tiistai 4. elokuuta 2015

VENE JA RANTAKUUSI



He kävelevät metsäpolkua pitkin venerantaa kohti. Polku tien laidasta lahdelmaan on painunut vuosien aikana, sitä on hyvä kävellä jutellen tai ajatuksissaan.

Miehen takana tuleva nainen ajattelee kauan sitten Ruotsiin muuttaneita, jo aikuisia lapsia ja hiljaista elämää tienvarren pienessä mökissä.

Tänä kesänä lasten perheet olivat jo käyneet ja lähteneet. Heillä oli elämä siellä ja suunnitelmat, tulevat taas seuraavana kesänä.

Mies yskäisee edellä ja nainen on törmätä tämän reppuun. Järven lahdelma näkyy puiden välistä sinervänä, kuikan huuto kuuluu jostain.

Nainen huomaa kumaraan painuneen miehen väsyvän helposti, muutaman kilometrin matka veneelle ottaa nykyisin lujille.

VENE JA RANTAKUUSI

Mustaksi tervattu vene odottaa suuren kuusen vierellä tutulla paikallaan. Kokka kaartuu ylväästi kohti taivasta. Auringon haalistamat sivulaudat taipuvat tummana päilyvää vedenrajaa kohti.

Mies pysähtyy veneen viereen ja nojaa kädellään kokkapuuhun, ottaa sitten haalistuneen repun selästään ja laskee veneeseen. Nokipannun kolahdus kaikuu lahdelmassa terävästi ja pelästynyt telkkäpoikue räpiköi rantakaislikon suojaan.

Usva nousee lahdelman pinnasta kuin harmaa seinämä. Kaukana järven perällä alkaa suo ja maiseman päättää jylhän tunturijonon profiili.


JÄÄHYVÄISKÄYNTI

Vene liikkuu rantasammalissa kevyesti ja lipuu kahisten vedessä kaislikon läpi. Nainen odottaa, että mies reunoista tukea ottaen menee perätuhdolle, istuu ja ottaa melan käteensä.

Nainen näkee miehen painuneesta ryhdistä, ettei tämä enää jaksaisi tulla veneelle. Tämä olisi ehkä jo jäähyväiskäynti.

Monta kesää he ovat täällä kulkeneetkin, kalassa ja järven perällä hillasuolla.

HILLASUOT JA ONKIRETKET

Veneen mies oli tuonut rantaan aikoinaan keväthankia pitkin. Hän tervasi sen aina välillä ja antoi kuivua tummanvihreän kuusen vieressä. Nainen piti tervaisen veneen tuoksusta, se toi hänen mieleensä lapsuuden veneretket.

Verkoissa on muutama siika, jotka mies tottuneesti irrottaa ja heittää vasuun. Hän nostaa samalla verkot vedestä ja asettaa ne laatikkoon.

Nainen huomaa miehen kasvoista haikeuden, hän tietää, että siianpyynti on vasta alkamassa järvellä.

Tänä syksynä se jäisi väliin, jäisivät myös hillasuot ja onkiretket.


TERVASKAHVIT TÖRMÄLLÄ

Aamuvarhaiset hetket tutun karikon päällä, siellä missä ahvenheinä tyynesti keinui kuin tanssien veden alla. Suuria ahvenia tuli joskus täysi vasullinen. Niitä savustettiin kotipihalla, samalla kun sauna lämpeni.

He soutavat pitkän lahdelman päähän ja siitä järven selälle. Tai nainen soutaa, kuten heillä on tapana aina ollut. Mies pitää perää ja katselee poissaolevana rannoille.

Usva pakenee päivän nousun myötä kohti suota ja katoaa alkavaan metsään.

Hillasuon rannassa he käyvät ja keittävät tervaskahvit törmällä. Siitä näkyy suolle ja sen takana piirtyville tuntureille.

Hiljakseen he hörppivät kahvia, nainen juttelee ja mies katselee ajatuksissaan järvelle.

MUISTOJEN RETKET

Paluumatkalla he muistelevat menneitä vuosia, retkiä tänne järvelle. Aikaa, kun lapset vielä asuivat kotona ja tulivat toisinaan mukaan ongelle.

Mies puhuu hiljaisella äänellä, rykäisee välillä ja lause jää kesken, pyyhkäisee salaa silmäkulmaa.

Nainen ei kuule kaikkia sanoja, mutta tietää tarinat muutenkin, osaa täyttää ajatusviivatkin.


RANTA JA METSÄPOLKU

Mies ohjaa venettä lahdelmassa rantaan kaartuvaa suurta kuusta kohti ja nainen nostaa airot vedestä.

Kokka tömähtää kevyesti rantasammaliin, nainen nousee veneestä ja pitää keulasta kiinni, että mies pääsee rantaan.

He vetävät veneen kuusen viereen. Mies katsoo kauan ajatuksissaan lahdelman yli järvelle.

Nainen ajattelee, että tämä tallentaa maisemaa sieluunsa, mutta ei sano mitään. Lopulta mies nostaa repun selkään.

Nainen ottaa kalavasun, jossa muutama hopeakylkinen siika odottaa savustamista.

Verkkolaatikon he kantavat yhdessä ja kävelevät kohti metsän reunaa.

SAMMALOITUNUT VENEEN POHJA

Käyn tuossa lahdelmassa aina noutaessani vettä lähteeltä. Vene on vieläkin siinä samassa paikassa mihin tarinani vanhukset sen jättivät.

Kokka on vielä ehjä ja kaartuu ylväästi kohti taivasta. Sivulaudat taipuvat tummina ja niistä näkee, että venettä on aikoinaan hoidettu hyvin.

Peräosa on jo maatunut ja pohjan sammaleista nousee suomuuraimia.

Yksi raakiletta kantava varsi kaartuu kohti metsään katoavaa, vielä vaivoin havaittavaa polkua.


LUONNON ARMOLLINEN KIERTOKULKU

Ajattelen aina venevanhuksella käydessäni sen käyttäjiä, niitä ihmisiä, jotka kerran maatuneen polun veneelle kulkivat. Näen heidän hahmonsa, kuulen matalan äänen ja naurahdukset tarinan päälle.

Ajattelen veneen hiljaista katoamista luonnon kiertokulkuun, lahoamista suuren kuusen katveessa.

Vuosia, jotka se on yksin kantanut talven raskaita lumikuormia, jotka ovat sulaneet kevään auringossa.

KESÄAAMUN TUTUT HAHMOT

Ajattelen alkukesän viileitä aamuja. Niitä hiljaisia hetkiä, kun usva vielä mataa lahdelmassa ja kuikan haikea huuto kantautuu jostain järven perältä.

Kesäaamuja, joina veneen kokka katselee surullisena metsäpolun suuntaan.

Katsoo ja odottaa tuttuja hahmoja.

Ääniä, jotka kuuluvat jo, askeleita, rykäisyjä ja naurahduksia.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti