torstai 10. syyskuuta 2015

NISKALENKKI ELÄMÄSSÄ



Me elämme täällä toisiamme varten ja vuoksi, siksi vain annettu on omaa ja jaettu lisääntyy, jopa moninkertaistuu.

Lohdun sanat, rohkaisu ja kannustaminen ovat iso sivu ihmisen tarinaa, joka alkaa ajatuksista, muotoutuu sanoiksi ja päätyy  teoiksi.

Hyvien sanojen, rohkaisujen ja tekojen muistot on syytä säilyttää, sillä ne usein kantavat elämän vaikeiden aikojen yli.

NÄKYMÄTÖN KULTALANKA

Olen usein kokenut niiden kulkevan, kuin  kultaisena lankana, liittyvän yhteen ja kiertyvän turvaköydeksi, joka vetää ylös epätoivosta.

Kultaisten läheisten ja ystävien sanat ja teot eivät katoa koskaan.

Kaikki koettu elää sydämessä, näkymättä, mutta vahvasti koettavana, juurina ja rihmastoina, jotka saavat ja antavat voimansa elämän hyvistä kokemuksista.

Niiden voima virtaa koetussa, jota kukaan ei pois voi ottaa.

On jotain joka odottaa vain, että saisi viedä elämää eteenpäin. On eletty, koettu elämä, on tämä hetki ja on tuleva. Tieto siitä on meissä.


VAIKEIDEN AIKOJEN SELVIÄJÄT

Tunnen jonkun verran ihmisiä, joiden elämä ei ole kulkenut aina helpointa reittiä. Ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi vaikeita aikoja ja selvinneet niistä kiitollisina, elämän pienistäkin onnen hetkistä nauttien.

Ihmisiä, jotka ovat kulkeneet oman tiensä ja selvinneet kaikesta, säilyttäen elämänilonsa, katkeroitumatta ja jäämättä siihen selliin, jonka avoimen oven saranat narisevat ruosteisina.

He ovat käsitelleet elämänsä kokemukset sillä tavoin, että olen usein tuntenut heidän voimansa sanoissa, ymmärryksessä ja lempeän lujassa myötätunnossa.

Olen saanut niistä hetkistä paljon voimaa ja ymmärrystä omien kokemusteni keskellä.

AAMUPÄIVÄLLÄ TÖÖLÖN SAIRAALAAN

Saan niistä voimaa tälläkin hetkellä, kun nousen keittämään kahvia. Olen herännyt kolmen aikaan ja kello napsahtaa neljään kun painautan kahvinkeittimen päälle. On vielä täysin pimeää. Yöt ovat jo kylmiä ja eilen lämmitin ensimmäisen kerran takan kesän jälkeen.

Tänään aamupäivällä minulla on Töölön sairaalassa neurokirurgille aika. Menen aamubussilla Helsinkiin ja kävelen sairaalaan. Päätä vääntää kävellessä, mutta raikas aamuilma tekee hyvää koko olemukselle.

Ajattelin lähteä aikaisemmalla vuorolla, niin ei tarvitse pitää kiirettä ja voi käydä kahvilla ennen vastaanottoa. Minä pidän kiireettömästä aikataulusta, mutta dystonia ei pidä, se rakastaa kaikkea kiirettä, hosumista ja jännitettä.

Rentoa olemista ja tekemistä se inhoaa, huomiota kaipaa hillittömästi.


DYSTONIA RAKASTAA JÄNNITYSTÄ

Olipa jännite mistä tahansa johtuvaa, niin se yleensä lisää dystonian oireita. Juostessa olen kokenut usein, että jännittynyt asento lisää sen oireita ja niskojen vääntöä. Kaikki rentous taas vähentää vääntöä. Voisi sanoa, että dystonia rakastaa huomiota yli kaiken.

Juostessa olen huomannut myös, että hyvän ja rennon asennon löytyminen saa usein pään pysymään suorassa paremmin kuin tietoinen yritys siihen, pakottamalla niin että niskajänteet soivat.

On tutkittava koko vartalon, yläkropan asentoa ja löydettävä oikea juoksurytmi. Usein pää pysyy silloin pitkään suorassa ja juostessahan pään heiluminen tai liike ei haittaa mitään. Antaa vain pään heilua, mukavampaa se on kuin kivulias sivulle vääntyminen.

Tällainen vaatii tietysti keskittymistä ja jonkinlaista meditaatiota, toisaalta sitähän juoksu jollain tasolla aina on.

On mielenkiintoista tehdä näitä luovia löytöjä ja huomata, että myös dystonia on sairaus, joka haastaa ajattelemaan ja kokeilemaan ennakkoluulottomasti.

IHMINEN SYNTYY LUOVAKSI

Jokainen ihminenhän on luova ja tekee jatkuvasti arjessaan luovia ratkaisuja. Usein luovuudesta tehdään erityistä, rajataan se taiteeseen, tai johonkin, missä tarvitaan jotain poikkeavia ominaisuuksia.

Eihän se näin ole, luovuus on elämisen taitoa. Ennen vanhaan, varsinkin maalla, ja varmaan kaupungissakin oli pakko olla luova, että yleensä selvisi arjesta. Ei ollut internetin ihmeellistä maailmaa, josta googlettaa kysymyksiä ongelmiin. Oli keksittävä itse ratkaisut, oli oltava luova.

Ajatellaan nyt vaikka lapsen luovuutta leikeissä, sellainen luomisen ilo ja se on jokaisella elävällä olennolla.

Missä vaiheessa meistä tuli niin järkeviä, että luovuus sammui.

Annetaan luovan hulluuden elää.


LÄHIKAUPPANA KALAISA JÄRVI

Olen yhä enemmän iän myötä alkanut arvostaa niitä kokemuksia ja muistoja, korvenraivaajan juuria, jotka minulla vievät Lapin metsiin ja jokivarsiin. Ajan kuluessa alkaa näkemään itsensä yhtenä osana sukupolvien ketjua.

Alkaa nähdä ja arvostaa niitä tapoja, joilla sitkeät esivanhemmat selvisivät elämästään. Vaikka lähikauppaa ei ollut. Oli kalaisa järvi, pellot ja metsät.

Oli luova mielikuvitus, sisu ja tahto selvitä, niillä selvittiin ja ne geenit jätettiin meillekin perinnöksi, niillä selvitään.

REITTI LÄPI MYRSKYJEN

Ne muistot, jotka jokaisella on vain omassa mielessä ja sydämessä, niissä on se voima.

Voima, joka kantaa ja antaa tietoisuuden, että matkassa on aina enemmän, kuin päälle päin arvaisi.

Siinä on se muistojen helminauha, joka ulottuu tätä hetkeä pidemmälle.

Nauha, koka kantaa ja näyttää reittiä, antaa tietoisuuden selviämisestä.

Tietoisuuden, että elämän myrskyjä on ennenkin kestetty.


USVAISTEN PELTOJEN OHI

Lähden ajoissa bussille, että voin kävellä kiireettömän rennosti ja annan nopeampien mennä ohi.

Lopulta olemme kuitenkin kaikki samassa kohdassa odottamassa autoa. Nopeimmat vain odottavat pisimpään.

Uudenmaan usvapellot ovat aamusta upeita bussin ikkunasta. Olen pyöräillyt kerran tämän reitin läpi. Pyöräilykaista on vain niin kapea, että ohi surahtavat autot menevät pelottavan läheltä.

Aamuksi töihin menevien puhe sorisee auton sisällä. Viereeni tulee matkustaja, joka ottaa heti kännykän, alkaa surffailla ja kuuntelee korvanapeilla.

Minä kirjoittelen blogia ja välillä luen Brenda Currey Lewisin “A Twisted Fate” -kirjaa.

DBS-LEIKKAUKSEN POHDINTAA

Hänen tarinansa on vaikuttava ja kirja kertoo myös monista ihmiskohtaloista, joita hän lapsuus- ja nuoruusvuosinaan tapasi sairaaloissa.

Olen jonkin verran keskustellut Brendan kanssa Twitterissä ja kertonut, että harkitsen DBS-leikkausta.

Hän on todennut pohtineensa myös itse sitä, mutta tulleensa siihen päätökseen, ettei leikkaus ole häntä varten.

“Sinulle se leikkaus voi silti olla sopiva hoito”, Brenda on rohkaissut minua.

Hän tietää, että botuliinipiikit eivät paljon auta servikaalisen dystonian aiheuttamiin lihasvääntöihini.


“KAIKILLAHAN NISKOJA SÄRKEE”

Niskoja vääntää ja särkee bussissa istuessa kipeästi ja yritän rentouttaa niitä.

Löydän lepotilan, jossa niskat eivät väänny, kun annan pään vain olla enkä ajattele asiaa. En anna dystonialle sen kaipaamaa huomiota.

“Kaikillahan niskoja särkee”, mieleeni tulee erään ystäväni saama kommentti, kun hän kertoi dystonian aiheuttamista niskaväännöistään ja kivuista.

Ihminen on sillä tavoin utelias, että hänen pitäisi aina kuulla jotain uutta.

Jos niskoja vääntää joka päivä, niin toiset pitävät sen kertomista turhana valittamisena.

HYVÄT JA ROHKAISEVAT SANAT

Muuttolintujen suuret aurat kehä ykkösen yläpuolella kertovat syksyn etenemisestä.

Helsinkiin saavumme varttia vaille kahdeksan. Nousen portaat ja menen ulkokautta Kampin keskukseen.

Ilma on raikkaan kostea. Narinkkatorilta tulee työmiehiä kahvitunnille äänekkäästi ja hyväntuulisena toisilleen jutellen.

Ostan kahvin ja rapean croissantin kahvilasta. Istun pöytään ja kirjoittelen vähän ajatuksia kännykkään, on kiireetön ja rauhallinen olo. Saan samalla joitain rohkaisevia viestejä.

On hienoa kokea, että välitetään, hyvät sanat kantavat ja antavat aina voimaa.


KELTAISET RUUSUT PUISTOSSA

Kävelen rauhallisesti Töölön sairaalaa kohti ja rentoutan niskoja tietoisesti. Välillä onnistunkin siinä ja pää pysyy suorassa, kun löydän rentouden. Jännite vääntää sen heti sivuun.

Ihmisiä kulkee jatkuvana aamuvirtana ohi ja vastaan, autoja jyrää tauotta, aurinko paistaa jo lämpimästi.

Tulen sairaalan kohdalle niin aikaisin, että menen vielä viereiseen puistoon istumaan.

On kaunis syyskuun aamupäivä. Keltaiset ruusut hiekkatien reunalla ovat jo hieman lakastuneet, kukkivat kuitenkin vielä hehkeinä puiden ympärillä.

HYVÄ ASIA

Yhdeksän maissa kävelen sairaalaan sisälle. Kysyn neuvonnasta reitin osastolle ja menen kanttiiniin kahville vielä toviksi. Kahvi maksaa kaksi euroa, se on hyvää ja tuoretta.

Nuori mies kiertelee salia, tulee pöytäni viereen ja pyytää tupakkaa koska sitä ei saa kanttiinista. Sanon hänelle, että olen lopettanut polttamisen.

“No, sehän on vain hyvä asia” hän sanoo.

Kahvit juotuani kävelen portaat alas ja menen kirurgiselle osastolle.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti