tiistai 29. syyskuuta 2015

HERKÄN IHMISEN TYÖROOLI



Sana on matka, sitä voi lukea, siinä voi viipyä, tai lähteä matkaan. Enemmän kokee kun lähtee. On haluttava enemmän, että näkisi enemmän kuin muuten näkee.

Luen tekstin, joka kiinnostaa aina moneen kertaan ja yleensä myös myöhemmin. Olen hidas lukija, viipyilijä, jään sanoihin ja annan niiden imeytyä.

Lumoudun sanojen maisemiin ja katselen niiden avaamaa näkymää, kuin vaeltaja tunturivaelluksella, kirjainten kivisen polun kavuttuaan.

SANOJEN MAISEMAT

Sanat, lauseet ja tarinat ovat kiviä maastossa, kuoppia, polkuja, kallioita tai huippuja, näköalapaikkoja raskaan vaelluksen jälkeen.

Jokainen vaellus päättyy kerran ja alkaa uudelleen jossain toisaalla. Kun elämästä oivaltaa jotain oleellista, se merkitsee aina entisen loppua ja uuden alkua.


MIELIKUVIEN AJATUSVIRRAT

Mietin illalla lukemaani tekstiä aamun varhaisina hetkinä. On vielä pimeää ja huomaan jälleen, että ajatus liikkuu eri tavoin, kuin aamupäivän arjessa.

Ei välttämättä paremmin, ehkä vain eri tavalla, kuin vapaana arjen realismin rajoista.

Tekstin ajatukset, joita illalla luin, avasivat uomia ajatteluuni, täyttyivät mielikuvien virralla.

Yli äyräiden tulvivat ajatusvirrat kuljettivat mukanaan paljon pois heitettyä, tarpeetonta sanarojua.

HYLÄTTYJEN SANOJEN ROJULAUTTA

Kaikki se roju on sanojen röykkiö, virran kuohujen keräämä, hyödyttömien ajatusten lautta. Jotenkin yön tunteina, levossa, niistä löytyy oivalluksia.

Hyödyttömien kirjaimien, sanojen roina,  alkaa itsekseen, omaan tahtiinsa ja tahtoonsa asettua virran pyörteissä ajatuksien ketjuksi.

Niistä kehittyy vastauksia kysymyksiin, jotka siihen hetkeen ovat asettuneet virran poikki, poimineet sananrojuista lautan.

OMA TARINA ON TOISIIN KIRJOITETTU

Olemme tässä, ajatusvirran rannalla, elämän myrskyjen, virran yli kaataman puun vieressä ja keräämme ne pois heitettyjen, hyödyttömien sanojen muodostamat ajatukset talteen.

Niillä kirjoitamme toisiimme tarinamme, joka on omamme. Pois heitetystä tuleekin sillä tavoin löytäjälle kallisarvoinen tarina.

Ainoastaan toiseen ihmiseen kirjoitettu tarina voi olla oma tarina.


HARMAAT PILVIMASSAT PEITTÄVÄT VERIKUUN

Herään tuohon ajatukseen hieman ennen puoli neljää. Nousen heti vuoteesta ja kävelen suoraan kuistille.

Haluan nähdä verikuun, kuunpimennyksen, joka on alkanut kolmen maissa ja päättyy aamulla seitsemän maissa.

Vielä iltayöstä oli kirkas kuutamo ja ajattelin verikuun näkyvän aamuyöllä ehkä hyvin, vaikka säätiedotus lupasikin pilvistä.

Iltayön kultainen kuu oli vaihtunut yön tunteina mustanpuhuviin pilvimassoihin, tuulen liikuttamien pilvien aukosta yksi tähti loistaa kuistille kirkkaasti.

Käyn vielä puoli seitsemän aikaan ulkona katsomassa, mutta pilvet vyöryvät harjun mäntyjen päällä kuin raskas esirippu.

VAHVAN SELVIÄJÄN ROOLI

Ajattelen kuinka moni kerää parhaillaan itsetuntonsa rippeitä ja kasaa rooliaan alkavan maanantaiaamun arkeen.

Herkän ihmisen ei ole helppo lähteä niiden myllynkivien väliin, jotka jauhavat elämässä.

Ei varsinkaan, jos sairaus vie levon ja kyvyn olla oma itsensä. Harva pystyy sitä olemaan jatkuvan väsymyksen uuvuttamana.

On pakko vetää päälle se vahvan selviäjän rooli, koska ei ole voimaa olla, herkkä, oma itsensä.

Tämän päivän maailmassa, jos koskaan, ei herkkyys ole voimavara, ellei sitä osaa kätketysti käyttää.

Avoimesti sen paljastamalla asettuu vain helpoksi maalitauluksi ja neulatyynyksi.


VÄRISEVÄ VEDEN PINTA

Eräs ihminen, jonka kanssa hiljattain keskustelin herkkyydestä, kertoi omasta elämästään esimerkin herkkyydestä, joka oli pakko piilottaa roolin alle.

Puhuin hänelle omasta herkkyydestäni, joka on toisinaan hyvin raskas taakka. Moni asia, sanominen ja asennoituminen sattuu kipeästi, vaikka jollekin toiselle tilanne on lähes huomaamaton.

Toisaalta herkkyys on lahja, joka saa nauttimaan hyvinkin pienistä asioista. Vähäinenkin hyvä sana, pieni ele tai myönteinen asenne tuo valon hetkeen.

Herkälle ihmiselle elämä on kuin veden pinta, joka hetkessä elää ja muuttuu.

HERKKYYS ON SATTUVA LAHJA

Istuin tuon ihmisen kanssa ja keskustelin herkkyyden vaikutuksesta omaan elämääni. Sanoin, että olisin usein halunnut olla mieluummin tunteeton, kova ja kyyninen, koska herkkyys on niin kipeä lahja.

Hän katsoi minua, kuunteli rauhallisesti ja veti sitten henkisesti maton jalkojeni alta kertomalla olevansa hyvin herkkä ihminen.

En olisi sitä hänestä mitenkään uskonut päällepäin, niin taitavasti hän oli roolinsa rakentanut.


ASIALLISEN KUOREN SUOJALASI

Ei hän millään tavalla tyly tai kova ollut, hän oli asiallinen, sillä tavoin persoonana esillä, että sen suojalasin läpi ei nähnyt, kohtelias kuori, jonka sisään ei päässyt.

Ei ennen, kuin aloin kertoa omasta herkkyydestäni avoimesti.

Kertomani jälkeen hän oli hetken hiljaa, muotoili ajatuksia, katsoi ja pohti miten aloittaisi tarinansa.

Tarinan, joka kertoi erittäin herkästä ihmisestä ja siitä miten hän oppi rakentamaan roolinsa.

Ensin kovan työroolin ja sitten nykyisen, asiallisen, läpinäkymättömän virkaroolin.

SYDÄN SALASI HERKKYYDEN

Hän kertoi olleensa silloin kovassa yritysmaailmassa ja tehtävissä, joissa piti olla pintaa, pitävää pintaa, joka vakuutti vastapuolen.

Kovuutta, joka näytti paikan, kanttia joka kuittasi  aina terävämmin takaisin.

Herkkyydelleen hän ei kuitenkaan voinut mitään, se oli hänessä, kuin tuntosarvet yökiitäjässä, peilasi ilmeitä, ajatuksia, ihmisten mielipiteitä, sitä mitä hänestä kuitenkin ajateltiin.

Rooli oli pakko rakentaa, kuori kovettaa ja silti säilyttää herkkyys minkä sydän salasi.


HERKKYYS KOPISI KADULLE KUIN HEDELMÄT

Hän oppi lopulta tekniikan, millä sai säilytettyä herkkyyden ja rakennettua roolihahmon työelämään.

Oman aikansa se otti, mutta lopulta hän puki roolin ylleen kuin puvun, yksi vaate kerrallaan.

Hän teki sen joka kerta samalla tavalla, keskellä aamuruuhkaa, pukeutui rooliinsa töihin rynnivässä ihmisjoukossa.

Askel kerrallaan hän ravisteli herkkyyden itsestään, kuin hedelmät puusta, jotka kopsahdellen tipahtelivat korkokenkien rytmissä katukiville.

TYÖROOLI TOIMI VUOSIA HYVIN

Kotoa lähti herkkä, katseestakin haavoittuva ihminen, joka askel kerrallaan peitti herkkyytensä ja pukeutui tietoisesti kovapintaiseen työrooliin.

Kaikki toimi vuosia hyvin, hän kertoi ja katsoi pöydän yli minua silmiin. Yritin pitää katseeni hänessä, vaikka pääni vääntyi niskavääntöjen vuoksi vasemmalle.

Katse kääntyi lopulta sinne ja ikkunasta näkyvään lehmukseen. Oli elokuu ja vielä lämmin, aurinkoinen kesäpäivä.

Perhosia lepatti kosteana kiilteleville lehmuksen lehdille.


KOVA TYÖROOLI JÄI PÄÄLLE

Kysyin häneltä, jäikö kova rooli koskaan päälle hektisen yritysmaailman vaativassa työrytmissä.

Pystyikö hän riisumaan sen aina kotiin palatessaan?

Hän myönsi, ettei pystynyt. Kova työrooli jäi jossain vaiheessa kiivaassa rytmissä päälle ja herkkyys tukahtui sen alle.

Nyt kun on päässyt oravanpyörästä pois, hän yrittää löytää herkkyyden uudelleen.

Helppoa se ei kaikkien vuosien jälkeen ole, hän sanoi lopuksi.

VOIKO KADONNUTTA HERKKYYTTÄ LÖYTÄÄ?

Katselin perhosia, joita oli kymmeniä lepattamassa lehmuksen lehdillä ja ajattelin, että ihminen voi joskus menettää arvokkaimman ominaisuutensa.

Hän voi menettää sen, saavuttamalla jotain, minkä menettäminen on lopulta suuri helpotus.

Oman herkkyyden säilyttäminen on ehkä sittenkin helpompaa, kuin sen uudelleen löytäminen.

Voiko sitä edes löytää enää samanlaisena?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti