perjantai 4. syyskuuta 2015

TALVISODAN HEVOSRETKI

Välläyksen isän muistoja talvisodasta: Hevosretkestä väijytykseen, eräretkestä joka päätyi desantin kätkölle, kirjeitä koti-ikävästä ja sota-ajan elämänoloista.


REKIRETKI VÄIJYTYKSEEN


Olimme talvisodan aikana kovalla kiireellä perääntymässä. Päämajasta oli tullut määräys tyhjentää eräs mylly ja hakea hevosella ryynejä sieltä.

Talousupseeri kehotti kuormaston alikersanttia suorittamaan määrätyn tehtävän ajomiehen kanssa, tämä ei kuitenkaan uskaltanut.

Minä lupasin mennä ja pian olimmekin jo matkalla. Oli aamupimeä vielä ja matkaa myllylle noin kuusi kilometriä.

Maisema oli mielestäni oudon hiljainen. Edes ammuntaa ei kuulunut. Edessä oli tasainen, suora tie.

Tie myllylle kulki kolmisen kilometriä tiheään asutun kylän läpi. Tielle oli sattunut paljon tykin osumia, joiden tekemiä kuoppia jouduimme kiertämään.

Tilanne oli jännittävä ja jokin siinä arvelutti. Pyysin ajomiestä pysähtymään välillä. Kuuntelimme hiljaa.

Mielestäni oli aivan liian hiljaista, luonto ei ole koskaan täysin äänetön.

Täydellinen hiljaisuus on varoitusääni.

HÄMÄRÄSSÄ NÄKYI LIIKETTÄ

Aamu alkoi valjeta uhkaavasti, sen kajossa huomasimme miesryhmän kantavan konekivääriä kaukana edessä näkyvän talon nurkalle.

Ammuntaa ei kuitenkaan kuulunut ja tilanne tuntui epäilyttävältä.

Ajoimme äärimmäisen valppaina eteenpäin.

Vaistosimme, että jotain tapahtuu pian ja pysähdyimme.

Minä nousin reestä katsomaan tienoota ja aavistin ilmassa väreilevän jotain.

Myllyn suunnassa edempänä, ehkä parin sadan metrin päässä näinkin hämärässä liikettä.

LUOTISUIHKUT PIISKASIVAT HANKIA

Hyppäsin rekeen ja sanoin ajomiehelle, että nyt reki ympäri ja täyttä vauhtia kohti yksikköä.

Samalla hetkellä, kun hän ohjasti hevosta ja reki oli kääntymässä, alkoi ammunta.

Vihollisen konekiväärituli pauhasi meitä kohti ja päätti oudon hiljaisuuden.

Heittäydyimme molemmat rekeen makuulle. Oli vielä niin hämärää, että luotisuihkut piiskasivat ohi.

Vaisto, aamuhämärä ja äärimmäisen hyvä onni pelasti meidät varmalta kuolemalta.

REKIRETKI VÄIJYTYKSEEN

Lumi pölisi rekeen hevosen kiitäessä omia asemia kohti. Vatsanpohjassa kävi kuin kylmä kierre, kun tajusimme miten lähellä olimme ajaa ansaan.

Arvasimme, että naapuri oli vallannut yöllä myllyn ja asemissa olevat odottivat meidän ajavan suoraan heidän syliinsä.

Raivoissaan he aloittivat tulituksen, kun huomasivat meidän kääntyvän pois.

Kun palasimme yksikköömme ilmoitimme epäonnistuneemme määrätyssä tehtävässä ja kerroimme syyn siihen.

Talousupseeri kertoi, että tieto myllyn valtauksesta oli tullut lähtömme jälkeen.

Emme saaneet moitteita, vaan kiitosta siitä, että olimme viisaasti oivaltaneet tilanteen ja pelastuneet.

Hiljaisuus oli niin huutava, että se varoitti ja pelasti meidät.


ETSINTÄRETKI


Meitä oli öisin kaksi miestä vuorollaan vartiossa. Toinen nukkui teltassa parin tunnin välein.

Useinhan sieltä etulinjasta paukauksia kuuluikin ja jonkun kerran heitettiin räjähteitä teltan lähelle.

Minun vartiovuorollani sellaista ei kuitenkaan tapahtunut.

VARHAIN, ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA

Erään korsukaverin kanssa kuljimme parina keväänä panssarikentän läpi kalamatkoilla melko etäällä erämaalammilla.

Teimme kalareissut aina sangen varhain aamuyöllä, eikä yllätyksiä sattunut.

Eräänä sunnuntaina varhain aamulla hän lähti yksin samalle suunnalle metsälle.

Seuraavana iltapäivänä aloimme ihmetellä, ettei miestä alkanut kuulua tulevaksi.

Vähitellen meille tuli hätä kaverista ja ilmoitimme komendantille, että olisi lähetettävä etsijät liikkeelle.


PIMEÄSSÄ LÄPI PANSSARIKENTÄN

Tehtävä olisi kuulunut hevospuolen alikersantille, joka ei kuitenkaan uskaltanut lähteä.

Alettiin kysellä vapaaehtoisia ja minä ilmoittauduin heti, mukaani sain erään kaverin hevosmieheksi.

Hevonen valjastettiin kärryjen eteen ja suuntasimme etsintäretkemme sysimustaan, pimeään panssarikenttään.

Kyseessä oli surkeahko ja toivottomalta tuntuva tehtävä.

Mistä nyt pimeällä yksi mies löydetään?

Yritettävä kuitenkin oli, sillä kaveria ei jätetä.

Ajoimme arviolta muutamia kilometrejä, pysähdyimme, kuuntelimme, huutelimme ja ammuimme pari laukausta.

Saman toistimme aina välillä noin 15 kilometriin saakka.

Lopulta katsoimme turhaksi ajaa edemmäksi ja palasimme yksikköömme.

DESANTIN KÄTKÖ

Yllätys oli melkoinen, kun kaveri oli vähän ennen meitä tullut omiin asemiin loppuun uupuneena.

Eräretkellään hän oli sattunut desantin kätköpaikalle, siellä oli ollut aseita, radiolaitteita ja ruokasäilykeannoksia.

Eräretken tuliaisia söimme porukalla ja parin vuorokauden vahtimisen jälkeen pidätettiin kätköltä desantti.

Nyt kun muistelen sen pojan eräreissua, niin koko retki on kestänyt noin 18 tuntia.

Tulee mieleen miettiessä, että olimme siinä etsintäretkellä kuin tarjottimella hevoskärryissä.

Ajomies ohjaksissa ja minä kyydissä, kivääri kourassa.

Väijyjän olisi ollut helppo tien ojasta ampua meidät kyydissä olijat ja hypätä sitten hevosen suitsiin kiinni.

Meille ei onneksi käynyt kuinkaan.



VÄLLÄYKSEN ISÄN KIRJEITÄ RINTAMALTA


Myllykirjeitä Myllykoskelta talvisodan loputtua, kuukausi ennen siviiliin pääsyä vuonna 1940.


KIRJE KOTIIN 1


On maallinen elämä kovaa ja tuskaista. Sen olen huomannut siitä yhdestä mökistä, jossa muka sijaitsee yksi Suomen armeijan komppanian toimisto.

Se mökki on minun mielestäni mieluumminkin peräänkuulutettujen rajaloikkareiden pesäpaikka. En yhtään tiedä selittää sitä, miksi minä poika parka olen tähän koplaan eksynyt.

Tuo rajaloikkareiden nimitys sopii niin erinomaisesti tähän meidän pikkuiseen seurakuntaamme sitaateissa vertauskuvallisesti sanottuna.

Nähkääs, asia on sillä tavalla, että olemme naapureita suuremman talon asukkaiden kanssa.

Taitaa sielläkin olla yksiä pulliaisia seassa.

Sen sekä meidän mökin välillä on raja-aita, jonka ylittämisestä joutuu rajaloikkarien kirjoihin.

ALKUUN ASIAT LUISTIVAT HYVIN

Asiat ovat niin hullusti, että me loikkarit olemme kokonaan riippuvaisia tuon naapuritalon tapahtumista.

Olemme onnellisia sen onnen ja ilon päivistä, kuin myös surun päivistä. Olemme siis henkisesti heistä riippuvaisia.

Sieltähän kaikki peräänkuulutukset annetaan.

Mutta samoin olemme ruumiillisesti kiinni heidän elämän juoksustaan, sieltä meidän on haettava suun ja vatsan täyttömme.

Alkuaikoina, kun tämä mökki ja naapuritalo miehitettiin, oli sopu hyvä ja kiire kova.

Meidän täytyi lakkaamatta juosta mökistä taloon ja talosta mökkiin.

Teimme sen laillista tietä, kiertämällä laillisen kansainvälisen portin kautta.

Matkaviisumina oli lähettäjän käsky, mene, tai kutsujan määräys, tule.

Asiat luistivat muutaman päivän rauhallisesti, niin kuin mekin olimme ajatelleet.


NIKKELIVIISUMI JA PIIKKILANKA

Mutta sitten lie piru mennyt meidän miehiimme. Antauduimme houkutusten valtaan ja rupesimme suorittamaan retkemme lyhintä tietä.

Hyppimällä ja loikkaamalla kuljimme raja-aidan yli ilman viisumia.

Tästä seurasi, että tämän toimiston asukkaat ovat niin erikoisesti perään kuulutettuja, että kaikki meitä tarvitsevat ja hakevat.

Nyt ovat naapurin sekä meidän välit niin huonot, että jos yksikin yrittää loikata raja-aidan yli, antaa naapuritalon rajavartiomies takapuoleen nikkeliviisumia.

Vaikka kyllä minun mielestäni riittäisivät ne kärsimykset ja tuskat, joita tämän toimiston pojat joutuvat kärsimään ja kokemaan.

Jäädessään joskus aitapiikkeihin riippumaan niistä paikoista, missä molemmat jalat yhtyvät varsinaiseen vartaloomme.

Nyt ei tällainen uhkarohkea peli, oikominen, loikkiminen tule kysymykseenkään.

Loikkarit ammutaan ilman muuta, varsinkin jos loikkiminen tapahtuu meidän taholta.



KIRJE KOTIIN 2


No niin, päivät menevät menojaan, pilvet roikkuvat päällämme tai kulkevat korkeammalla.

Aurinkokin joskus pilkahtelee rakosista pilvien, joku kirkas päiväkin väliin sattuu.

Ulkopuolinen elämä on asettunut rauhalliseen uomaansa, aivan kuin montussaan mateleva Kymin jokikin.

Mutta silloin tällöin eksyy tänne rajan taakse joku loikkari, joka kuitenkin heti passitetaan takaisin merkinnällä; ”epäilyttävä, rikkinäiset housuntakapuolet – silmälläpidon alainen”.

REKIKELI ON VAIHTUNUT KÄRRIKELIKSI

On kevät nyt! Kumma kun se on tullut jo meillekin. Jopa nyt, joka päivä, näyttää aurinkokin paistaa tirottelevan.

Minne paistaa, kenelle paistaa? Meidän mökin lattialle ei aurinko akkunan kuvaa ole vielä kertaakaan luonut.

Mutta eihän meillä ole kissaa, ei koiraakaan, pientä sellaista, joka siinä lattialla auringon kuvajaisessa kehräisi.

Kissaa, joka kelliskelisi tai silmät sirrallaan nukkuisi.

Koirista puheen ollen, voisi meistä jotakin hyvällä syyllä kutsua koiraksi.

Mutta ei kai hän vaivautuisi kuonoaan pitämään lattialla.

Kuten edellä jo mainitsin, on siis ulkopuolinen elämä asettunut rauhan uomaansa.

Koko talven kestänyt rekikeli on vaihtunut kärrikeliksi.


SIVIILIINPALUUN HAAVEILUA

Maantiet ovat lumista vapaina. Lumet sulavat nopeasti. Vedet ovat alkaneet kevätvirtauksensa. Minne virtaavat? Kunhan vain valuvat jonnekin.

Läpi peltojen, metsien, alas harjuilta, vuorilta, solisten tai kohisten, kunhan vain jonnekin joutuvat, järviin ja meriin ajelevat.

Ne ovat taas hetkin paikallaan, kimallellen sinihohtoisena peilinä järvissä ja merissä, auringon säteiden leikitellessä pehmeällä pinnalla.

Tulkoot tuulet joskus. Loiskikoot laineet, aallot rannat saavuttakoot, ruohistoiset, kaislaiset, kallioiset.

Kaunista, ihanaa ajatella, mutta me emme ole vielä niin pitkällä, haaveilua vain, tunteilua lain.

SISÄISTÄ ELÄMÄÄ

Mutta näiden kevätvirtauksien mukana on jo sotkeutunut meidän toimiston sisäinen elämäkin. Kevätvirrat ovat menneet meidän loikkarien päähän.

Ja nyt nämä seurakuntalaiset ovat joko juopuneita tai hulluja.

Mutta ollen yksi heistä en voi tätä seikkaa tarkasti määritellä. Vakavaa se kylläkin on.

Mutta en puolla ainakaan sitä, että lääkäri ottaisi meistä verikokeita asian varmistamiseksi.

Jos tämä meidän sisäinen elämä sisältyykin ensin tähän neljällä seinällä, lattialla ja laipiolla varustettuun huoneeseen.

Huoneeseen, jossa on vain hellauuni paistokomeroineen ja vesikattiloineen.

Sitten sisäinen elämä sisältyy vielä tarkemmin selitettynä jokaisen ruumiilliseen, ohuella nahalla panssaroituun kuoreen.

Siellä se sitten muhkuilee, puhkuilee ja kuhmuilee.

Ikävä kyllä joskus meissä kahdeksassa veljessä samanaikaisesti, pannen tämän rakennuksen kovaan tärinään.

Luulen, että jos muutamia vuosia tässä asuttaisiin, niin tämä mökki siirtyisi paikaltaan ja lähtisi seilaamaan Kymijoen virrassa.


KAHDEKSAN JUKOLAN VELJESTÄ

Kuten edellä sanoin, on meitä kahdeksan, siis yksi liikaa Jukolan seitsemän veljen sarjassa.

En tiedä, kuka meidän joukossa on joko vakoilija, urkkija tai muuten vaarallinen veikkonen.

Vaikkakin viattomilta vaikuttavat kaikki kahdeksan, ihan ilmi samanlaisilta.

Jukolan Jussia oltaisiin vaikka kaikki, tai hänen alaisiaan seitsemän sellaista sotilasta.

Sopiihan sarjaan kahdeksaskin kaveriksi, ottopojaksi, jos käyttäytyy kunnolla, vilppiä emme salli.

Jos jostakin sitä huomaamme ja arvelemme hänen tulleen rajaloikkarina naapurista tarkoituksenaan työskennellä naapurin hyväksi ja meille haitaksi.

Käytämme silloin häntä hyödyksemme ja panemme kaivamaan mökkimme ympärille ampumahautoja ja pommisuojia kaiken kataluuden varalle.


KIRJE KOTIIN 3


Muuten, me asumme melko erikoisesti. Lattiaa ylemmäksi ei ole kukaan meistä uskaltanut käydä nukkumaan. Näin se on turvallisuuden vuoksi.

Vaikka kerran tilasimme jo hyvin kalliin, topatun huonekaluston, peruutimme tilauksen yhteisellä päätöksellä tarpeettomana.

Tosiasiassa se tapahtui toisesta syystä: kukaan ei uskaltanut vakuutusmaksujen vuoksi korottaa henkivakuutustaan.

Ketään ei haluttanut sängyssä nukkuminen, tuolilla istuminen, keinuminen keinutuolissa.

Eikä kukaan mennyt toisekseen takaamaan päänsä kestävyyttä ja lujuutta tilanteessa.

Jos tarvitsisi huonona hetkenä yllätyshulinan sattuessa särkeä tuolit ym. pikkuesineet kahvinkeittopuiksi.

LAATIKKOPÖYTÄ JA LATTIA TUOLINA

Yleensä meidän huoneen kalusto onkin raskasta, mikäli sitä on.

Pöytinä on käytetty parinsadan kilon täysinäisiä kuljetuslaatikoita.

Ja muutahan sitä ei oikeastaan olekaan. Niinpä istumme lattialla, mitä käytäntöä yleensä kaikki kävijät noudattavat.

Elleivät he satu olemaan naapurin diplomaattiedustajia.

Heillä on kunnia istua laatikkopöydän päällä.

Olemme tämän tavan katsoneet muutenkin erittäin tarkoitustaan vastaavaksi.

Laatikkopöytien ja kaluston alle eivät pääse roskat tai murut putoamaan.

Lakaistavan lattian pinta-alaa on vähän.

Ei kulu vastoja eikä luutia, eikä kamaripalvelijaakaan tarvitse palkata.


ENGLANNIN LUENTOSARJAT

Totuuden nimessä on sanottava, että mökin omistajan puolesta käydään täällä siivoamassa. Ja näin on hyvä homma, siivouksesta ei ole rahallisia menoja.

Saamme käyttää liikenevät varat päivittäisiin ruokalaskuihin ja vähän huviksemme.

Sekä maksuina ylimääräisistä oppitunneista.

Niistä olemme vapaa-aikoina erikoisen kiinnostuneita.

Olen jo tilannut luentosarjoja englannin kielessä korotetuilla sesonkihinnoilla.

KOKKI JA SAAPASRASVA

Me muuten olemme jo tottuneet herkkusuiksi. Syömme hyvin valmistettua ruokaa, kiitos kokkimme!

Se vain harmittaa, että meiltä alkavat erinäiset varusteet ja välineet loppua.

On kadonnut pyyheliinat, jalkarätit, lakit, villapaidat, sukat, saappaat, sanomalehdet, paperit ja monet muut tärkeät vehkeet.

Kaikkiin katoamisiin syylliseksi on todettu kokki, jonka on arveltu käyttäneen niitä ruuan valmistuspuuhissa polttopuiden korvikkeena.

Lie jotakin luiskahtanut lisäaineeksi soppaankin. Kovin oli kerrankin soppa rasvanahkan makuista.

Tiedetäänhän se, että liha-aineeseenhan ne saapasnahatkin jollain tavalla liittyvät.

Vaan eipä silti, saattaahan saapasnahka palaessaan uunissa tunkea ruokaan sitä saapasnahkan rasvanmakua.


JALKARÄTIT SAIVAT KYYTIÄ

Kylläpä yksi todiste oli tulla lisäaineiden käytöstä sopassa, kun kuulin kerran kellon raksutusta vieruskaverin vatsasta.

Yhtäkkiä raksutus lakkasi. Kello vatsassa ja käynti pysähtyi, siitähän tietenkin veto loppui.

Mutta ei! Jukupliuta, tämä ei voi olla totta, raksutus alkoi kuulua uudestaan.

Herkistin ja tarkistin vielä kuuloa, ja asia selvisi. Kuolemankellohan se viereisellä seinällä raksutti.

Näin kokkimme kunnia ja maine puhdistui, lisäaineita ei ollut huiskahtanut soppiin eikä sapuskoihin.

Kampsujen katoamisetkin selvisivät. Kokilla kun pitää olla kunnollinen, korostunut hajuaisti, nuuhkiva, niuhottava nenä.

Niin, jopa siitä hellan luota varsinkin jalkarätit kyytiä saivat suuntana joku takavarasto.

RAUHA ON IHANA

Nämä ovat perhepiirissämme niitä tavallisia tapauksia, joista ei kannata enempää kertoa.

Ja kun en uskalla yksityiskohtaisesti itse kunkin veljen luonnetta paljastaa sekä tapoja tuomita, mihin minulla ei ole oikeuttakaan.

Niin turha meistä enää on yhteisestikään mitään kirjoittaa.

Ja luulen lisää kirjoittamiseni veljissä herättävän epäilyn minun olevan se yksi urkkija ja vakoilija.

Jos joskus lisää kirjoitan näitä veljiäni koskevia asioita henkilökohtaisesti, niin pitää heidän taholtaan siihen olla lupa.

Veljeshenki elää edelleenkin.

Ja veljet, nyt pelataan pokkaa ja pelätään sottaa.

Ihanaa, tänään on rauha ja pian pääsemme kotiin.


Tarinoi Välläyksen isä




2 kommenttia:

  1. Harzu Ystäväni!

    Tässä välissä täytyy kiittää Sinua yllä olevien juttujen editoimisesta.

    Minulla on menossa kaiken vanhan paperiaineiston läpikäyminen: mitä pannaan säästettäväksi, paperikeräykseen tai poltettavaksi. Huoneeni on välillä kaaoksessa, kun lattialla on eri mappeihin ja koteloihin meneviä kasoja ja paperikeräykseen ja poltettvaksi menevien laatikot.

    On se jännä, että eri kerroilla samoja aineistoja läpi käydessä seula on eri tiukkuinen. Ensin ei raaski paljon heittää pois, mutta sitten myöhemmin uudelleen aineistoa plaratessa sieltä lentää lisää "roskiin".

    On tullut vietetyksi mm. koulu- ja opiskeluajat uudelleen. Yllättävän paljon menee aikaa, kun unohtuu lukemaan vanhoja kalentereita, vihkoja ja papereita.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      On hienoa, että isäsi kirjoitti nämä tarinat ja kirjeet, Sinä säilytit ne ja me saimme tallentaa kertomukset blogiin luettavaksi. Tässä on hetkiä kadonneesta maailmasta, ihmisistä joiden ansiosta saamme elää itsenäisessä maassa ja auttaa heitä, jotka pakenevat nyt sodan jaloista.

      -harzu

      Poista