keskiviikko 2. syyskuuta 2015

KOTIMATKALLA ELÄMÄSSÄ


Kello on kymmenen yli kolme, edellisenä yönä heräsin puoli kolmelta, joten nyt meni pitkäksi. En jää makaamaan sänkyyn. Aamuyön hiljaisuus on ylimääräistä aikaa, joka kannattaa hyödyntää. Kello, tuo vanha vaeltaja kulkee nopeasti aamuun ja vie mukanaan nämäkin herkät hetket.

Keitän kahvit ja avaan koneet, hörpin vahvaa kahvia mukista, lueskellessani aamun ajatuksia pohdin ohjelmaani. Olen rutinoitunut aamuyön herääjä, enkä jää pohtimaan syitä unen loppumiseen.

On vain oltava puuhaa ja ajateltavaa, niin nämäkin hetket voi nauttia ainutkertaisina kokemuksina.

Minulla ohjelma on selkeä; ensin heräilen kahvin ja lueskelun parissa, kuuntelen ajatuksiani ja annan jotain syntyä tähän kirjoitustaululle.

Aamun hieman valjettua lähden lenkille sumuiseen jokisuistoon.

ETÄÄLTÄ NÄKEE LÄHELLE

On syyskuun ensimmäinen päivä ja eräs lempivuodenaikani alkaa. Olen aina pitänyt syksyaamuista, niissä on jotain samaa, kuin lempeässä äidin sylissä, joka lohduttaa surevaa lasta. Elämä on vaellus ja syksy on matkaa kohti jotain uutta.

Ajattelen kesää ja niitä hienoja hetkiä, joita sen aikana sain kokea. Vaellus Lapissa kesäkuun puolenvälin aikaan ja istuminen siellä louhikkorinteen reunalla katsellen kauas äärettömyyteen. Löysin siinä hetkessä jotain sellaista, joka tässäkin hetkessä on mukana.

Miksi vaeltaminen tuntuu niin hyvältä ja luontevalta? Onko ihminen luotu tänne kulkemaan, ikuinen etsijä, joka aina on matkalla johonkin. Suunnittelee matkaa ja odottaa sitä, on onnellinen, kun kulkee eteenpäin.

Jälkeenpäin miettii, että oli onnellinen juuri siitä syystä, että oli jossain toisaalla.

Piti päästä etäälle, että näki lähelle.


ELÄMÄ ON VAELLUSTA

Mihin ihmisen sitten pitäisi päästä? En ole varma, onko usein päämäärissä kyse muusta, kuin paosta todellisuudesta. Ei ihminen pääse pakoon. On vain kohdattava tämä hetki ja nautittava siitä mitä nyt saa kokea. Ainutkertainen hetki aamuyön hiljaisuudessa.

Elämän mysteereitä on se, että kaikki katoaa, häviää vain ja unohtuu aikanaan. Vaikka kuinka päättäväinen luonne olisi ja toteuttaisi upean uran. Järkkymättä menisi läpi harmaiden kivien ja kulkisi vastavirtaan kuin lohi, niin eräänä päivänä kulkee unohduksen yössä yksin. Etsii huonettaan jonkin hoitokodin käytävällä.

Minun mielestäni siinä on tasapuolista armollisuutta. Meidät kaikki riisutaan kerran vaelluksen päätyttyä. Onnellinen se, joka osaa nauttia matkasta ja elää sen lahjana. Muutaman muiston saa mukaan ja niitä voi hetken vaalia. Pian nekin pois otetaan.

Ihminen, joka sen oivaltaa, löytää jotain, mikä auttaa kestämään vaikeat ajat ja iloitsemaan pienistä arjen onnen hetkistä.

KOTIMATKALLA ELÄMÄSSÄ

Äitini on sairastanut jo useita vuosia alzheimerin tautia, joka on hiljalleen edennyt. Tauti todettiin varhain ja sen lääkitys aloitettiin heti, joten sairaus on saatu hidastettua, pysäyttäähän sitä ei voi. Kuitenkin äitini vielä vuosienkin sairastamisen jälkeen on hyvinä hetkinä läsnä ja tiedostaa hyvin tilanteensa.

Äitini ei ole enää varma, missä hänen kotinsa on, hän on sitä mieltä, että majailee jossain ja pian lähdetään sinne omaan kotiin.

Oma koti on se lapsuuden koti, josta hän kerran kinttupolkuja pitkin lähti ja aloitti elämänsä, meni naimisiin, sai perheen ja lapset.

Rakensi omakotitalon isäni kanssa ja tämän kuoltua sairaskohtaukseen, pian talon valmistumisen jälkeen, maksoi sen tekemällä rankkaa työtä kahvilassaan.

Nyt äitini kokee tuon talon, jota itse oli rakentamassa ja maksoi yksin loppuun, vieraaksi majapaikaksi.

Elämän vaellus on kulkemassa kohti sitä ainoaa oikeaa ihmisen kotia, jota lapsuudenkoti meille edustaa.


ARVOKKAAT MUISTOT

Viime kerralla, kun soitin äidilleni, hän oli pirteänä ja kertoi juuri tulleensa lenkiltä. Äiti on aina ollut kävelijä, joka oppi jo lapsuudessa pientilallisen kodissa kulkemaan metsäpolkuja rivakasti.

Nyt hän kertoi tehneensä pitkän lenkin ja olevansa vähän uupunut.

Vähän aikaa siinä juttelimme ja tapani mukaan vein tarinan myös muistoihin.

Olen aina pitänyt niitä arvokkaina, koska sellaista aikaa ei enää ole. Monille tämän päivän ihmisille maalaiselämä ja pientilallisen loputtomat puuhat ovat jo täysin vieraita.

Usein me valitammekin sen vuoksi turhista asioista, ettei pieniä arkisia puuhia enää ole.

KERITSIMILLÄ NAPANUORA POIKKI

Palasimme keskustelussa äidin lapsuuteen jota ei oikeastaan edes ollut. Hän oli suurperheen toiseksi vanhin ja niinpä velvollinen hoitamaan pienempiään, joita syntyi vuoden parin välein. Koti ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta ajan tavan mukaan lapsia tehtiin pirtti täyteen.

Äitini toimi joskus kätilönäkin nuorena tyttönä, kun varsinainen lapsenpäästäjä oli kilometrien päässä. Isoäitini oli kokenut synnyttäjä ja tiesi mitä piti tehdä.

Hän käveleskeli pitkin pirtin lattiaa ja totesi äidilleni, että vauva on syntymässä. Äitini sanoi siihen, että lähteekö hän kätilöä hakemaan.

Isoäiti oli puistellut päätään ja todennut, ettei ehdi enää, vauva tulee nyt.

Hän oli mennyt pirtin sängylle ja pian pieni vauva oli parkaissut, niin että seinähirret olivat kaikuneet.

Isoäiti oli näyttänyt äidilleni seinällä roikkuvia lampaan keritsimiä ja pyytänyt äitiäni katkaisemaan napanuoran.

Tämä oli tehnyt neuvojen mukaan ja sitonut napanuorankin.

Kätilö oli myöhemmin kiitellyt äitiäni, että hän osasi toimia niin hyvin ja napanuorankin oli sitonut ihan oikein.


SOUTELUA JA RAUTALANGALLA RANTAHAUKIA

Puhelimessa äitini kertoo, kuinka onnellisia hetkiä olivat kesäillat, kun isoveli oli päässyt peltotöistä ja hän lapsia hoitamasta. He tapasivat mennä silloin järven rantaan ja lähteä kalaan.

Isoveli oli taitava pyytämään haukia pitkällä kepillä, jonka päässä roikkui rautalanka. Tämä osasi ujuttaa rannan kaislikossa vaanivan hauen ympärille rautalangan ja kiskaista sitten sen ylös.

Veljen kalanpyyntiä oli jännittävää seurata, mutta parhaita hetkiä olivat öiset souturetket kesäisen tyynellä järvellä.

Lapin kesäyöt olivat valoisia ja kauniita. Sai vain olla ja hiljaa soudella, katsella kun isoveli uistatteli.

Olla viimeinkin vapaa siitä vastuusta, joka alkaisi taas aamuvarhain.

Aina isoäidin mennessä navettaan lypsylle, tämä tuli aitan ovelle herättämään äitiäni vauvan viereen.

Vieläkin äitini muistaa sen onnen ja vapauden tunteen, jonka hän silloin öisillä kalaretkillä sai kokea.

“ANNA SEN SOIDA”

Kello on jo puoli kuusi, minä lopetan kirjoittamisen ja lähden pukemaan lenkkivaatteet päälle.

Kännykkään reittitallennus päälle, musiikki soimaan ja usvaiseen syyskuun aamuun.

Askel rahisee soralla ja Elastisen rytmikäs räppi soi korvissa.

“Anna sen soida, anna sen soida, älä pysäytä musiikkii, älä koskaan pysäytä sitä...”



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti