttain.

Nukkuminen sujuu pää tyynyä vasten vääntyneenä. Usein herään aamuyöllä siihen, että korva soi “hoosiannaa.”

Toisinaan silmäkulma on painunut tyynyä vasten ja on pitkään puolittain ummessa, kuin ulos muljahtamassa.

En voi myöskään tietää mihin suuntaan sairauteni etenee, vai pysyykö se oireiltaan jatkossakin tällaisena.

Ovathan dystonian oireet arvaamattomia ja yksilöllisiä kaikille sitä sairastaville.

LEIKKAUSPÄÄTÖS

Päädyin asiaa monelta puolen harkittuani mennä leikkaushoitoon. Todennäköisyys tilanteeni paranemisesta ainakin jonkin verran, on hyvä ja parhaassa tapauksessa tuntuva.

Päätökseeni vaikutti paljon se, että sain keskustella asiasta neurologien kanssa. Tiedän myös pari ihmistä, jotka ovat tämän leikkauksen läpi käyneet.

Tietysti se, että läheiseni hyväksyivät päätöksen oli ratkaisevinta.

Nyt kun olen leikkausjonossa, niin mieleni on rauhallinen ja luottavainen.

Onhan dystoniaa sairastavissakin monia leikkauksen läpi käyneitä, jotka ovat saaneet siitä apua.

Hienoa, että monet heistä ovat avanneet kokemuksiaan myös meille toisille samaa asiaa pohtiville.




ELLIN TARINA

Elli Närhi on hyvä esimerkki DBS-leikkauksen läpikäyneestä. Hänen sairastamansa dystonia oli oireiltaan niin vaikea ennen leikkausta, että hän liikkui rollaattorin avulla.

Tänään, yli vuosi leikkauksen jälkeen hän käy juoksulenkeillä DBS-hoidon ansiosta.

Minulla on vielä pitkä matka tuohon vaiheeseen ja ihaillen olen seurannut Ellin vauhdikasta toipumista. Hieno asenne tietysti auttaa myös toipumisessa valtavasti.

Toivon, että myös minussa olisi hieman samanlaista asennetta ja rohkeutta, sillä tavoin jaksaa mennä jo monen esteen yli.

SYDÄN AVOINNA

Aika näyttää miten selviän tästä haasteesta ja mahdollisuudesta, joka eteeni on nyt avautunut.

Menen sitä kohti rauhallisena ja luottavaisin mielin.

Blogeissa varmasti tulen myös tilanteeni etenemisestä kertomaan.

Haluan omalta osaltani jatkaa sydän avoinna.






lauantai 24. lokakuuta 2015

RYTMI JA RENTOUS



Sade koputtaa kattoon kolmen aikaan. Kyselee, onko kukaan hereillä. Tasainen rytmi on rauhallisen napakka.

Nousen ylös ja vilkaisen olohuoneen ikkunasta ulos. Taloissa on pimeää ja kadulla hiljaista.

Tien pinta kiiltää märkänä, se on täynnä puusta sataneita lehtiä.

Kadun varren lehmus on pitänyt alkukuun yöpakkasten käpristämistä lehdistään kiinni loppuun asti.

Niinhän me kaikki pidämme kiinni siitä, mikä on meille arvokasta, tai joskus ollut.

Vasta eilen, kun lähdin iltalenkille, näin lehmuksen lehtien satavan vettä piiskaavassa tuulessa kuin valtavat lumihiutaleet.

Luonto viivyttää vielä talven tuloa.

RYTMI JA RENTOUS RATKAISEE

Juostessa puuskainen tuuli löi sateen vasten kasvoja kuin sadettimesta, se tuntui hyvältä.

Juoksu illan hämärässä syksyn lehtimaton päällä, lätäköitä väistellen ja lopulta, kun lenkkarit olivat kastuneet, suoraan niiden läpi, oli mielettömän hauskaa.

Olen löytänyt servikaaliseen dystoniaani sopivan juoksutavan, joka saa niskojen väännön rasittamaan rytmiä mahdollisimman vähän.

Oleellista juoksun rytmissä on keskittyminen, kuten kaikessa muussakin tekemisessä.

Läsnäolo määrittää elämisen, ilman sitä ei ole, on vain oleminen.

Toisinaan on tosin tyydyttävä siihenkin.

Juoksussa rytmi, asento, rentoutunut keskittyminen on saatava balanssiin.

Sillä tavoin niskojen vääntö pysyy minimissä, joskus unohtuu kokonaan.


DYSTONIA UNOHTUU HUOMAAMATTA

Dystonia on huomiota kaipaava sairaus, se on läsnä siellä missä se huomataan, unohtaminen vähentää usein myös oireita.

Siitä syystä keskittynyt ja rento tekeminen kaikessa, yleensä lievittää dystonian oireita, ainakin minulla.

Löysin tämän tavan juosta kävellessäni.

Huomasin yllättäen, että pään asento ja rennon keskittynyt oleminen vähentää dystonian lihasvääntöä.

DYSTONIA MUUTTAA KEHON VIERAAKSI

Tuosta löydöstä on nyt vuosi aikaa ja olen sen soveltanut myös juoksuun. Kokonaan se ei niskojen vääntöä poista ja palautuu keskittymisen herpaantuessa.

On kuitenkin iso helpotus, ettei tarvitse koko ajan juostessa pitää kiinni leuasta tai antaa vain pään vääntyä sivuun.

Hyvä kunto on merkittävä tämän löytämäni tavan hyödyntämisessä.

Niin kauan kuin jaksaa pitää ryhtiä hyvänä, päätä ylös suorassa, kroppaa rentona ja vauhtia reippaana hölkkänä, niin saa otteen tekemisestään.

On hieno tunne hallita hetken omaa kehoaan, jonka dystonian lihasväännöt joskus muuttavat vieraaksi.


KEHO TUTKII TAUSTALLA

Näitä ratkaisuja ja oireita helpottavia keinoja jokainen etsii tietoisesti tai tiedostamattaan.

Usein ihmisen keho tutkii automaattisesti kaikkia tapoja, jotka helpottavat oloa, huomaa jonkun asian auttavan, alkaa tarkkailla sitä ja ottaa käyttöön.

Sitä luulee sattumalta oppineensa jotain, mutta keho on kaiken taustalla.

IHMINEN PEILAA ITSEENSÄ

Ihminen on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka koko ajan etsii oloonsa tasapainoa ja vaivoihinsa helpotusta tietoisesti ja tiedostamattaan.

On varmaan niin, että ihminen näkee ja tuntee kaikessa kokemassaan sen, mikä hänen elämässään on merkittävää.

Etsii kaikesta ratkaisua, selitystä siihen, mikä eniten vaivaa tai mieltä painaa.


ELÄMÄN HAKUSANA

Yllättäviä yhteyksiä löytää yllättävistä tilanteista ja paikoista, asioita voi katsella monella tavalla ja kantilta.

Olen huomannut, että ratkaisut usein tulevat vasta sitten, kun niitä oikeasti tarvitsee.

Tässä dystoniassa on sairauden mukana annettu tehtävä etsiä ratkaisua siihen tai ainakin helpotusta sairauden tuomiin oireisiin.

Sitä hakua huomaa tekevänsä koko ajan, tietoisesti ja tiedostamatta.

Jotain on ajatuksissa koko ajan vireillä, kuin sisäisenä "googlehakuna" päässä ja kehossa.

Elämässä se on kuin hakusana, joka skannaa kaikkea tekemistä, kokemista ja ympäristöä koko ajan.

Hakusana, jota  ei tarvitse mihinkään laitteeseen tai tietokantaan syöttää.

TOISEKSI YLEISIN TAPA

Olen kirjoittanut valvomisesta aika paljon blogeissani.

Varmaan myös siksi, että kirjoitan usein, kuten nytkin teen, yön tunteina, sateen rytmittäessä sormen naputusta.

Viime kerralla kirjoittaessani tästä aiheesta, blogiin tuli kommentteja toisilta samaa kokeneista.

Valvominen on lopultakin aika yleinen tapa viettää öitä nukkumisen lisäksi.

Toiseksi yleisin tapa.


ITSESYYTÖKSET JA PELOT

Eräs ajatus, joka tuli esille, olivat mieltä painavat ja syyttävät, vaikeat ajatukset.

Riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteet ja kokemukset, toisinaan myös katkeruus koetusta vääryydestä, josta ei pääse yli.

Nuo tunteet ovat niin tuttuja joskus, kun aamuyöllä herää.

Pahinta on jos herää itsesyytöksiin ja pelkoihin.

Silloin on aika vaikea saada enää unta.

HYVÄT JA MYÖNTEISET ASIAT

On vain odotettava, että syytökset ja pelot, jotka unimaailma on kuljettanut jostain menneisyyden meriltä, tuonut mielen satamaan, palaavat vuoroveden mukana takaisin ulapalle.

Vähän aikaa kun odottaa, alkaa mieleen tulla hyviä ja myönteisiä asioita, joita jokaisen elämässä on lopultakin aina paljon jäljellä.

On vain noustava ja löydettävä jotain, mistä tarttuu kiinni ja vedettävä itsensä niiden kautta ylös epätoivon suosta.


HYVIN NUKUTTU YÖ ON LAHJA

Toisinaan sitä yllättyy myönteisten ja hyvien ajatusten voimasta. Viime yönä heräsin aamuyön tunteina ja ajattelin, että tämän yön unet olivat tässä.

Olin kuitenkin niin väsynyt, että kun pohdin paljonko kello on, niin nukahdin uudelleen ja unta riitti aamuun asti.

Kyllä hyvin nukuttu yö on hieno lahja, jota oppii arvostamaan.

PYYTÄMÄTTÄ TULEVAT MENEVÄT KÄSKEMÄTTÄ

Nykyisin olen valmistautunut aamuyön hiljaisiin hetkiin muutamalla idealla, jotka sopivat niihin ja vievät ajatukset pois liian ikävistä tunnelmista.

Usein, kun ikävät ajatukset ovat herätessä mielessä, annan niiden vain olla ja mennä.

Ajattelen, että koska ne pyytämättä tulivat, niin varmasti ne käskemättä menevät.

Oman aikansa ne ikävät ajatukset viipyvät ja jostain tulevat sitten hyväksyvät ja armahtavat ajatukset, tulevat kun saavat tilaa.

Sitten alkaa tulla jo ideoita, mitä voisi yön tunteina tehdä ja nauttia niistäkin hetkistä. 


TOHVELILEIPÄ CIABATTA

Viimeksi valmistin aamuyöllä herättyäni kinkkukiusausta, tänään aion leipoa ciabattaa ja tehdä sille kaveriksi  salaatin.

Ciabatta, joka on italiaa ja merkitsee tohvelia, tehdään kylmään veteen, eikä sen valmistamiseen tarvita yleiskoneen jyrinää aamuyöhön.

Kello on viisi, lopetan kirjoittamisen, keitän uittokahvit, laitan musiikkia soimaan, kerään pöydälle kaiken leivän valmistukseen tarvittavan ja alan leipomaan.

MUSIIKKIA, KAHVIA JA LEIPOMISTA

Ciabatta on lempileipäni, jota olen leiponut eniten, koska siinä on niin rosoisen tekemisen maku.

Tarvitaan vain kylmää vettä, vähän hiivaa, siirappia, suolaa, ruis- ja vehnäjauhoja.

Alustan taikinan nousemaan musiikin tahdissa ja hörpin samalla vahvaa kahvia.

Aika kuluu siivillä ja puolen kuuden aikaan ryhdyn tekemään salaattia.


SALAATTIA SIITÄ MITÄ KAAPISTA LÖYTYY

Netti on täynnä toinen toistaan hienompia ruokablogeja, enkä aio tunkea blogiani jonon hännille.

Tämä on hyödyllistä ja mukavaa puuhaa aamuyön valvojalle.

Salaatin teen siitä mitä jääkaapista löytyy ja kyllähän siellä riittävästi aineksia minun salaattiini on.

Pohjalle silppuan jäävuorisalaatin ja päälle puolet pisaratomaateista. Kurkkua pilkon sekaan puolikkaan ja jääsalaatin leikkelen mukaan.

Löydän vielä avokadon kaapista ja lisään sen kulhoon. Päälle kaadan sitruunaista öljyä ja sekoitan salaattiaineet.

Maistan vielä raikasta salaattia, asetan ottimet kulhoon ja nostan jääkaappiin.

KUMISEVAT TOHVELILEIVÄT

Tunnin päästä muokkaan ciabattan pellille ja annan leipien olla vielä puoli tuntia.

Paistan ne sitten 250-asteisessa uunissa ja asetan vesikipon pellille, että kuori saa rapsakan pinnan.

Kahdeksan aikaan aamulla minulla on tuoreet, pohjasta mukavasti kumisevat ciabatta-leivät ja salaatti valmiina.





tiistai 20. lokakuuta 2015

AAMUYÖN KIUSAUS



Herään lihaskramppiin, pohkeessa vääntää rajusti ja yritän varoa liikettä, joka pahentaisi suonenvetoa. Arvaan krampin johtuvan siitä, että olen unohtanut syödä magnesiumia. On lähes pimeää ja mietin paljonko kello on. Hämärää riittää vielä kuuden aikaan aamulla ja ajan arviointi on vaikeaa.

Kehossa on kuitenkin hyvä ajantaju ja hetken sitä tarkkailtuani päädyn kolmen ja neljän välille, ehkä puoli neljä arvioin. Katson kännykästä ja kello on 03:37. Jään vielä hetkeksi odottamaan lihaskrampin hellittämistä.

Tiedän, että väärä liike saa jalkaan niin tuskallisen krampin, että sitä kannattaa varoa.

ELÄVÄN PEILIN EDESSÄ

Muistelen vielä kiinalaistaiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Ai Weiwein näyttelyä, jossa lauantaina kävin. Näyttely teki voimakkaan vaikutuksen. On huikea tunne löytää itsensä jonkun taiteilijan työstä.

Upeaa kokea se hetki, kun kiertää hiljaisessa salissa tai tunkeilevassa väkijoukossa, hätkähtää ja pysähtyy taideteoksen eteen.

Näkee taulussa itsensä tai tuntee teoksen kosketuksen kokemusmaailmassaan. Seisoo yllättäen elävän peilin edessä ja katsoo sisälleen.

Sellaista hetkeä ei unohda, eikä siitä koskaan palaa samanlaisena. Aina jotain muuttuu siinä hetkessä.


SANOMISEN VIMMA

Mietin, mikä minussa muuttui tuossa näyttelyssä. Tunnen muutoksen selvästi, vaikka en vielä tiedosta sitä.

Päättelen, että ehkä se oli Ai Weiwein taito yhdistää menneisyyden taidokkaat antiikkiesineet ja kulttuuri sanomaansa ja luoda niistä taideteos, jonka voi kuka tahansa ymmärtää kokemusmaailmassaan.

Myös hänen sanomisen vimmansa, halu tuoda se rohkeasti, seurauksista piittaamatta kaikkien mahdollisten kanavien kautta julki, teki vaikutuksen.

Sanomisen uskaltaminen, sillä tavoin, että sen oivaltaminen muuttaa ihmisen, on hieno lahja, ilmenee se sitten miten tahansa.

KROONINEN VÄSYMYS

Nousen ylös neljän aikoihin ja keitän kahvit. Ulkona on hiljaista ja hämärää, mustia ikkunoita ja painavia pilviä. Yksi ikkuna on valaistu ja auto menee hitaasti ohi, yöllä on muitakin ystäviä.

Oli aika, jolloin minä vihasin aamuyön heräämisiä ja kulutin siihen turhaa energiaa. Ajan myötä olen oppinut arvostamaan hiljaisia hämärän hetkiä, yön lempeää rauhaa.

Joskus on niin väsynyt, ettei jaksa kuin istua ja olla, vaikka tietää, ettei uni tule enää takaisin. Silloin kannattaa antaa periksi ja voittaa luovuttamalla yrittämättä mitään.

Minulle on joskus sanottu, että kyllä ihminen nukkuu, kun on riittävän väsynyt. Se pitää yleensä paikkaansa, vaikka ei muuta sitä puolta, että sekava unirytmi aiheuttaa kroonisen väsymyksen.

Sitä tilaa ei pysty kukaan kuvittelemaan kokematta.


AAMUYÖN KIUSAUS

Minä luen hetken netistä uutisia ja aamun ajatuksia. En jaksa kuitenkaan keskittyä virtuaalimaailmaan nyt, tai kirjoittaa mitään. Riittävän väsyneenä ajatusmaailma vain kiertää kehää ja silloin on turhaa houkutella kirjaimia esiin kätköistä.

Päätän tehdä jotain pientä puuhaa ja menen keittiöön. Haen netistä musiikkia soittimeen ja asetan säädön hiljaisena rytminä taustalle. Katson jääkaappiin ja löydän sieltä rasian kinkkurouhetta.

Päätän tehdä kinkkukiusauksen ja nostan perunapussin pöydälle. Pussitetuista peruna- sipulisuikaleista tehty vetinen kinkkukiusaus on aivan eri ruokaa, kuin oikeista perunoista valmistettu.

MAJAKKALAIVAN MOTTI

Väsymys ja aika katoavat puuhaillessa ja musiikkia kuunnellessa. Voitelen aidolla meijerivoilla tummansinisen uunikulhon, kuorin perunat ja leikkaan niistä ohuita suikaleita pohjalle kerroksen. Levitän päälle rouhittua kinkkua ja täytän vuoan niillä piripintaan.

Kaadan sitten kaurakermaa kulhoon, johon lisään pari munaa, maustan ja vispilöin sen valmiiksi. Kaadan sitten maustetun kaurakerman vuokaan ja hörpin samalla kahvia emalimukistani. Lapsena sellaista sanottiin kotiseudullani motiksi.

Motin sivussa on entisen majakkalaivan Relandersgrundin kuva. Ostin sen, kun kävimme silakkamarkkinoilla Helsingissä runsas viikko sitten.


HALPAA JA KONSTITONTA KOTIRUOKAA

Uunin asetan kahteensataan ja ajastimen tuntiin. Oikeat perunat vaativat vähän pidemmän ajan kuin kaupan esikypsennetyt suikaleet. Ajattelen, että kellon soitua laitan sen vielä sataanviiteenkymmeneen asteeseen puoleksi tunniksi.

Sillä tavoin perunat kypsyvät ja ruoka hautuu maukkaaksi.

Hyvää, halpaa ja konstitonta kotiruokaa, edullista ja erilaista, kuin peruna-sipulisekoituspusseista uuniin paiskattu vetinen mössö.

Kello kuuden maissa saan vuoan uuniin ja huomaan aikaa kuluneen puuhailussa sen verran, etten ehdi enää hyödyntämään halvempaa yösähköä.

Uunin sentään ehdin lämmittää kuumaksi touhuilun aikana.

ISÄ EI OSTANUT SELITYSTÄNI

Mieleeni tulee perunoita kuoriessani aivoverenvuotoon vähän yli nelikymppisenä kuollut isäni. Muisto hänen elämänsä viimeisen syksyn eräästä aamupäivästä ja perunankuorimistalkoista, joihin jouduin, koska pinnasin silloin koulusta.

En kovin hyvin viihtynyt koulussa ja poissaoloja sieltä tuli paljon.

Sinä syksyisenä aamuna isä tuli kotiin verkoilta aamupäivällä ja ihmetteli miksi olin kotona.

Minä selittelin jotain, mitä isä ei purematta niellyt, tai nykysanonnan mukaan ostanut selitystäni.

Hän päätteli aivan oikein, että pinnasin koulusta.


PERINTEINEN PERUNATEATTERI

Sopiva rangaistus isän mielestä olisi kuoria saavillinen perunoita kahvilan lounasta varten.

Hyödyllinen ja hänen suunnitelmiinsa hyvin sopiva rangaistus, perinteinen perunateatteri.

Isän mieleen ei tullut kysyä, miksi en viihtynyt koulussa.

Sen ajan vanhemmat tapasivat sanoa, että olisitte onnellisia, kun yleensä saatte käydä koulua, mikä oli tietysti täyttä totta.

Eikä silloin kyseenalaistettu vanhempien sanomisia kovin helposti.

MUSTANPUHUVAT AALLOT JA VAAHTOPÄÄT

Isäni, joka oli innokas kala- ja erämies sai tuona syksynä paljon muikkuja verkoilla. Minäkin olin usein mukana kalareissuilla, niille lähdin aina mielelläni.

Verkkojen lasku, kokeminen ja muikkujen päästely rannalla olivat mukavaa puuhaa.

Railakkaat syysmyrskyt järvellä ovat jääneet mieleeni.

Mustanpuhuvat aallot, valkopäiset kuohut, veneen kokasta pärskyvät pisarat ja isäni tuulen ahavoittamat kasvot veneen perässä.

Pyynnin jälkeen verkot nostettiin puiden varaan roikkumaan ja aloitettiin, silloin loputtomalta tuntunut kalojen irrottelu.


VIIMEINEN SYKSY

Muikkuja tuli joskus saavillinen ja äitini valmisti niistä kahvilassaan suositun lounaan. Sitä ennen oli kuitenkin kuorittava perunat ja niitä piti olla paljon.

Jostain syystä sinä syksynä tai ainakin tuona aamupäivänä, oli erityisen pieniä perunoita ja niiden kuorimiseen tuntui menevän ikuisuus. Istuin isäni vieressä kuorimassa ja muistan, kuinka hän oli tyytyväinen suuresta muikkusaaliista.

Ne olivatkin isäni viimeiset saaliit ja viimeinen syksy. Vuodenvaihteessa hän sai aivoverenvuodon, johon kuoli nopeasti.

MAUKAS JA KUOHKEA KIUSAUS

Seitsemän aikaan kello soi ja nostan tummansinisen vuoan uunista levyjen päälle. Perunat ovat vielä hieman kovia, asetan lämmön sataanviiteenkymmeneen ja ajastimen puoleen tuntiin.

Laitan hetkeksi pitkäkseni sängylle ja pieni koiramme pujahtaa kainalooni. On ihan hyvä olla nyt. Uupumus on muuttunut ja olen levollisen väsynyt, tunnen sen erilaisena. Väsymyksen sietää, mutta uupuminen syö henkiset voimat.

Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis, perunat kuohkean pehmeitä ja kiusaus maukasta. Lounaalla koko vuoka tyhjenee nopeasti.



sunnuntai 18. lokakuuta 2015

DYSTONIAPUU NÄYTTELYSSÄ


Puu näyttää moninhaaraiselta Lapin hongan eksoottiselta versiolta, siinä on jotain yhtä tuttua ja turvallista. Se sopisi yhtä hyvin jonkin pohjoisen luontokeskuksen pihaan tai erämaahan, kuin tänne Tennispalatsin näyttelyhuoneeseen.

Seison puun jykevän rungon vieressä, katselen ylös kymmeniin oksiin ja ajattelen, että pikkupoikana olisin halunnut kiipeillä puun oksilla.

Nyt sitä on parempi olla kokeilematta, sillä yksi vahtimestareista käy huomauttamassa eräälle vierailijalle jonkin taideteoksen koskemisestakin.

Menen kuitenkin seisomaan puun juurelle ja luen sen tarinan. Se on kiinalaisen taiteilijan ja ihmisoikeusaktivistin Ai Weiwein taideteos.

Kauempaa yhdeltä näyttävä kuivunut puu, on koottukin useista eri puista ja puulajeista Etelä-Kiinan vuoristosta.

DYSTONIAPUU

Puun vieressä sen osien erilaisuuden ja liitokset huomaa. Puusta tulee mielikuva yhteydestä, joka luonnossa ja kaikkialla on.

Se on kuin ihmiskunnan yhteyden etsimisen vertauskuva, anovina ylös sojottavine oksineen.

“Kokosimme osat yhdeksi puuksi, joka yksityiskohdiltaan muistuttaa tavallista puuta. Samalla se kuitenkin tekee olon epämukavaksi, siinä on jotain outoa ja vierasta. On kuin kuvittelisi, millainen puu joskus oli”, lukee esitteessä.

Jostain syystä mieleeni tulee esittelyn luettuani ja puuta katseltuani voimakas mielikuva.

Tuosta kuivettuneesta ja eri puiden osista yhteen liitetystä puusta syntyy mieleeni kuva sairaudesta nimeltä dystonia.

Mielestäni puu on dystoniaa sairastavan vertauskuva. Kauempaa kuin normaali, läheltä jotenkin outo, vieras ja vääntynyt.

Ihminen, jota katsoessaan voi pohtia, onko se aina ollut noin outo.

Syntyikö se outona?


TAITEILIJA JA IHMISOIKEUSAKTIVISTI

Nykytaide on jännittävää, koska siitä voi jokainen katsoja luoda omia mielikuviaan ja yhdistää niitä omaan elämäänsä. Tämä näyttely on mielikuvien ja oivalluksien matka.

Kiinalaistaiteilija Ai Weiwein näyttely Helsingin taidemuseossa HAMissa sopii hyvin Tennispalatsiin. On kuin kävisi katsomassa elokuvan, jonka jokainen katsoja kokee ja näkee erilaisena omassa mielessään.

Muutenkin taiteilija Ai Weiwei on mielenkiintoinen persoona. Hän ei ole töissään tai näyttelyn videoissa etäinen, vaan hänestä syntyy hyvin inhimillinen ja lämmin vaikutelma.

Hänen teoksissaan on jotain rohkaisevaa.

KOSKETUS OMAAN KOKEMUSMAAILMAAN

Taiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Ai Weiwei ei selvästi halua olla vaikeasti ymmärrettävä.

Hänen töistään löytää ajateltavaa, vaikka ei olisi taiteen asiantuntija tai kokenut näyttelyissä kävijä.

Jokaisesta hänen työstään löysin kosketuksen ja vertauskuvan myös omaan kokemusmaailmaani.

Se tuntui hienolta ja antoisalta.


PUU ON SUOMALAINEN MATERIAALI

On oikeastaan vaikea kirjoittaa tuosta näyttelystä, koska se synnytti niin valtaisan vyöryn ajatuksia ja mielleyhtymiä.

Erityisesti pidin näyttelyn aiheesta, joka oli puu.

Ai Weiwei oli valinnut puun aiheeksi, koska se sopii hyvin Suomeen, metsien maana.

Puuta näyttelyssä olikin paljon ja taidokkaita käsitöitä.

Ai Weiweillä on avustajinaan kiinalaisia puuseppiä, jotka toteuttavat hänen visioitaan.

Heitä kerrotaan olleen alkuun vaikea saada tekemään taidokkaista antiikkihuonekaluista, käyttöön tehdyistä esineistä hyödyttömiä taideteoksia.

VAIN SÄRKYMÄLLÄ VOI LIITTYÄ

Ymmärrettävältä se tuntuukin, kun katsoo esimerkiksi taidokkain liitoksin valmistettuja puupenkkejä, jotka on liitetty toisiinsa kiertyväksi ryppääksi, jota yksi tuoli pitää pystyssä.

Työ on vaatinut hyödyllisten penkkien rikkomista, että saataisiin aikaan hyödytön taideteos.

On ymmärrettävää, että se käyttöesineitä valmistavista puusepistä on tuntunut vastentahtoiselta.

Nyt kun katsoo työtä, tulee mieleen sama, kuin monista muistakin Weiwein töistä: Me liitymme jokainen samalla tavoin johonkin kokonaisuuteen ja on rikottava jotain, että sopii siihen.

Ihminen vastustaa luonnostaan sitä rikkomista ja haluaa säilyttää koskemattomuutensa, luulee olevansa vain ehjänä hyödyllinen ja särkymisen jälkeen hyödytön.

Kokonaisuus vaatii kuitenkin, että jokaisessa on jotain särkynyttä, vain sen kautta osat voidaan liittää yhteen.


ME ELÄMME JONKUN KAUTTA

Ajatuksia herätti myös tuoliryppään asettelu, jossa yksi tuoli kannatteli kaikkia muita, jotka olivat kiertyneet sitä kohti.

Viesti yhdestä totuudesta, jota on kuunneltava, koska elämä on liitetty siihen ja kulkee sen kautta, tuli katsoessa vääjäämättä mieleen.

Me kaikki elämme jonkun kautta.

VALLAN KANAVAT

Tämä tulee hyvin esille eräässä suuressa installaatiossa, jossa on käytetty vanhoja antiikkihuonekaluja Quing-dynastian ajoilta.

Pöytien läpi kulkevat puupilarit risteilevät hallin kulmassa kohti kattoa, liittyvät yhteen ja tekevät pöydistä osan suurta kokonaisuutta.

Vallan kanavat kulkevat pöytien välillä, kun syöt yhdestä, olet mukana myös toisissa.

Paljon ajatuksia tämä näyttely jätti mieleen ja vei tutustumaan internetin kautta enemmänkin Ai Weiwein elämään ja historiaan.

Mielenkiintoinen tarina eteen avautuukin. Kiinalaisen runoilijan poika, joka väsymättä puolustaa ihmisoikeuksia ja vastustaa sananvapauden kahlitsemista.

PEHMEÄN MATERIAALIN TAKANA TARINA

Suomalaiselle luontoihmiselle hänen töidensä yleisin materiaali, puu on niin läheinen, että siihen lumoutuu.

Ja kun tarina taideteoksen taustalta avautuu on usein järkyttynyt sen voimasta.

Pehmeä ja helposti muotoiltava puu on ehkä hyvä materiaali kertoa näin karuja tarinoita, koska se luo niille vahvan kontrastin.

Monet tarinat yllättävät kun niihin tarkemmin tutustuu.

KAUNIS KAAPPI OLIKIN JÄTESÄILIÖ

Yksi sellainen on kaunis puukaappi, joka näyttää upealta puusepän taitavasti rakentamalta vaatekaapilta.

Teoksen tarina on kuitenkin järkyttävä.

Vaakatasoon käännettynä kaunis kaappi on roskalaatikko.

Tuossa jätelaatikossa kodittomat lapset yöpyivät samaan aikaan, kun heidän vanhempansa olivat siirtotyöläisinä kaukana toisessa kaupungissa.

Idean työhön Weiwei sai, kun viisi 9-13 vuoden ikäistä siirtotyöläisten koditonta lasta oli kömpinyt tuollaiseen jätesäiliöön yöksi.

He olivat kylmissään sytyttäneet nuotion yön ajaksi, nukahtaneet ja menehtyneet häkämyrkytykseen.



RAJU RINNASTUS RIKKAISIIN JA KÖYHIIN

Tällaisen tarinan rinnalle taiteilija oli valinnut “Aarrerasia” -nimisen noin metrin korkuisen upean puutyön mestarinäytteen.

Sellaisia kiinalaiset keisarit saivat lahjaksi ja löysivät niiden monimutkaisista avausmekanismeista arvokkaita keräilyesineitä.

Puhutteleva rinnastus taiteilija ja ihmisoikeusaktivisti Ai Weiweiltä.

Kaksi kaunista puista puusepäntyötä, toisesta rikkaat löysivät upeita keräilyesineitä.

Toisesta löytyivät menehtyneet köyhien vanhempien katulapset.

INTOHIMOINEN KIRJOITTAJA

Ai Weiwei on myös innokas kirjoittaja ja oli myös bloggaaja, kunnes hänen bloginsa suljettiin Kiinan viranomaisten toimesta.

Tänään hän on innostunut kirjoittamisesta ja kertoo löytäneensä siitä uuden intohimon elämäänsä.

“Se on kiinnostavinta mitä voi olla! Isänihän oli kirjailija, joten olen nähnyt läheltä sitä elämää. Kirjailijat eivät ole ikään kuin kiinnittyneinä tähän hetkeen, vaan he voivat elää omissa sfääreissään. Se on hyvin kiinnostava tila. Aikaisemmin minulla ei ollut tarpeeksi koulutusta, enkä ollut lukenut tarpeeksi voidakseni kirjoittaa. Toki työskentelin blogini kanssa vuosia. Nykyään nautin kirjoittamisesta enemmän kuin mistään muusta. Kirjoitan kaikenlaista maan ja taivaan väliltä.”

Linkki YLE:n haastatteluun


NÄYTTELY ANTOI PALJON

Lähden näyttelystä täynnä vaikutteita ja ajatuksia, mietin sitä mieletöntä rohkeutta ja luomisvoimaa, joka tuossa kiinalaistaiteilijassa vaikuttaa.

Astun Tennispalatsin käytävään, jossa elokuviin menevien innokas hälinä ja voimakas popcornin tuoksu täyttää käytävät.

On juuri alkamassa menestyselokuva “Elämältä kaiken sain”.

Tuntuu siltä, että sain Ai Weiwein näyttelyssä vielä enemmän.




torstai 15. lokakuuta 2015

LEIKKAUSJONOSSA



On kevät ja seison kotini pihatiellä. Lunta on pohjoisessa vielä paljon, vaikka kevät on jo pitkällä. Lumipalteet tien reunassa tiputtavat rosoiksi sulaneita, kuin kristalleina roikkuvia reunojaan. Vilkaisen hieman takaoikealla seisovaa kaveriani ja hän nyökkää.

Lumisohjoa jatkuu alaspäin viettävän tien koko matkan päätien risteykseen asti. Me lähdemme juoksemaan ja lumi purskahtelee kenkien alta, roiskuu sivuille, lossahtaa rytmiä lyöden ja kirittäen.

Huomaan, että kaverini jää heti muutaman metrin. Tiedän hänen yleensä voittavan juuri tällaisen vajaan kilometrin matkan, koska on nopeampi. Kestävyysjuoksussa olen yleensä vahvempi.

LOPPUKIRI KEVÄTILLASSA

Nyt minulla on tunne, että olen löytänyt niin hyvän kunnon, että voitan viimeinkin kaverini. Hän kuitenkin parantaa vauhtia ja näen silmäkulmasta hänen olevan jo parin metrin päässä.

Tulemme puolenvälin mutkaan, jonka jälkeen alkaa loppusuora. Sää on leuto ja raikas, hieman jo kevään tuoksua ilmassa, sohjo lentää askeltemme alla yhä kiivaammin.

Kaverini on aloittanut loppukirin juuri ennen risteystä alkavan loivan mäen alla ja tunkee väkisin rinnalle. Tuttu tunne hiipii jostain ja mielessäni käy ajatus, että kaverini jälleen vie voiton viime metreillä.

En tiedä mistä se tulee, tuo voiman tunne, joka laskeutuu rintaani sillä hetkellä, varmuus ja voitontahto. Tiedän vain siinä hetkessä, että en pysty häviämään tätä kevätillan juoksukisaa, en tällä kertaa.

Nyt on minun hetkeni tunnen ja lisään hieman vauhtia. Näen kaverini olevan vielä takaoikealla, kun jarrutan tien laidan aurauspalteisiin ja saan vauhdin pysähtymään ennen kuin tulen jäiselle päätien suoralle.

Ensimmäisen kerran olen voittanut kaverini tällä matkalla ja se tuntuu luontevalta, koska olen hyvässä kunnossa.


KAIKKI ON TOTTA UNESSA

Herään siihen kohtaan, missä pysähdyin kannoillani aurauslumeen jarruttaen ja olen vielä hetken unen tunnelmassa. Oloni on hyvä ja levännyt.

Olin edellisenä yönä herännyt jo aamuyöllä ja tunnin päiväunet tekevät hyvää. Mietin todentuntuista unta ja sen tunnelmaa.

Kaikki unessa oli vielä elävänä mielessäni; pohjoisen loputtoman pitkän kevättalven lumipalteet, sohjoinen tie.

Huumaavan raikas, tulevan kesän lupauksen tuoksu ja lapsuuden ystäväni, joka todellakin voitti minut juoksussa tuollaisilla matkoilla.

HUOLETON LAPSUUSAIKA

Unet ovat joskus niin todellisia, että niiden ilmapiiriin jää pitkäksi aikaa. Niin tämäkin uni ja sen muisto.

En ole enää pitkiin aikoihin tavannut tuota lapsuuden ystävääni, enkä tiedä mitä hänelle kuuluu tänään.

Kaikki muistoni hänestä ovat hienoja, huoletonta aikaa lapsuudessa, leikkejä ja kilpailuja.

On hienoa, että sain olla vielä unessa hetken huolettoman lapsuuden ajassa, jossa kaikki oli vielä tuoretta, kokemus aina uutta ja väkevää.


LEIKKAUSJONO DBS-HOITOON

Vilkaisen kännykkäni kelloa, minun on pian lähdettävä hammaslääkäriin.

Viime viikolla kävin ensimmäisen hoitokerran, joka kesti lähes puolitoista tuntia.

Olen hoidattanut hampaitani nyt kuntoon, koska olen leikkausjonossa DBS-hoitoon.

Kävin syyskuussa Töölön sairaalassa ja neurokirurgi Riku Kivisaari oli sitä mieltä, että syväaivostimulaatiosta olisi minun tapauksessani oletettavasti hyötyä.

Hän kävi leikkauksen vaiheet kanssani läpi kysymällä ensin, mitä tiedän siitä.

Olin jo huhtikuussa Meilahden sairaalassa neurologi Johanna Eerola-Raution kanssa keskustellut leikkauksesta.

Kävimme läpi sen riskit ja mahdolliset hyödyt sairastamani dystoniani oireisiin.

Minulla oli siis aika selkeä kuva DBS-leikkauksesta ja kirurgi Kivisaari nyökkäilikin tiedoilleni.

Hän kävi sitten ytimekkäästi läpi vielä leikkauksen aikajanan, sen alkamisesta lähtien heräämiseen ja kotiutumiseen asti.

AIVOISSA EI OLE TUNTOAISTIA

Välillä kirurgi Kivisaari vilkaisi kelloaan, joka lähestyi kymmentä.

Hän sanoi, että tähän aikaan paikallispuudutuksella tehtävä kalloluun poraus ja elektrodien sijoitus aivotumakkeisiin olisi jo suoritettu.

Seuraavaksi minut nukutettaisiin johtojen ja stimulaattorin asennusta varten.

Epämieluisin hetki hänen mukaansa on se missä päähän asetetaan “häkkyrä”, eli kehikko, joka ohjaa poran juuri oikeaan kohtaan.

Aivoissa ei ole tuntoaistia, joten elektrodien asetus sinänsä ei satu.


LEIKKAUS NUKUTUKSESSA

Paikallispuudutuksella pään poraus ja elektrodien asetus tehdään siitä syystä, että havaitaan mahdolliset liikehäiriöt, jotka toimenpide voi aiheuttaa.

Luin jostain, että leikkauksen tämänkin osan voisi dystoniaa sairastavalle tehdä myös nukutuksessa.

Mielestäni olisi kuitenkin ikävä herätessään leikkauksesta havaita, jokin elektrodien aiheuttama oire, joka olisi paikallispuudutuksella leikattaessa voitu estää.

Nukuttamalla leikkaaminen sinänsä kuulostaisi kyllä houkuttelevammalta vaihtoehdolta, sitä ei voi kiistää.

KAHDEKSAN MINUUTTIA

Neurokirurgi Kivisaari haroi usein tukkaansa taaksepäin. Hän oli vihreässä puvussaan kuin suoraan leikkaussalista tullut.

Ystävällisen jämäkästi hän vastaili muutamaan kysymykseeni. Hänestä syntyi kaikin puolin vakuuttava vaikutelma.

Kerroin hänelle, että isäni kuoli keski-ikäisenä aivoverenvuotoon ja monet hänen sukulaisistaan ovat menehtyneet siihen.

Kysyin Kivisaarelta, onko näillä tapauksilla merkitystä tähän operaatioon. Hän vastasi, ettei ole ja kysyi onko minulla vielä jotain kysyttävää.

Jännitin kuitenkin tilannetta ja kysymykset karisivat mielestäni, kättelimme ja poistun.

Olin istunut kahdeksan minuuttia Riku Kivisaaren vastaanotolla.

Vaikka hän oli ystävällisen asiallinen ja turvallisen oloinen neurokirurgi, niin minulla jäi käynnistä vähän vieras olo.

Jäi tunne, että vien aikaa enemmän hoitoa tarvitsevilta potilailta.

En osaa sanoa mistä se tunne tulee.

Ehkä se vierauden tunne on jotenkin piintynyt minuun, jokin lääkäreitä kohtaan tuntemani jännite.


SAIRAALAN REAALIMAAILMA

Tai ehkä tämä leikkaus, missä päähän porataan reiät ja aivoihin asetetaan elektrodit pitkäkestoisessa operaatiossa, on vielä minulle niin iso asia käsitellä.

Nyt tieto tästä leikkauksesta laskeutui ajatusmaailman sisältä reaalimaailmaan ja tuli todeksi.

Sairaalan ilmapiiri ja rutiini, missä ihminen on osa koneistoa, asettaa ajatukset eläytymisvaiheesta kohti kokemusvaihetta.

Aivan kuin lapsena, kun  isäni, joka oli asemamies, käänsi junan vaihteen.

Suuri dieselveturi siirtyi toiselle raiteelle pienen pojan korvissa rajusti rysähdellen ja rutisten.

Samoin tunsin nyt siirtyneeni uudelle raiteelle, kohti DBS-leikkausta.

Leikkausta, johon menoa olin pohtinut siitä lähtien, kun yli vuotta aikaisemmin Meilahdessa ylilääkäri Tiina Sairanen otti sen ensimmäisen kerran puheeksi.

LÄHETE NEUROKIRURGILLE

Viime tammikuussa Lohjan sairaalan ylilääkäri Susanna Melkas totesi, että koska botuliinipiikit eivät auta sairastamani servikaalisen dystonian niskavääntöihin, niin olisi syytä harkita DBS-hoitoa.

Hän kirjoitti lähetteen Meilahteen, jossa kävimme neurologin kanssa perusteellisen ja monipuolisen keskustelun hoidosta.

Hän kirjoitti lähetteen neurokirurgille ja arvioi leikkauksen toteutuessaan olevan korkeintaan vuoden lopulla.


LINKKITORNI LEIKKAUKSEEN

Kesällä kävin poikani kanssa Lapissa ja vaeltaessamme tunturissa löysin erään kurun reunalta kauniin, rauhallisen paikan.

Katsoin kaukana häämöttävää tunturin huippua ja sen laelta nousi linkkitorni kohti korkeuksia.

Maisemassa näkyi vielä lumiläikkiä kivikossa ja näkymä oli henkeä salpaava.

Syvällä kurun pohjalla sinervä vesi peilasi jylhiä pilvenlonkia.

Sivuilla vaivaiskoivut ja tummanvihreät, matalat männyt päättyivät huippua kohti nousevaan kiveliöön.

PARANEMISTA EI TAPAHTUNUT

Istuin siinä kuin kätköpaikassa ja annoin maiseman täyttää sydämeni rauhalla, oli hyvä olla, vaikka päätä täytyi pitää kädellä suorassa.

En ajatellut siinä hetkessä dystoniaa, olin vain ja liityin siihen väreilyyn, joka maisemassa vallitsi.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että päätin siinä hetkessä, että menen siihen syväaivostimulaatioon, jos mitään yllättävää, spontaania tilani paranemista ei tapahdu.

Olen lukenut, että dystoniassa toisinaan tapahtuu sellaistakin.

Minun kohdallani paranemista, spontaania tai hidasta, ei kesän ja alkusyksyn aikana tapahtunut.

Pikemminkin tapahtui lievää oireiden vaikeutumista.


JONOSSA KOTONA

Tästä syystä kävelin syyskuussa neurokirurgi Riku Kivisaaren vastaanotolta suoraan leikkausjonoon ja seison siinä jonossa tänäänkin.

Jono on pitkä, joten olen kiitollinen, että sen saa tehdä kotona.

Olin kuullut eräältä DBS-leikkauksen läpi käyneeltä, että stimulaattorihoitaja Taina Lahti on aivan ihana ihminen.

Sain hänen numeronsa Kivisaarelta, joka kertoi Lahden antavan lisätietoja leikkaukseen liittyvistä asioista, niinpä soitin hänelle eräänä aamuna.

Taina Lahti kertoi leikkauksen toteutuvan luultavasti vuoden alussa, mutta sitä ennen on käytävä aivojen MRI-kuvauksessa, jossa tumake, mihin elektrodit asetetaan paikallistetaan.

Kuvauksen jälkeen myös peruutuspaikat ovat mahdollisia.

TULEHDUS HAMPAASSA

Stimulaattorihoitaja Lahti kävi läpi muutamia leikkaukseen liittyviä käytännön asioita, joista yksi oli hammaslääkärissä käynti.

Hampaat olisi hyvä olla kunnossa ennen leikkausta, siitäkin syystä, että stimulaattori asettaa jonkin verran rajoituksia jatkossa hammashoitoihin.

Käyn joka vuosi tarkastuttamassa hampaani, joten uskoin niiden olevan kunnossa.

Yllättäen kuitenkin juurihoidetun poskihampaan alta löytyi röntgenkuvauksessa krooninen tulehdus.

Viime viikolla olin ensimmäisen kerran sitä hoidattamassa ja tänään on toinen kerta.

Mietin, että ehkä uneni liittyi tuohon hammaslääkäriin menoon.


HAMPAAN POISTO

Lapsena pelkäsin hammaslääkäriä ja erään kerran jätin itkien menemättä sinne, koska pelko sai niin voimakkaan otteen minusta.

En ole vuosiin tuntenut erityistä kipua hammaslääkärissä ja pelkokin jäi jo kauan sitten lapsuuteen.

Jostain syystä tämän poskihampaan hoito oli kuitenkin viime kerralla erityisen vaikeaa.

Hammaslääkäri sanoi, että juurihoidosta huolimatta voi olla, ettei krooninen tulehdus parane ja piti parempana vaihtoehtona hampaan poistoa.

Hän oli sitä mieltä, että purentahampaita jäisi kyllä riittävästi jäljelle ja myös tulehdus paranisi.

Olin aluksi mielessäni ajatusta vastaan, mutta tulin sitten siihen päätökseen, että se on parempi poistaa.

PIIKKI KIELESSÄ

Hampaan poisto oli kuitenkin kovempi urakka, kuin alkuun ajattelimme ja jäi kesken ensimmäisellä hoitokerralla.

Usein hoidettu, amalgaamia täynnä oleva hammas mureni ja yli tunnin yrittämisen jälkeen huumorintajuinen ja ystävällinen hammaslääkäri luovutti ensimmäisen erän hampaalle.

Hän asetti tupon hampaan jäljellä olevan tyngän päälle ja määräsi antibioottikuurin.

Seuraava aika olisi mennyt kahden viikon päähän, koska hammaslääkärillä oli tällä viikolla syysloma.

Ystävällisesti hän kuitenkin lupasi ottaa minut hoitoon kesken lomansakin, että saadaan hammas hoidettua pois.

Tupon vuoksi en huomannut terävää reunaa, joka hampaan kuoresta jäi piikkinä viikoksi painamaan kielen reunaa.

Pidin sitten odottaessani pumpulia piikin päällä, mutta nielaisin sen muutaman kerran syödessäni.


“SISUKAS SISSI”

Yöllä pumpulia ei voinut pitää, joten kielenkantani on vähän arkana kun menen hammaslääkäriin.

Ystävällinen lääkäri kysyy hymyillen onko minulla ollut tuskallinen viikko ja arvelee varmaan olleen.

Sanon kaiken menneen hyvin ja kerron piikin hieman painaneen ja vaivanneen.

Hammashoitaja kehaisee minun olevan “sisukas sissi”, se tuntuu mukavalta ja keskustelu on muutenkin hyväntuulista.

Hammaslääkärissä on niin huumorintajuinen ilmapiiri, että uskon tämän kerran menevän jo nopeammin.

Hammaslääkärikin uskoo, että antibiootit ovat parantaneet tulehdusta ja loput hampaasta saataisiin helpommin irti.

KAKSI YKSI KOTIIN

Erehdymme kuitenkin, sillä edessä on jälleen yli tunnin työ, johon vaaditaan toisen hammaslääkärin konsultaatiotakin.

Puudutus on niin vahva, että toinen puoli leukaani on lähes tunnoton, mutta tulehduskohtaan puudutus ei vaikuta, joten siihen sattuu.

Myös leukaa alkaa särkeä operaation jatkuessa yli tunnin.

Onneksi hammas lopulta luovuttaa, ensin toisen puolen ja vielä yli puolen tunnin työn jälkeen toisenkin puolen.

Voi sanoa siis jääkiekkotermein, että voitimme erät kaksi yksi.


KYMPIN POTILAS

Tunne on kyllä äärettömän helpottunut, kun tunnin ja vartin jälkeen hammas on saatu pois.

Hammaslääkäri ja hoitaja jaksavat olla hyväntuulisia vielä rankan työnkin jälkeen.

He kehuvat vielä asennettani ja sanovat minua “kympin potilaaksi”.

VOITTAJAN OLO

Sanon, että tämä oli hyvää harjoitusta DBS-leikkausta ja siinä tehtävää pään poraamista varten.

Iloisesti nauraen hammaslääkäri sanoo sen sujuvan helposti tähän verrattuna.

Kaksi hoitokertaa kestivät yhteensä lähes kolme tuntia, joten hyvästä harjoituksesta se ainakin kävi.

Muistelen kotiin kävellessäni päiväuntani ja huomaan, että minulla on samanlainen voittajan olo, kuin siitä herättyäni.