perjantai 25. syyskuuta 2015

SINUHE, SELINA JA STIMUTANSSI



Kirjoittaessani olen terve, vapaa ja onnellinen. En ole varma onko se tunne luonnollinen vai pakoa todellisuudesta. Luonko kirjoittaessani itselleni kuplan, johon pakenen elämän todellisuutta.

Mitä todellinen elämä sitten on, on taas toinen kysymys. Toisille se on rutiinien täyttämiä asioita, hetkiä ja tehtäviä, joiden katoaminen on yhtä kuin elämän hajoaminen.

Entä jos elämä on vain odottamista? Mitä seuraavaksi tapahtuu on vain alku uudelle odotukselle. Mitä me odotamme? Loppuuko odotus vasta kun aika pysähtyy?

Elämä ei odota sanotaan, ja kuitenkin sitä ihminen aina odottaa. Kuinka moni ihminen kuolee kauan ennen hautajaisiaan? Pitääkö sairastua, että huomaa elävänsä? Ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden.

ENID BLYTONIN ELÄMÄ JA KIRJAT

Katsoin eilen elokuvan Enid Blytonista, jonka kirjoittaman Viisikko-sarjan luin  miljoonien muiden mukana lapsena. Muistan tarinoiden tunnelman vieläkin, seikkailun ja jännityksen. Onneksi en tiennyt mitään ihmisestä kirjojen takana.

Blyton kasvoi elokuvan mukaan kodissa, jonka isä hylkäsi, Enidin ollessa vielä nuori. Pian myös Blyton lähti kotoaan ja loi huikean uran lastenkirjailijana.

Tapa millä elämänkertaelokuva esittää Blytonin häikäilemättömänä ihmisenä, joka ei piitannut omista lapsistaan, samalla kun kirjoitti seikkailuja lukijoille, on järkyttävää katsottavaa hänen kirjojensa maailmoissa kasvaneelle.


HÄIKÄILEMÄTTÖMYYS RAVISTELI

Enid Blyton on elokuvan mukaan selkeä narsisti, joka raivaa kaiken unelmiensa ja omien tavoitteidensa tieltä. Hänen elämänsä kesti hieman yli 71-vuotta, joista viimeiset noin seitsemän kuluivat muistisairaana.

Enid Blyton kirjoitti elämänsä aikana käsittämättömän määrän, yli 600 lasten- ja nuortenkirjaa. Tosin elokuvassa oli kyseenalaistettu se, että hän itse ne kaikki kirjoitti.

Enidin häikäilemätön käytös oman edun ajamisessa ja kaikkien tahtonsa eteen astuvien tieltä raivaamisessa ravisteli katsojana.

KIRJAILIJAN LUKEMATTOMAT ELÄMÄT

Mieleen tuli ajatus, että jos kirjoittaa noin valtavasti, on väkisinkin itsekäs, koska muuten ei ehdi kirjoittaa. Eräs suomalainen, aikansa kuuluisa kirjailija totesi kerran jossain, että kirjailijan on pakko olla itsekäs. En tiedä päteekö se enää tämän päivän kirjailijoihin.

Jotain outoa siinä on, että kirjailija, synnyttää, elää ja vie kuolemaankin asti monta ihmisen elämää. Kietoo tarinat kuin sienien juuririhmastot maan alla, nostaa niitä sieltä ylös kuin suppilovahveroita ja syöttää maailmansa lukijoille, kuin haperot madoille.

SINUHE HUONEEN NURKASSA

Kirjailija voi elää tarinansa henkilöiden elämän niin, että he ovat työhuoneessa kuin elävinä. Mika Waltari kirjoitti niin vahvan innoituksen vallassa kirjojaan, että niiden henkilöt välillä liikkuivat huoneessa lähes elävinä.

Hänen kirjoittaessaan Sinuhe egyptiläistä tuli koira yläkerran huoneeseen ja alkoi haukkua huoneen nurkkaan, kuin siellä joku olisi.

Olisiko itse kirjan päähenkilö Sinuhe, egyptiläinen lääkäri, siellä istunut ja jutellut tarinoitaan Waltarille.


MUINAINEN EGYPTILÄINEN JA DBS-HOITO

Muistan Sinuhe egyptiläisestä kohdan, jossa hän poraa erään päähänsä kovan iskun saaneen miehen kalloon reiän ja poistaa verenpurkauman. Mies paranee kallonporauksen seurauksena ja Sinuhen maine kasvaa lääkärinä.

Tästä saankin hyvän aasinsillan viime aikojen lempiaiheeseeni DBS-hoitoon, eli syväaivostimulaatioon, joka suoritetaan kalloon porattujen reikien kautta. Onhan kyseessä erittäin vanha lääketieteellinen hoitomuoto.

Kallonporauksella, eli trepanaatiolla on vuosituhansien perinteet, vaikka laitteet ovat kehittyneet keskiajan käsiporasta ja inkojen ajan taltasta. Kuitenkin, myös näinä päivinä pääluuhun on reikä tehtävä ennen hoitoa.

Siinä mielessä olemme samalla viivalla muinaisen faaraoiden ajan egyptiläisen potilaan tai inkapoppamiehen taltan alle päätyneen kanssa.

Kun mielikuvissa asetun näihin kolmeen hoitoon ja ajattelen koko toimenpiteen, niin olen onnellinen, että lääketiede on astunut muutaman askelen Sinuhen ajoista eteenpäin.

“AJELIN AUTOA SINISTÄ”

Olen huomannut, että myös blogeilla on jatkuvuutta ja vanhemmillakin teksteillä lukijoita. Aloitin tämän blogini pari vuotta sitten marraskuussa, vähän sen jälkeen, kun sain servikaalisen dystonian diagnoosin.

Ensimmäinen blogini oli tutun rallin mukaan soviteltuna nimeltään “Ajelin autoa sinistä, kun niskani alkoivat inistä”.

Tarkoitukseni oli tuoda ja jättää tänne internetin maailmoihin tarinani siitä, kuinka sairastuin dystoniaan ja miten siitä selvisin.

KIITOS LUKIJOILLE

Olin itse saanut paljon apua sairauteni alkuaikoina tuntemattomien kirjoituksista ja pidin, ikäänkuin kunniavelkana jättää tänne oman tarinani.

Toivoin, että joku yksinäinen yössä surffailija tai kesken työpäivän lihasvääntöjään ihmettelevä kanssakulkija löytäisi samaistumisen kokemuksen näiden blogien kautta.

Tänä päivänä olen onnellinen siitä, että jossain määrin olen onnistunut, jopa niin että olen saanut siitä palautetta.

Kiitos paljon, se on tuntunut hyvältä ja ollut omiinkin tilanteisiini ilonaihe.



KUN SELINA KELAA

Luen joitain blogeja säännöllisesti ja toisia satunnaisesti, kun etsin tietoa jostain asiasta. Viime päivinä olen lukenut nimimerkki Selinan “Kun äiti kelaa” -blogia, joka on ehdottomasti suositeltava.

Selinan blogi kannattaa käydä lukemassa ja tutustua tarinaan rohkeasta ihmisestä, joka sairauksistaan huolimatta elää niin täysipainoista elämää, että joka kerta jään miettimään, miten hienoa elämä on. En aina edes huomaa Selinan sairautta hänen valoisan ja huumorilla ryyditetyn tekstinsä luettuani.

Selinan blogista olen oppinut kuinka paljon merkitsee valoisa asenne elämään ja hyvistä hetkistä, rakkaasta perheestä ja ystävistä nauttiminen.



MARAKATIN STIMUTANSSI

Toinen blogi, tai blogisarja, jota olen lukenut, on “Parkinson työssä”, hyviä blogeja kaikki. Eniten kuitenkin olen lukenut nimimerkki “Marakatin” blogia, ehkä siksi, että hän käy taitavasti ja tunteetkin mukana läpi elämäänsä, matkaa DBS-leikkaukseen ja siitä toipumista.

Suosittelen Marakatin blogia niille, joita syväaivostimulaatio kiinnostaa ja kuinka sen lähestymisen, itse tilanteen ja stimulaattorin hyödyt, hyödyttömyydet, vaivat ja hoidot kokee. Marakatti kertoo avoimesti, persoonaansa säästämättä, kuin itsekin tarinaansa syttyen värikkäät ja joskus turhauttavatkin vaiheet hoidoissa.

Mielestäni molemmat blogit; Selinan “Kun äiti kelaa” ja Marakatin “Stimutanssi”, ovat tämän päivän kirjallisuutta. Eläviä kirjoja netissä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti