keskiviikko 19. elokuuta 2015

HÖYHENENKEVYT ELÄMÄ



Lähdemme Helsinkiin sunnuntaipäiväksi bussilla. Pidän nykyisin linja-autolla matkustamisesta. Niskat eivät rasitu niin paljon kuin autolla ajaessa ja ajatukset voivat vaeltaa maisemissa.

Vasemmalle puolelle kun istuu, niin pää vääntyy luontevasti ikkunaan päin. Siitä voi katsella kaunista peltomaisemaa ja metsiä, jotka Helsinkiä lähestyessä vaihtuvat lähiöiksi.

Minua ovat aina kiinnostaneet pienet piirteet, ohikiitävät hetket, puolikkaat ajatukset ja sananpalat. Usein niissä kerrotaan enemmän kuin pitkissä, laveissa selityksissä.

On aivan kuin ihminen haluaisi sanoa jotain, mutta jokin sisäinen valvonta pysäyttää karkaavan ajatuksen.

Herkkävireinen vaisto ottaa sieluunsa pysäytyskuvan ja tutkii mielessään mitä hänelle yritettiin kertoa.

VUOROVAIKUTUS INSPIROI

Paljon ajatuksia ja miellevirtoja lähtee liikkumaan ja pulppuamaan sydämen maaperään tulleesta aukosta.

Olemisesta, yhteyden kokemisesta ja keskusteluista löytyy uusia uomia ja niiden virrat näkyvät usein teksteissä ja elämässä.

Ystävyys ja vuorovaikutus on inspiroivaa ja sydänten yhteys avaa kuohuvia koskia mielessä.

Virta löytää uusia uomia omalla tavallaan ja voimallaan. Sielussaan tuntee sen liikkeen ja herkän vireen.

AJATUSTEN NUOTIO

Moni ihminen puhuu paljon, ettei hänen tarvitsisi sanoa, mitä ajattelee. Tai hän ei ole tiedostanut sitä, kypsyttää ja täyttää kiusallista hiljaisuutta.

Selittämiseen kuluu paljon enemmän sanoja kuin kypsyneeseen ajatukseen. Voi olla, että se kypsyy selittäessäkin. Sanat ovat silloin kuin halkoja, jotka lämmittävät ajatusten nuotiota.

Puhe on pientä kynsitulta, sytykkeiden raapimista, rätinää ja pauketta. Siinä vähitellen ihmisen mielessä kypsyy idea, kuin makkara nuotiolla.

Tuoksuu kuin Narinkkatorin täyttäneiden ravintolatelttojen maistamaan kutsuvat tuoksut.


PÄÄTÄ VÄÄNTÄÄ KÄVELLESSÄ

Helsingissä on menossa monen muun tapahtuman lisäksi Kansainväliset suurmarkkinat ja pop-up ravintolapäivä. Joka puolella on telttoja, kioskeja ja kadun varteen vedettyjä kaasugrillejä.

Kävellessäni mukulakiveyksellä joudun pitämään kädelläni leuasta kiinni, että pää pysyisi suorassa, muuten se vääntyy täysin sivulle.

Kävely ja kahdella kädellä keskittyneesti tekeminen aktivoi servikaalisen dystonian oireet selkeimmin, voimakkaiden tunteiden lisäksi.

Pään vääntyminen sivulle kävellessä ja sen suorassa pitäminen kädellä ei varmaan ulkopuolisesta näytä mitenkään erikoisen rasittavalta tai huomiota herättävältä.

SAIRAAN HYVÄ OLLA NORMAALI

Minua se vaivaa koko ajan ja rasittaa, en ole tottunut tähän vääntöön ja siihen, että käden on pidettävä koko ajan leuasta kiinni.

Ymmärrän toisaalta senkin, etteivät jotkut sairaat ihmiset halua lähteä kotoaan kaduille tai ihmisjoukkoihin.

Kotona voi liikkua ja elää sairauden ehdoilla, mutta toisaalta siinä menettää paljon samalla. Eristäytyy sillä tavoin, että lähteminen on joka kerta vaikeampaa.

On parempi kestää sairauden rajoitukset ja saada se kokemus, minkä ihminen aina tarvitsee.

Ihminen tarvitsee toisten ihmisten mukana olon ja elämisen tunteen, normaali on joskus sairaankin hyvä olla.

PERÄKAMARIN TYÖNTEKIJÄT

On ihmisiä, jotka elämä on vammauttanut niin rajusti, etteivät he haluaisi enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Heitä on sekä sairaissa, että vielä työelämässä pyristelevissä.

Tapasin eräänä päivänä ihmisen, joka auttaa syrjäytymisuhan alla eläviä ihmisiä löytämään itselleen työpaikan.

Hän kertoi, että jotkut ovat elämässään niin henkisesti haavoittuneita ja nujerrettuja, etteivät he haluaisi enää olla kenenkään kanssa tekemisissä.

Hän kertoi, että nämä ihmiset pyytävät päästä töihin johonkin pimeimpään ja kaukaisimpaan perähuoneeseen, jossa voi tehdä työtä, mutta ei tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä.

Näin suomalainen yhteiskunta vammauttaa ja syrjäyttää ihmisiä. Ongelma vain on se, ettei sellaisia peräkomerotyöpaikkoja enää helpolla löydy.

On vain se yksi kahden neliön koppi ja toiset nurkkaan ajetut valitsevat lopulta sen.

Yhteiskunnalle se on tietysti halpa ja selkeä ratkaisu.


PYÖRÄILYKULKUE ONNETTOMUUDEN MUISTOKSI

Helsingissä on sunnuntaina valtavasti väkeä lukuisten tapahtumien ja kauniin kesäpäivän vuoksi.

Suuri määrä pyöräilijöitä kulkee kadulla, he ovat menossa muistoajoon noin viikko sitten kolarissa menehtyneen pyöräilijän vuoksi.

Toiset pyöräilijät itsekin ajavat kovaa ihmisjoukon läpi. Eräs vanha mies on vähällä törmätä kovassa vauhdissa nuoreen naiseen.

Hän ei näytä edes huomaavan tilannetta, jatkaa vain vauhdilla matkaansa.

HÖYHENENKEVYT ELÄMÄ

Käymme istumassa Kiasman terassilla ja ostamme lasit valkoviiniä. Nautimme viileää juomaa lämpimässä auringossa, juttelemme ja katselemme ihmisvirtaa.

Marskin patsas peilautuu jylhänä tyynestä vesialtaasta. Valkoinen höyhen lipuu hiljaa lammikon reunalla olevan pöydän ohi. Minun mieleeni se höyhen tuo erään ihmiskohtalon.

Tapasin hänet vuosia sitten jollain kurssilla. En koskaan häntä tuntenut tai edes keskustellut hänen kanssaan, höyhen vain jäi mieleeni.

Kuljin käytävällä ja näin hänen tuolin selkämyksellä roikkuneen takkinsa taskusta pudonneen värikkään höyhenen lattialaatalla.

Myös hän huomasi sen, poimi ylös ja asetti eteensä pöydälle, jostain syystä se värikäs höyhen jäi mieleeni.

Myöhemmin kuulin, että vähän sen jälkeen hänen puolisonsa oli tehnyt itsemurhan. Muistin silloin tuon värikkään höyhenen lattialla.

Höyhen on vertauskuva elämästä, sen voimasta kantaa elämän tuulissa ja sen herkkyydestä pudota elämän myrskyissä.

Nousemme pöydästä ja jatkamme matkaa ohi tirisevien katugrillien ja maistamaan kehottavien huutojen.

“TARUJEN KANSAT”

Ateneumissa on vielä menossa syyskuun lopulle asti “Tarujen kansat” näyttely ja kävelemme sinne. Ostamme liput ja otamme näyttelyesitteet.

Tässä näyttelyssä saisi kulumaan helposti koko päivänkin, mutta olemme sopineet tapaamisen Narinkkatorilla reilun tunnin kuluttua.

Jokaisen taulun kohdalla on silti aikaa pysähtyä ja antaa mielen täyttyä suurien taiteilijoiden teoksilla.

Taiteilijoina olen tänään kiinnostunut erityisesti Eduard Munchin ja Hugo Simbergin töistä.


MIES, JONKA PÄÄ ON KENOSSA

Löydän eräästä taulusta jopa itsenikin kuvattuna. Taulun nimi on “Melankolia” ja sen oikeassa alakulmassa mies nojaa pää kenossa kämmeneensä.

Huomaan katsovani tauluja juuri samoin kuin taulun mies, servikaalisen dystonian vääntämä pää kenossa ja sitä kämmeneen tukien.

Rannalla seisovan miehen ilmee on alakuloinen ja hänen taustallaan kauempana näkyy pitkä laituri, joka ulottuu juuri veden ääreen.

On selvästi ilta ja vuorovesi alhaalla. Laiturilla on kolme ihmistä, jotka näyttävät tanssivan.

Yhdellä on pitkä valkoinen mekko ja yksi on epämääräinen tumma hahmo, varmaankin Munchin töiden tuttu vieras; kuolema.

Taulu kuvaa minulle ja ehkä muutenkin, ulkopuolisuutta, syrjäytymistä ja masennusta.

Ajatusta, että jossain soi kaunis musiikki ja toiset ovat elämän juhlissa, samalla kun taulun mies kokee jäävänsä kaiken ulkopuolelle.

Ranta ja alas vetäytynyt vuorovesi kuvaa elämän rajallisuutta. Pian vesi taas nousisi ja veisi miehen mennessään, tanssi jatkuisi niin kuin aina; kuoleman tanssi.

Ihan niin synkät ajatukset, kuin taulun miehellä, eivät sentään päässäni liiku, mutta kyllä siitä paljon tuttua ja koskettavaa löytyy.

HAAVOITTUNUT ENKELI

Hugo Simbergin “Haavoittunut enkeli” on järisyttävä kokemus, en ole sitä ennen tauluna nähnyt. Tämän taulun halusinkin nähdä viimeinkin.

Seison pitkään ja törkeästi suoraan taulun edessä, vaikka salin vaeltajista jotkut yrittävät kohti kävelyllä työntää minut syrjään.

Katselen, uppoudun siihen ja annan sen puhua minulle suoraan sydämeen. On järkyttävää ajatella, kuinka paljon tuossa kärsimyksen symboliksi muodostuneessa taulussa on sanomaa.

Takana ja edessä seisovat pojat, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä, ovat kuin sama henkilö. Takana seisovan taakka vaikuttaa kevyemmältä, hän on isompi, tai ryhdikkäämpi.

Ehkä se kuvaa elämän alkua, sitä höyhenenkevyttä ja onnellista lapsuuden onnea, mikään ei silloin ole kovin raskasta.

Poika katsoo suoraan kohti, hänen katseensa on samalla kysyvä ja kuitenkin tietävä, elämä on tällaista.

Edessä kulkevan pojan taakka näyttää raskaammalta, tai hän on painunut jo elämän taakan alla ja uupunut.

Katse on suoraan eteenpäin, sinne minne matka päättyy. Kummankin kantajan jalat ovat aikuisen jalkoja, raskaasti ja vakaasti astuvia.


BRATWURSTI PATONGILLA

Ulkona aurinko paistaa lämpimästi. Lähdemme kävelemään kohti Narinkkatoria. Suuri määrä pyöräilijöitä ja autoja on ruuhkautunut Mannerheimintielle, joukossa myös bussi ja kova hälinä päällä.

Kierrämme suman kauempaa ja kuulemme, että siellä on sattunut taas pyöräilyonnettomuus. Linja-auto on ajanut pyöräilijäkulkueen sekaan ja tilanteesta syntynyt rähinä.

Kävelemme Kampin aukiolle ja siitä Narinkkatorin telttakojujen ja ravintoloiden väliin. Ihmisiä on valtavasti ja tuoksut houkuttelevat maistamaan.

Ostamme kotiin viemisiksi kojuista jotain herkkuja ja syömme tuoreen rapean patongin, jonka sisällä on pitkä, mausteinen bratwursti.

Paluumatkalla bussi on lähes täynnä. Edessä istuvat keskustelevat innokkaasti tekemistään matkoista ja kokemuksistaan niillä.

Toinen on Porista ja toinen Karkkilan suunnasta. Molemmat kehuvat innolla kotipaikkojaan, se kuulostaa mukavalta.





2 kommenttia:

  1. Nyt olit niin elävästi kirjoittanut Helsinki päivästänne. Kuljin niin mukananne. Tuntui kuin olisi kuullut sen puheensorinan, huudot, liikenteen äänet. Ja tuoksut: vanhat taulut, ruoka.

    Itse kävelin Töölönlahden rantaa viime viikolla ja olisin mieluusti poikennut lasilliselle kuten teitte, mutta autoni odotti minua.

    Tuo matka kaupungissa on monikerroksinen. Siksi varmaan itse pidän kaupunkipäivistä, kun ei ole kuitenkaan kiire mihinkään.

    Kaupunki omalla jännällä tavalla hoitaa. Sinne mahtuu koko kirjo ihmisiä. Eri ikäisiä. Monella tavalla puettuja, kotimaisia ja ulkolaisia.

    Ulkoilijoita, juoksijoita, kepin kanssa menijöitä tai pyörätuolilla. Kaikki mahtuvat sinne. Jokaiselle on tilaa.

    On uskalluksesta elää sellaisena kun on, kukaan ei ole täydellinen, "vikoja" löytyy muös ihmisestä, jonka kuvittelee olevan ok.

    Kuvaamasi taulu, toiset tanssii ja yksi on ulkopuolella. Onni on olla rohkea ja lähteä mukaan toisten seuraan.

    Niin hassua kuin onkin, sekin on eräs valinta, jonka ihminen tekee. Olenko 4 seinän sisällä vai lähdenkö ulos ja tapaan ihmisiä.

    Itsellenikin kävi niin hassusti kerran Hesassa että yksi pyöräilijä kääntyi ja tuli juttelemaan. Sanoi luulleensa kylläkin minua vanhaksi työkaverikseen.

    Siinä me kaksi ventovierasta vaihdoimme muutaman sanan ja hän jatkoi matkaansa tenniskentälle.

    Maailma on valintoja täynnä. Sellaisiakin joita emme miellä valinnoiksi. Emme huomaa tehneemme valintaa.

    Jos vain jostain aina saa pisaran iloa ja positiivisuutta ja saa luottaa itsensä Taivaan Isän huomaan, voisiko elämä enempää antaa.

    Aurinkoista päivää

    T: Blogin lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ystävällisestä ja antoisasta kommentista blogin Lukijalle!

      Olisin sitä mieluusti lukenut pidempäänkin, sillä ajatuksemme kulkivat niin limittäin ja kuitenkin sopivasti eri tavalla tämän blogin mukana.

      Tekstisi oli ikäänkuin blogin rinnakkainen, mutta silti täysin itsenäinen osa. Olen onnellinen, että näin laajasti ja syventävästi aiheesta kirjoitit.

      Minulle tuli lukiessani tunne, että uuden blogin ajatusvirtoja lähti liikkeelle kuin hiusverisuonia tai puun rihmajuuria, jotka tuovat aikanaan uutta versoa esiin.

      Lukijan ja blogin kirjoittajan vuorovaikutusta hienoimmillaan.

      Kiitollinen bloggaaja harzu

      Poista