lauantai 22. elokuuta 2015

AJATUKSIA AAMULENKILLÄ


Aamulla on seitsemän astetta lämmintä ja usvaista. Upea ilma juosta, happirikas ja virkistävä. Jokisuistossa on mystinen tunnelma, linnut pyrähtelevät ja virta solisee tummiin koskikiviin.

Niskoja vääntää juostessa hieman enemmän kuin aikaisemmin, välillä tulee krampin tuntua ja vääntö vaikuttaa nielemiseen. Pidänkin juostessani leuasta paljon kiinni.

Aikaisemmin annoin pään kääntyä vapaasti vasemmalle metsän suojassa juostessani. Jostain syystä pää sivuun vääntyneenä on vaikea juosta maantiellä, haluaisi katsoa suoraan eteensä.

Nyt vääntö sivulle aiheuttaa jo niskaan niin kovia kipuja, että ohjaan kädellä leuasta pitäen pään suunnan eteenpäin.

USVAISEN VIRRAN RANNALLA

Hiekka rahisee jalkojen alla ja kostea lehvästö taipuu virralle laskevan polun yli. Juoksen sen läpi. Ranta on kaislojen reunustama ja mutainen.

Nostan jalkani maatuneelle puulle ja katselen usvaisen virran yli metsän läpi siivilöityvää aamuaurinkoa.

Pajulintu lennähtää lehmukseen ja laulaa lyhyesti, muuten on hiljaista, vain veden ääni ja jostain kauempaa kuuluva autojen taustakohina.

Virran katseleminen ja veden äänet ovat kuin mielen viritystä, ajatus liikkuu väreilevässä ilmassa levollisena ja valppaana.


KUUSIVANHUS KENOLLAAN

Juoksen virran kaislarantaa ja nousen suurten koivujen reunustamaa törmän ylös. Jatkan siitä suurten saniaisten välistä metsään. Ilmassa on lahoavien puiden tuoksu, kimmoisaa polkua on hyvä juosta.

Tulen tuttuun kohtaan, jossa kauan sitten kaatunut puu makaa juoksupolun reunassa. Maatuneen puun edessä on toinen polku, kalastajien tekemä, joka menee valtavan suuren kuusen vierestä.

Kuusivanhus on hieman kenossa, sen juuressa on repeämä ja suuri kolo. Virta haarautuu kauempana ja jättää keskelle saarekkeen. Kuusen takana se kulkee kapeana purona.

Keväisin ja sateiden aikaan purokin on vuolas, mutta nyt vesi on niin vähissä, että solisee vain kivikoiden välissä.

Kivien yli pääsee helposti kävelemään saarekkeeseen.

SYRJÄSSÄ ELÄMÄN PÄÄUOMALTA

Katselen kivistä puron pohjaa, joka kauempana yhtyy vuolaampaan virtaan ja kääntyy suurten lehmusten alla kohti hiljaa virtaavana vuoksena.

Kävelen puron pohjakivillä ja ajattelen, kuinka sitä vuolasta virtaa, joka siitä kulki keväällä ja kesällä.

Nyt se tuo mieleeni ihmiselämän, joka on jäänyt syrjään elämän pääuomasta.


MUISTOJEN KIVET

Veden vähyyden esiin tuomat kivet ovat kuin muistoja menneiltä ajoilta. Niitä pitkin voi kävellä sinne asti, missä puro jälleen yhtyy virtaan jatkaen matkaansa.

Muistot ovat kuin nuo kuivuneen puron kivet, vain ne jäävät jäljelle, kun elämän voima vähenee, virta hiljenee ja voimat ehtyvät.

Muistojen kivet ovat arvokkaita, niiden ohi ei pidä juosta. On hyvä kulkea hetki niillä ja kuunnella mitä ne kertovat.

Pian virta taas muuttuu, vedet tulevat kohisten ja muistojen kivet katoavat.

HARAKAN PYRSTÖ

Nousen joen törmän polkua ylös ja juoksen metsän läpi kulkevalle soratielle. Edessä harakka hypähtää kuuseen räksähtäen, sen pyrstö on pitkä ja heijastaa aamuaurinkoa kauniisti

Kuulin eräältä ystävältäni, että harakan pyrstö määrittää sen arvon parvessa ja kertoo linnusta paljon. Pyrstö on osoitus harakan elinvoimasta ja luonteesta.

Pitkän pyrstön kantaminen vaatii tietysti voimaa ja osoittaa, että lintu on vahva. Heikko lintu ei jaksaisi kantaa pitkää pyrstöä, siihen tarvitaan voimaa.

Ihminen muistuttaa paljon harakkaa ja jokainen osoittaa oman “pyrstönmittansa” jossain asiassa. Moni ei sitä itse edes huomaa, vaikka muille se näkyy selkeästi.

Luonnosta löytää jatkuvasti hienoja vertauskuvia myös ihmisenä elämiseen. Usein me haluamme elämäämme jotain suurta ja näyttävää.


ELÄMÄN MINIKERROKSET

Harva pyrkii pienuuteen tai näkee niiden tärkeyden elämässä, vähäisten asioiden, merkityksettömien puuhien ja arkisten askareiden tuoman onnen.

Eräs ystäväni pitää pieniä, vähäisiä asioita elämän minikerroksina. Minusta se on hyvä ja kuvaava sana, jota jäin pohtimaan.

Mitä tarkoittavat elämän minikerrokset?

ARJEN PIENTEN PUUHIEN ONNI

Ajattelen miten paljon kaunista löytyy pienistä asioista ja yritän etsiä niitä ilon aiheita.

Huomaan, että pienet tekemiset, vähäiset arjen askareet ovat oikeastaan onnen keitaita. Ne huomaa ja niitä osaa kaivata, vasta kun ne puuttuvat.

Ehkä siitä syystä entisajan ihminen oli monessa suhteessa meitä onnellisempi, koska hän sai tehdä paljon pieniä arjen askareita.

Jokainen oli tarpeellinen, koska puuhaa oli niin paljon jo pelkän perusarjen pyörittämisessä.

Ei tarvinnut olla poikkeuksellisen älykäs tai lahjakas päästäkseen töihin. Tekemistä oli niin paljon.

Tietysti pelkkää arjen puurtamista oli liikaakin ja monet uupuivat niiden taakkojen alle.


ONNESTA ON TULLUT MYYTÄVÄÄ

Ajattelen juostessani, että tänään voisi iloita pienistä arkisista onnen hetkistä ja puuhista, niistä minikerroksista.

Ilon ja onnen voi löytää niin monesta asiasta. Toisinaan tuntuu, että tuo halu on jäänyt kuitenkin elämässä jalkoihin.

Mikään ei enää riitä onneen, koska siitä on tehty myytävää. Onni ei ole kenenkään omaisuutta, se on lahja.

On vain löydettävä pienten puuhien ja asioiden onni uudelleen. Tänään sen voi aloittaa vaikka kukkien katselusta.

KUKKIEN KAUNEUS

Kukkia katsellessa tulee mieleen, että koska mitään ei ole luonnossa turhaan, niin miksi kukat ovat niin kauniita.

Luonto on niin käytännöllinen kaikessa, että tuntuu kuin kukkien kauneudessa se olisi tehnyt poikkeuksen.

Tuntuu kuin luonto olisi tuhlannut kukkien kauneuteen.


ELÄMÄN POHJAVIRRAT

Toisinaan ajattelen niin, että Jumala loi kukkaset siksi, että ymmärtäisimme miten kaunis taivas on, kun maan päälläkin on jotain niin äärettömän kaunista.

Ajattelen myös kukkien juuririhmastoja  mullassa. Niiden on oltava mustassa mullassa ja yksinäisyydessä.

Maan alta pimeydestä niiden on saatava se ravinto, jonka voimalla kukka hehkuu.

Ehkä se voisi kuvata ihmisen elämässä niitä hetkiä, kun on opittava löytämään arkisten hetkien, pienten puuhien ilo.

Ihmisen on opittava olemaan ja elämään myös yksinäisyydessä ja pimeydessä.

Vain silloin löytää ne elämän pohjavirrat jotka antavat voiman kukkia.





4 kommenttia:

  1. Tarjoilet onnen hetkiä muillekin näyttämällä kuvia herkullisista luonnon antimista ja kauniista luntomaisemista.

    Panin merkille, että kuvissa on aina sekä varjo että valo. Niin, nehän kuuluvat aina elämäänkin. Tuli mieleeni laulu menninkäisestä ja päivänsäteestä, taisipa jäädä korvamadoksi hymisemään. Eikös siinä sanota, että auringossa aina varjo seuraa kulkijaa...

    Minua viehättää erityisesti tuo kuva, jossa lienee tervalepän runko oikealla ja sen vierestä pilkistää valo, ujo mutta sitäkin kirkkaampi. Vanhan, kaarnaisen lepän rungon takaa pilkistää myös nuori leppä vihreine lehtineen. Olenko oikeassa? Kontrasti vanhan ja nuoren välillä vain korostuu, kun valo kirkastaa herkänvihreät lehdet.

    Vasemmalla on keltakukkainen kasvi, jota en kuvasta pysty tunnistamaan. Sinertävinä näkyvät kivet ja keltaiset kukat muodostavat hienon värivastakohdan.

    On harmillista, että niskaasi vääntää niin kovin. Kaikesta huolimatta pystyt näkemään herkkiä luontokohteita ja tarjoamaan niitä muillekin nähtäväksi.

    Kiitos!

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Tarkkana havainnoijana löydät kohtia, jotka minutkin saivat kuvaamaan ja kirjoittamaan. Valon ja varjon sauma on kuin raja, jonka välillä liikkuu herkkä mieli ja ajatus, joka siirtyy johonkin, kuin tuulenvireeseen.

      Tuo kuvan kukka virran rannalla on mielestäni Kultapiisku. Hyvin löysit sen kuvan sanoman, jota hain, vaikka en saanut sitä mielestäni ihan tallettua kameraan. Kivien yli kulkeva polku saarekkeesta virran rantaa kulkevalle polulle. Turvallinen maasto Kultapiiskuineen ja Tervaleppineen on jätettävä ja kuljettava kivien yli uuteen matkan jatkuessa.

      Lenkillä on niin paljon nähtävää ja koettavaa varsinkin jokisuistossa, että siellä kaikki muu unohtuu ja ajatukset täyttyvät uusilla virikkeillä, tai monet mielen taustalla odottaneet mielleyhtymät lähtevät liikkeelle.

      -harzu

      Poista
  2. Ihana kirjoitus jälleen! Kiitos tästä! <3

    VastaaPoista