keskiviikko 9. syyskuuta 2015

KAIKKI ELÄMÄNI YÖT


Pääni läpi kulkee virta, joka ei tunnu miltään, se ei ole kylmää, kuumaa, eikä tee kipeää. Virta on tummanvihreää tai ehkä sammaleenvihreää nestettä. Virta menee jalkapöytieni läpi ja muuttuu kiinteäksi, kimmoisaksi. Nukahdan siihen virtaan.

Herään kylmään, on jo syksy ja yöt ovat koleita. Verhojen takaa kuulottaa vähän kajoa ja ajattelen kellon olevan neljän maissa. Makoilen vielä hetken, annan yön hämärän lipua lävitseni, sammaleenvihreän virran sulaa ja nousen sitten ylös. Kello on kahtatoista vaille neljä. Ulkona on kahdeksan astetta lämmintä.

Keitän kahvit ja käyn puntarilla, painoa on 73,3 kiloa, lepopulssi 46. Istun hörppimään kahvia. Ajattelen, että monet kirjailijat kirjoittavat yöllä, jostain syystä. Toiset kirjoittavat ehkä siksi, että silloin arkiminä vielä hortoilee jossain unien labyrinteissa ja mieli on vapaa ajatusten vartijoista.

Yksikään aivoihin ohjelmoiduista järjen äänistä ei pääse jäädyttämään luovuuden herkkiä versoja. Yön hetket ovat aikaa, jonka hyödyntäjät ovat toisinaan myös menestyjiä. Minä en lukeudu heihin, mutta voin aistia yön voiman, olen niin usein kokenut sen. Mieleeni tulee heti useita ihmisiä, jotka saivat ideansa yöllä tai tekivät jotain muuta merkittävää hämärän aikaan.

VALVOTTU YÖ JA KIUAS

Luin joskus, kuinka eräs ruotsalainen mies vietti unetonta yötä ja aikansa valvottuaan ajatteli piirrellä jotain. Hän pohti, miksi suomalaiset olivat omineet saunan kokonaan itselleen ja päätti, että piirtää kiukaan. Tuona yönä syntyi Tylö-sähkökiukaan malli, joka oli aikansa ruotsalainen menestystarina.

Bastu oli ruotsalaisten keksimä sauna ja siinä kihisi tietysti Tylö-kiuas. Asia oli tottakai meille suomalaisille, saunaa rakastaville kova pala purtavaksi. Kävin joskus ruotsalaisessa bastussa, jossa oli Tylö-kiuas, mutta ei siitä kunnon löylyjä mielestäni saanut.

Tuo kokemus taisi johtua enemmän siitä, että kunnon löylyt saa ainoastaan puulla lämmitettävästä kiukaasta. Saunan ystävät tietävät tosin, että savusaunan löylyissä vain voi löytää aidon saunakokemuksen.

Joka tapauksessa lukemani haastattelun mukaan Tylö-kiukaan malli syntyi valvotun yön hetkinä ja siitä tuli menestystarina. Kannatti valvoa yöllä ja piirtää.

Kannatti antaa itsekritiikin nukkua rauhassa.


“MUODOTON MÖHKÄLE”

Kyllä päivä mittaa yön ideat ja koettelee ne. Kestäviä jää aina vähän, mutta mitään ei voi koetella jos ei niitä tee. On vain uskallettava yrittää, ehkä siksi yö on siihen hyvä aika. Hämärässä ei näe edes itseään ja sehän on parasta. Ihminen on usein itsensä kovin kriitikko.

Kalle Päätalo kirjoitti “Rakennustyömaan arkea” -käsikirjoitustaan yön tunteina ja lähti aamuvarhain rakennustyömaan arkea elämään. Hän sai lopulta käsikirjoituksen valmiiksi, lähetti sen kustantajalle ja sai toistuvia kielteisiä päätöksiä. Eräs kustannustoimittaja oli tuleva Suomen pääministeri Kalevi Sorsa, joka arvioi Päätalon käsikirjoituksen muodottomaksi möhkäleeksi.

Tuosta yön tunteina kirjoitetusta “muodottomasta möhkäleestä” alkoi kirjailijaura, joka hakee vertaistaan koko maailmassa.

LATOJAN VIRHE

Heikki Turunen, jonka “Simpauttaja” oli 70-luvun menestysteos ja vuoden kirja ilmestyessään 1973, kertoo nousevansa yöllä yhden aikaan kirjoittamaan. Hän sanoo silloin syntyvän kuolemattomia, klassikkoteosten kaltaisia lauseita, joita arkiminä herättyään yliviivaa sitten ahkerasti. Jokainen 70-luvun nuori tietää, mitä “hojohojo” tarkoittaa, ja se on pelkästään yövalvoja Turusen ansiota.

Amerikkalainen kirjailija, jonka oikea nimi oli William Falkner sai latojan pienen virheen vuoksi yhden kirjaimen lisää nimeensä ja päätyi historiaan Faulknerina. Erään varhaistuotantonsa klassikon hän kirjoitti yön tunteina.

Kuuden viikon aikana hän kirjoitti kahdestatoista neljään aamuyöllä ja meni sen jälkeen päivätöihin sähkövoimalaan. Kirja oli nimeltään “Kun tein kuolemaa” ja se julkaistiin Faulknerin ollessa 33-vuotias vuonna 1930, sitä luetaan yhä ja pidetään uuden kertomakirjallisuuden yhtenä mestariteoksena. Kannatti valvoa yöllä ja kirjoittaa.


NOLLAUSJONOSSA SEISOMASSA

Eräs ystäväni, joka luovana ihmisenä tekee monen lajin taidetta, kertoi kerran luomisprosessistaan, niin että minullakin meni kylmät väreet koko olemuksen läpi. Niin tutulta hänen kerrontansa kuulosti.

Hän kertoi, että joka kerta, ennen kuin uusi työ syntyy, on käytävä nollausvaihe läpi. Tuo "nollaus" on läpikäytävä, muuten ei synny mitään uutta.

Myönsin keskustelussa asian olevan juuri niin kuin hän sen ilmaisi. Herkkyys tulee vasta kun on sen aika.

Silloin sen tuntee sormenpäissä asti. Ne värisevät, kuin odottaen, vaikka ei vielä tiedä mitä kirjoittaisi.

Joskus tietääkin ja toisinaan on koko teksti mielessä, usein vain sana tai lause. On vain hypättävä jäiden sekaan "avantoon" ja aloitettava.

On lähdettävä liikkeelle luottaen, että sanottavaa tulee.

On myönnettävä, että annettua jaetaan ja on saajana sanajonossa. On ihmeellistä kokea joka kerta, että sanat jaetaan.

Joka kerta, kun jonossa jaksaa seisoa, ne jaetaan.

Jos menisi pois, väsyisi odottamaan, ei edes lähtisi jonoon. Ei haluaisi olla nolla.

Siinä tapauksessa nollaus jäisi tekemättä ja tyhjän saisi jonottamatta.

Nollaus on aina käytävä läpi, vain sitä pitkin mennään sanojen sammiolle.

Vain sillä tavoin voi tyhjentyä ja täyttyä uudella.

Säilöttynä ja itselle varattuna se vain pilaantuu, seisova vesi ei kohta kelpaa mihinkään.

Siitä syystä on annettava tulla mitä saa, kuunneltava sydäntä, miten sanat haluavat lähteä ja oltava kanava niille.

ON LUOVUTTAVA LUOMASTAAN

Eräs taiteilija sanoo, että maalaamisessa on vaikeinta lopettaminen. Tauluun jää kiinni ja uppoutuu, toisinaan takertuu.

Voi pelätä hetkeä, kun teos on valmis.

Sitä hetkeä, kun on luovuttava siitä ja annettava sen elää omaa elämää.

Kirjoittaessa on luovuttava tekstistä ja annettava sen elää omaa elämäänsä.

Varmaan näin on myös tuon ystäväni taidekäsitöissä. Näin kerran kuvan kauniista perhosesta, jonka hän oli tehnyt.

Kuvatekstissä hän kertoi, että perhonen lensi jo pois. Myös sen oli saatava lähteä ja elää omaa elämäänsä.

Me olemme vain kanavia, synnyttäjiä sille, mikä haluaa tulla tähän maailmaan.

Siitä syystä ystäväni sanoin kuvaama "nollaus" on niin oleellista.

Ettemme luulisi olevamme luojia, olemmehan vain hänen palvelijoitaan.


LATO, UKKOSPILVET JA MUTKAINEN TIE

Minä pidän eräästä ystäväni maalauksesta erittäin paljon, se koskettaa jotain muistoa lapsuudesta. Taulussa on kuvattu kesäillan peltomaisema, harmaa lato, tie kaartumassa heinäsuopien sivusta kohti vielä näkymätöntä rantaa. Tummat pilvet uhoavat ukkosta, joka pian pyyhkäisee yli ja tuo hyvän kalansyönnin.

Pidän taulusta siitä syystä paljon, että olin lapsena useina kesinä pitkiä aikoja mummolassa. Olen niistä ajoista blogeissa toisinaan myös kirjoittanut. Tuollainen maisema, kuin taulussa on kuvattu, oli myös siellä. Kuljimme illan viileydessä ladon ohi, päivällä tehtyjen heinäsuopien ohi peltotietä venerantaan.

Tunnen vieläkin sänkiruohon tuoksun, pääskysten kirahdukset ja jostain siltatammelta veden yli kuuluvan airon kolahduksen. Ja lato siinä; rauhaisa ja jännittynyt tunnelma, kun ohitamme sen ukkospilviä tähyillen.

Tuollaisiin muistoihin taulu minut vei, hienoihin aikoihin, huolettomiin ja ajattomiin. Sain taulun kautta niihin kosketuksen, joka avasi sydämeen yhteyden lapsuuteen. Tuota taulua katsomalla voi kuulla monta tarinaa, sellaista jota tämä hälisevä ja kiireinen aika kaipaa.

YÖN MAAILMA

Herääminen aamuyöllä on minulle tuttua, olen aina ollut sellainen ja vähitellen oppinut sitä sietämään, jopa toisinaan nauttimaan siitä.

Yöllä on niin erilainen maailma. Tarinat liikkuvat hämärässä vapaammin, niillä on tilaa ja paljon kerrottavaa.

Muistot ovat kuin unia, jotka tulevat ja kysyvät, miksi heräsit, meillä ei ole nyt mitään tekemistä.

Kuuntelen ja kirjoitan niiden tarinaa. Unen maailma elää yön hämärässä, tutut hahmot puhuvat tarinoitaan.


TARINANKERÄÄJÄ

Jonain yönä tietää jo herätessä, että on valmis kertomaan tarinan. Kerran lempeä mummoni tuli unista, käveli pirtissä, oli vielä elämän taipaleella, synnyttämässä, kovissa poltoissa ja rauhallisen luja, niin kuin lapsena muistin.

Hän kertoi tarinansa, jonka äitini on usein kertonut. Kuuntelen ne joka kerta yhtä innostuneena. Koko elämäntarinan, isovanhempien historian ja sattumukset, niitä kuuntelee aina uudelleen.

On onnellista olla tarinankerääjä ja kirjoittaa yön hahmojen unet talteen.

Syöksyä sitten raikkaaseen ulkoilmaan, juosta jokisuistoon, nähdä mustarastaan hyppivän kaatuneiden puiden suojiin ja usvan kohoavan jokivarren ikikuusien oksiin.

Virta soi rytmikkäästi ja minä annan sen soida.

HYVIEN VUOSIEN MUISTOT

Kun laitan vaakakuppiin ne elämän hyvät hetket, niin huomaan, miten paljon painavampi puoli on rakkailla muistoilla.

Olen elänyt omat lapsuuden ja mummolan kesien muistoni usein ja saanut niistä valtavasti voimaa.

Ensimmäisen kirjani koko maisema oli mummolani ja Kemijärven asemaperä, niin paljon se kaikki on antanut.

En antaisi lapsuudestani yhtään hetkeä pois, niin hienoa aikaa se oli.

Myöhemmin tapahtuneesta muuttaisin paljon ja jossain vaiheessa tuntui, että elämässä tuli paljon virheitä.

Virheitä ei ole mukava muistella, vaikka nekin on käytävä läpi ja jotkut niistä muuttavat koko elämän.

Kaikkiin ei ole edes itse syypää, joskus toisten virheet kaatuvat tai kaadetaan päälle, ja niidenkin läpi on elettävä.

Hyvien vuosien muistot kantavat kuitenkin vaikeidenkin yli, kantavat yönkin yli, kantavat tähän hetkeen ja aamuun.

Hyvien vuosien ja rakkaiden ihmisten muistot.

Annetaan niiden elää, ainakin muistoissa ja tarinoissa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti