sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

YSTÄVÄT KUIN KULTAHIPUT


Ystävyyden mitta tulee elämässä täyteen toisinaan. Ymmärrystä, hyväksyntää, tukea ja rakkautta saa niin paljon, että se kuohuu yli.

Ihmisen kyky ottaa aitoa ystävyyttä vastaan on aina antamisen tasolla.

Ystävyyttä muulla tavoin on helppo imeä loputtomiin.

Aito ystävyys on onneksi helppo tunnistaa vaikeina päivinä.

Vain aidot ystävät jäävät silloin rinnalle.

Pelkät hyvien päivien kaverit katoavat tavallisesti vaikeina aikoina.

YSTÄVYYS KANTAA VAIKEIDEN AIKOJEN YLI

Tänä kesänä olen saanut kokea mitä aito ystävyys on ja olen siitä kokemuksesta ällistynyt.

Toisinaan on kuohunut ylikin, kun sydän on täyttynyt ilosta. On mahdotonta pitää vain sydämessään mitään niin elävää kuin elämäniloa.

Merkillistä mielestäni on, että juuri silloin, kun elää vaikeita aikoja, saa kokea, mitä aito ystävyys on.

Olen yllättynyt ystävyyden voimasta ja vallasta kantaa vaikeiden ja raskaiden aikojen yli.


“YSTÄVÄN LAULU”

Turhat tutut osaavat vaikeina aikoina livetä niin kevyin ja painottomin askelin, ettei edes ääntä kuulu, he häviävät.

Tulee tilaa ja ilma paranee, on happea ja raikkautta, voimaakin jää enemmän omaan elämään, kun pelkät hyötyjät lähtevät.

Sitten katsoo ympärilleen ja hätkähtää, kuinka mukana on kuitenkin vielä tosiystäviä.

Heitä katsoessa tulee “Ystävän laulu" ja sen sanat tutuiksi.

AITO JA EPÄAITO YSTÄVYYS

Ei ole helppo uskoa aitoon ystävyyteen jos on kokenut mitä epäaito ystävyys on.

On nähnyt mitä merkitsee pelkkä hyvän päivän ja menestyksen aikojen ystävyys.

Ystävyys, joka kukoistaa, kun on työpaikalla, tukiryhmässä, koulussa, uskonnollisessa yhteisössä tai jossain harrastuksessa mukana.

Elää täysillä siellä, avaa sydämensä, jakaa elämäänsä, luottaa ja luulee saaneensa hyviä ystäviä.

Sitten elämä yllättää ja ihminen muuttuu, ei enää kelpaa porukkaan.  

Tekee ehkä virheen jota ei haluta antaa anteeksi, joutuu silmätikuksi ja pelataan ulos.


KAIKILLE EI VOI OLLA MIELIKSI

Ne samat ystävät, jotka elivät mukana hyvinä hetkinä, menevät nyt pois.

Samat ystävät, joiden mielevät sanat vielä leijuvat ilmassa, kevyinä kuin saippuakuplat.

Et osannut pelata elämää pelinä, kuuntelit sydäntäsi ja toimit sen äänen johtamana.

Et huomannut, että kaikille ei voi olla mieliksi, ja jos yrittää, niin ei ole kenellekään.

Oliko se aitoa ystävyyttä? Ne kehut ja rohkaisut, jotka auliisti ja pyytämättä sait ja uskoit.

Onneksi tulivat vaikeat päivät, jotka veivät ne mennessään.


MENETTÄMISEN ARVOISTA

Mitä ihmiselle jää, kun hän ei ole enää mitään, niille jotka kerran olivat ystäviä? 

Tila on kiintoisa ja kokemisen arvoinen, jopa erittäin suositeltava.

Mielestäni ihmiselle siinä tilanteessa jää kaikki todella merkittävä ja rakastamisen arvoinen.

Mitään elämää oikeasti kantavaa häneltä ei oteta vaikeina aikoina.

Kaikki se mikä ihmiseltä otetaan vaikeina aikoina on menettämisen arvoista.

VAIKEIDEN AIKOJEN VASKOOLI

Vaikeat ajat ovat kuin vaskooli, joka huuhtoo ystävyyden kultajyvät esiin.

Virta vie ensin pintahiekan, huuhtoo ystävät jotka tulivat, kun pöytä oli valmiiksi katettu.

Seuraavaksi elämän vaskoolista lähtee kovempi aines, katkeruuden kovettamat, joiden lähdön huomaa olon keventymisenä.


YSTÄVYYDEN KULTAHIPUT

Viimeisenä vaskooliin jäävät kultahiput, elämän ilolla täyttävät ystävät.

Minulla on ollut ilo omistaa ystäviä, jotka ovat elämän koetuksissa olleet, kuin kultahippuja.

En tiedä mitään muuta niin arvokasta ja kaunista asiaa, kuin vaikeiden aikojen koettelema ystävyys.

Siksi vaikeita aikoja kannattaa kohdata, koska niiden aikana saa kokea ystävyyttä, joka kannattaa vaikeiden aikojen yli.

SIELUNVIRITTÄJÄ

Kirjoitin blogissani "Sielunvirittäjä", ystävästäni, joka on eräs elämän koetuksissa esiin seuloutunut kultajyvä. Hän on ystävä, joka vaikeina aikoina on usein nostanut ja rohkaissut sanoillaan päiväni. Monta kertaa hänen viestinsä luettuani on tullut tunne, kuin valonsäteet täyttäisivät sydämeni.

Voisin kirjoittaa hänestä paljon enemmänkin, mutta en pysty siihen. Minulla ei ole sanoja miten kuvata ystävää, joka rotkon reunalla ottaa selkäänsä ja kantaa yli. 

Ystävää, joka pimeässä näyttää valoa yhden askeleen, yhden päivän kerrallaan, vie aamun sarastukseen.

Minulla ei ole sanoja kuvata ystävää, joka epäuskon suossa ojentaa kätensä, vetää ylös ja kulkee rämeikössä rinnalla. 

Ystävää, joka vie lähteelle juomaan raikasta vettä, niin että päivän matka taittuu taas uudella voimalla.

Sellainen ystävä seuloutui minulle vaikeuksien kautta; sielunvirittäjä, elämän kultahippu.


YSTÄVIEN KULTASYLI

Eräänä päivänä sain vierailla ystävien kodissa, johon kokoontui muutamien kovia kokeneiden ihmisten ystäväpiiri. Tuo päivä ja kultainen ystäväpiiri siellä jäi lähtemättömästi sydämeeni. Keskustelimme, nauroimme ja välillä silmätkin kostuivat, kun elämän matkalla koettuja kerroimme. 

Olen tuon perheen luona usein ennenkin vieraillut ja kokenut, miten ystävyytemme on vain vahvistunut kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Edes koetut vaikeudet ja raskaat ajat eivät ole sitä iloa vieneet, joka tuossa ystäväpiirissä pulppuaa.

Olen varma siitä, ettei mikään voi lannistaa ihmistä, joka omistaa sellaisia ystäviä, kuin he kaikki ovat.

Elämää kultasylissä on heidän ystävyytensä.

ELÄMÄN LÄHDEIHMISET

Voisin kirjoittaa loputtomiin näistä ystävistä, jotka vaikeuksien vaskoolissa ovat kultahippuina huuhtoutuneet esiin. En usko, että olisin sama ihminen, jos en vaikeuksien kautta olisi heitä kohdannut. Minun on pakko kiittää jopa tätä sairauttani, servikaalista dystoniaa, että olen tutustunut heihin.

Minun on pakko kiittää kaikkia niitä vaikeita aikoja, jotka olen elämääni saanut, sillä näen aivan kirkkaasti, että nämä ystävät, elämäni kultahiput, ovat seuloutuneet esiin niiden kautta. 

Monena yönä olen niskavääntöihin herättyäni ja hiljaisia tunteja valvoessani ajatellut kiitollisena näitä ystäviä ja usein nukahtanut uudelleen. Olen ajatellut, että he ovat elämän lähdeihmisiä. Lähdeystäviä.

Kun tarkemmin ajattelen, niin minulla on tällä hetkellä hyviä ystäviä enemmän kuin koskaan ennen. 

Olen vähän yllättynyt siitä, yllättynyt, mutta äärettömän kiitollinen.








keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

ELÄMÄNILO



Mistä ilo tuli sisään, ihmeteltiin ja epäiltiin, ettei se ole aitoa. Kyse on hetken kestävästä ja pian ohi menevästä tunteesta.

Elämä kyllä punnitsee onko ilo aitoa ja kestävää.

Epäilys on aina aitoa, sitä ei mikään pakota esiin, se astuu kutsumatta sisään ja on kuin kotonaan.

“Epäilen hieman...”, kuulostaa viisaalta ja harkitulta, epäilemättä.

Epäilemättä on vaikea olla viisas.

ILO ILMAN SYYTÄ

Epäilevää pidetään salaviisaana jostain syystä.

Syytöntä iloista taas toisaikaisena ja vähän yksinkertaisena.

Iloon on aina oltava pätevä ja hyvä syy.

Ei käy, että on syytön iloinen, on oltava hyvä syy.

Ilman syytä ilo on haihattelua ja ehkä oire jostain ongelmasta.


PIMEYS ON VOIMATON VALOSSA

Oliko katkeruus unohtanut lukita oven, viha sulkea salvat tai kateus ilmiantaa ilon pilkahduksen?

Ilo toi valon, jota pimeys kavahti.

Se huomasi olevansa voimaton valossa.

Pimeys karkasi sieltä, mistä ilo tuli, mennessään se vei vihan ja katkeruuden.

KATEUDEN ILO ON VAHINGONILO

Kateus jäi sinnittelemään, pysyi piilossa ja esitti viisautta: “Ole varovainen”, se puhui hiljaa.

“Ilo voi olla vain käymässä”.

Kateus odottaa sitkeästi omaa hetkeään.

Odottaa sitä ainoaa iloa, joka sillä on elämälle tarjota.

Kateuden aito ilo on vahingonilo.


KATKERANSULOISET MUISTOT

Elämänilo oli ollut kauan pois ja tuntui aluksi oudolta. Iloa vierastettiin ja kyseltiin käynnin syytä.

Olihan ilo tuonut myös valon, joka näytti sisälle kerätyn ryönän. Kaiken mikä oli ennen sopinut sisustukseen.

Kaikki nuhjuiset ja pölyiset, huolella suojellut katkeransuloiset muistot.

ILO TULI JA YLLÄTTI

Ilo tuli ja oli, pysyi, piintyi ja täytti tilan, sai siivoamaan. Oli jo aikakin tuulettaa.

Oli uskallettava heittää pois se kaikki, minkä oli talletettu ja varmuuskopioitu, että tietäisi olleensa ainakin oikeassa.

Oli ollut aina pätevä syy olla katkera.

Nyt se syy oli otettu pois.

Ilo oli tullut ja yllättänyt.


“ETEEN JA YLÖSPÄIN”

Sade ropisee iloisella rytmillä, räppää ränneistä, kuin Elastisen biisi “Eteen ja ylöspäin”:

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään. 
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään...

Lähden lenkille sateeseen ja kuuntelen räpin hienoja sanoja. Elan positiivinen energia ja asenne on huikea.

Päätä vääntää juostessa vasemmalle ja ajattelen laulun sanoja:

"Katse eteenpäin ja suupielet ylöspäin! Teen vastoinkäymisistä voimaa”.


MISTÄ SE PULPPUAA?

Ilo on lähde, joka pulppuaa syvältä, tuo joka sykäyksellä uutta jäätävän raikasta, kirkasta ja puhdasta vettä.

Mistä tulee lähteen vesi upottavan suon keskelle?

Mistä tulee elämänilo silloin, kun matka kulkee vastoinkäymisestä toiseen.

Elämä on vain rämeikössä rämpimistä.

ELÄMÄNILON LÄHDE

Lähde on siellä, mistä sitä viimeisenä etsisi; rämeiköllä, suolla tai ryteikön keskellä.

Elämänilo on löydettävä samalla tavoin.

On annettava sen tulla, vaikka ei tiedä mistä se tulee.


sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

SIELUNVIRITTÄJÄ



“Lähteeltä vettä tänään noutaessani oivalsin miten vähän onneen tarvitaan ja miten yksinkertainen elämä on lopulta onnellisinta elämää.”

Nuo sanat kirjoitin ystävälleni viime viikolla lapista.

Kutsun häntä tässä sielunvirittäjäksi.

En usko hänen siitä nimestä pahastuvan, niin usein hän on sieluuni oikean soinnin saanut viriämään.

VIIKKO ERÄMAAJÄRVELLÄ

“Tuon kun muistaisi, sillä kuitenkin niitä onnellisimpia aikoja ovat muistot lapsuudesta; ajasta ilman sähköä, kun kaivosta tai järvestä kannettiin vesikin...”, hän vastasi.

Totta kirjoitit ystäväni, ajattelin lukiessani. Kunpa muistaisi nämä hetket sitten arjessa.

Kyllä tämä viikko erämaajärven rannalla juhlaa on ollut.

Kunpa muistaisi nämä hetket luonnossa.

Kunpa muistaisi aurinkoisen illan ja kuikan lipumassa järvellä, haikeasti huutamassa.


SYVÄNVIHREÄ SAMMALIKKO

Eräänä iltayönä kuljin kauemmas erään vaaran laitaan. Sieltä näkyi järvenselän yli.

Näki sinne, missä aurinko oli vielä korkealla järven yläpuolella.

Kauimpana, mustana profiilina tunturin jylhä karikatyyri piirtyi sinertävään taivaanrantaan.

Yöttömän yön aurinko sai kuusikon varjoihin katoavan sammalikon värin syvänvihreäksi.

Istuin kaatuneen puun kyljellä ja annoin veden yli kulkevan kultasillan tunnelman virittää sydämeni.

Siinä tuli jotenkin hyvällä tavalla pyhä olo.

Oli hetken osa luontoa.

IHMISEN SÄRKYNYT ÄÄNI

Ajattelin siinä kesäyön hiljaisuudessa Eino Leinon “Laulajan laulu” -runon säkeitä:

“Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.”

Ajattelin, ettei elämä omien nuottien mukaan soi kenelläkään.

Särkynyt ääni  ihmisen sielussa kaipaa virittäjää.


ELÄMÄN TIKAPUUT

Eräänä aamuna sain ystävältäni viestin, jossa hän kertoi aamulla lukemistaan ajatuksista ja kertoi, että minä tulin hänen mieleensä tuosta tekstistä.

Tekstissä puhuttiin yksinäisyydestä, pimeydestä, elämästä ilman ystäviä ja siitä kuinka monen on elettävä sitä elämää.

Elämästä, joka on sellaisena annettu tehtäväksi ja elettäväksi; askelmiksi, joista jokainen on otettava luottaen, että se kestää.

“Sinulla on pitkät tikapuut kiivettävänä, mutta Kristus on kanssasi joka askeleella, hän kirjoitti.

Tiesin, hänen ajatelleen näillä sanoilla minun sairauttani, sen seurauksia, elämän muuttumista ja päätöksiä, jotka on yksin tehtävä.

Niitä asioita olin paljon pohtinutkin.

KORPIT, KUUKKELIT JA PEIPOT

Viikko erämaajärvellä on yksinkertaista elämää, joka ainakin hetkeksi palauttaa sielun oikealle radalleen.

Saa olla vain ja antaa kaiken vain olla.

Olla vain, vaikka kaikki oleminen vaatii tekemistä.

Tekeminen on kuitenkin rentoa tuunailua ja leppoisaa puuhailua.

On upeaa herätä aamuvarhain korppien juhliin kompostilla tai perkuupaikalla.

Niiden ihmeelliset äännähdykset ovat kuin oudon ihmisheimon älykästä keskustelua.

Kuukkelien vislaukset kuusikon alaoksilla sekoittuvat korppien viestintään ja poikasiaan ruokkivien peippojen lauluun.



KUIKAN SUKELLUS IHMISEN MIELEEN

Saa keittää rantatulilla nokipannussa kahvit, istua sitten pitkään hiljakseen, kuunnella luontoa ja sielua.

Lähteä sitten lahdelmaan kalaan. Katsoa sieltä kuikkaparia, jotka sukeltelevat loputtoman pitkiltä näyttäviä matkoja veden syvyyksissä.

Sukeltavat, kuin ihmisen mieli toisinaan.

SÄRKYNYT ÄÄNI

Viikko meni nopeasti ja oli aika palata takaisin. Ennen pitkää ajomatkaa halusin käydä vielä kotiseudun hautuumaalla.

Näin siellä monta tuttua nimeä. Ihmisiä, jotka olivat lähteneet, ihmisiä joiden sanoja soi mielessäni elävinä.

Monta tarinaa kulki mielessäni nimiä katsellessani.

Näin heidän hahmonsa ja kuulin tutun lauseen, kuulin aksentin, joka oli erehtymättömästi tunnistettavissa.

Koskaan enää se ei tässä ajassa kuuluisi.

Tuo särkynyt ääni, joka aina viritti minunkin sydämeni herkäksi.


RÄNSISTYNYT LAPSUUDEN YSTÄVÄN KOTI

Kävin myös varhaislapsuuden maisemissa kiertelemässä. Uskomaton määrä muistoja kulkee ihmisen läpi tuollaisen käynnin aikana.

Erään lapsuuden kaverini koti oli jo aution oloisena, piha ja rakennukset rehevän kasvillisuuden peitossa.

Kaikki rakennukset, katot ja kellarit täynnä muistoja, nyt ränsistyneenä ja hoitamattomana.

Kerran siinä oli lämmin ja elävä koti, täynnä toimintaa ja ääniä.

Jotenkin se rappio järkytti minua.

Liian paljon muistoja ja muutoksia tulvi mieleen.

SIELUNVIRITTÄJÄ SAA SIELUN SOIMAAN

Nyt huomaan, että käyn läpi tuota kaikkea, kuin Ystäväni tarina elämän tikapuita kiipeävästä.

Minä huomaan kiipeäväni nyt muistojen tikapuita tähän hetkeen takaisin.

Ehkä siitä syystä tuo teksti niin kosketti minua juuri oikealla hetkellä.

Kiitos sielunvirittäjäni sanoistasi, jotka ovat usein olleet minulle sillä hetkellä sanoja, kuin oljenkorsia.

Herkkävireisenä ihmisenä sieluni elää ja liikkuu hetkessä.

Ystäväni sanat ovat usein sykäys, joka virittää uskoni elämään ja tuo mieleeni sen kauneuden.

Toivoisin, että jokaisella olisi ystävä, joka sanoillaan saisi sielun soimaan.


HERKKÄVIREINEN JA KYYNELLAAKSO

Kirjoitin ystävälleni ja kiitin häntä rohkaisevista sanoista, jotka nostavat ja virittävät herkkävireisen sielun.

Sielun, joka täällä elämän kyynellaaksossa soi usein särkyneenä.

“Herkkävireinen, ihanan kaunis sana. Ja tuo kyynellaakso on tuttu paikka itsellenikin”, kirjoitti ystäväni.

Tuo sana, herkkävireinen lehahti jostain mieleeni, kun luin hänen aamun tekstinsä.

NOSTAVAT SANAT

Huomasin sanoja maistellessani ja sanojen sanomaa ajatellessani, että vire kääntyi.

Herkkävireinen ihminen on aina helposti suistettavissa masennuksen alhoon, se ei ole vaikeaa kenellekään.

Sielunvirittäjän hyvät sanat kuitenkin nostavat sieltä alhoista ja muuttavat mielen vireen.

PELASTAVAT SANAT

Minä olen saanut ystäväni tekstien kautta usein vahvan vireen, askelmerkin, joka on muuttanut tappion hetken voitoksi.

Olen saanut niistä uskon, että meitä täällä kuljettaa suurempi voima.

Tulin taas tänään niin kiitolliseksi tästä ystävästäni, joka on pelastanut sanoillaan monta päivääni.

Kiitolliseksi sielunvirittäjästä, jonka nostava sana on pelastava sana.





tiistai 7. heinäkuuta 2015

IHMISEN TARINA


Tarinoiden meri velloo sanojen aaltoja. Aallot kuljettavat elämän pursista pois heitettyä ja pudonnutta rojua. Niitä kerran himottuja ja haluttuja, nyt vain saastelauttoina lipuvia.

Monta tarinaa jäi kertomatta sanojen aalloille, hajoamaan ja uppoamaan, valumaan hiljaa pohjaan. Tarinoiden meri ei ole hukannut niistä yhtään.

Sanojen aallot toistavat rantakiviin kadonneet tarinat. Iltanuotiolla niitä voi kuulla, mutta on sukellettava sinne, että tuntisi tarinoiden meren.

KADONNUT TARINA

Kaukaa tulevat aallot heittelevät rantaan vanhoja tarinoita. Monet niistä ovat loppuun kuluneita, kiviin ja kallioihin iskeytyneitä, käyttökelvotonta romua.

Osa on kauniisti veden uurtamia lautoja tai katkenneita lankkuja, muistoja ja ääniä ajasta, joka meni ja vei tarinansa mennessään. Tarinan, joka puun syissä on vielä juonteina luettavissa.

Toisinaan rannalta löytyy aaltojen tuomaa meripihkaa, kuultavan kaunista. Siitä voisi tehdä tarinan, joka olisi kaunis kuin koru.

Kuka osaisi kirjoittaa kadonneen tarinan.


SINIVALAS TARINOIDEN MERESSÄ

Tarinoiden meren pinnalla, sanojen aallot kuljettavat kerrottuja tarinoita. Niissä on se, mitä halutaan kertoa, miten kaiken olisi pitänyt tapahtua. Niissä halutaan selittää. Kertoa tarina siitä, jos kaikki olisi mennyt oikein.

On mentävä syvemmälle, että löytää ne tarinat, joita ei haluta kertoa. Tarinat, jotka kulkevat virtoina ja kuljettavat mukanaan sanoja, kuin krilliparvia.

On oltava kuin sinivalas tarinameressä, joka löytää ne kadonneet tarinat, kuin valas krilliparvet. Lipuu syvyydessä ja antaa sanojen virrata sisään.

Ahmii kadonneiden tarinoiden sanat ja kuulee niiden kuiskeen.

OIKEIDEN SANOJEN ÄÄNI

Olen kuullut monta tarinaa, lipunut kuin sinivalas tarinoiden meressä. Kuullut pintavesien kuohuvat tyrskyt, nähnyt sanojen suuret aallot. Tarinat, jotka aika tyynnyttää, sillä kaikki tarinat unohdetaan kerran.

Pintavesien tarinat täytyy lukea läpi, on nähtävä niiden pohja, se syvällä virtaava todellisuus. On kuultava oikeiden sanojen ääni haluttujen takaa. Vain sillä tavoin voi ymmärtää mitä niissä ei haluta sanoa.

Monen tarinan kohdalla olen pohtinut sen eroa todellisuuteen. Miten kertoja itse ei huomaa sitä, että hän kertoo elämänsä sillä tavoin kuin toivoisi sen olevan.


ON SUKELLETTAVA SYVÄLLE

Niissä tarinoissa kuulee aina kaksi ääntä ja vähitellen ne erottuvat, seuloutuvat esiin, kuin kultahiput. Tarkka kuulija jo osaa aavistaa, missä menevät pintavedet ja alkavat syvät pohjavirrat.

On syytä suunnata pohjavesiin jos haluaa kuulla ne sanat, jotka halutaan ymmärtää kertomatta. On löydettävä ihmisen tarina kerrotun sisältä.

Siksi on uskallettava sukeltaa syvälle tarinoiden mereen.

KYLMÄT JA PIMEÄT VIRTAUKSET

Toisinaan ihminen, jonka elämä pinnalta näyttää onnelliselta ja kaikin tavoin eheältä, on avannut sydäntään minulle. En tiedä mistä syystä, ehkä blogieni kautta kosketettuna.

Niissä tarinoissa on sukellettu syvälle ja käyty elämän pohjavirroilla, niillä salatuilla, joita pinnalta ei näe. Niillä jotka kulkevat mukana ja kuljettavat sitä todellista tarinaa.

Pinnaltaan eheän ja kauniin tarinan alla, syvällä pohjavesissä voi kulkea kylmiä ja pimeitä virtauksia, onnettomia kokemuksia ja salattua pettymystä. Olen pohtinut sen yhteyttä ihmisen terveyteen monta kertaa.

Yhteistä näille tarinoille on se, ettei niitä kuule kuin katsomalla pintavesien läpi ja sukeltamalla syvälle tarinoiden mereen.


TOSITARINA ON ROSOINEN

Joskus kertojat säikähtävät avautumistaan ja alkavat perua puheitaan. Ehkä heille itselleenkin avautuu vasta kertoessa se todellinen tarina ja se nousee elämästä tehdyn julkisivun rinnalle.

Rosoinen, pohjavesissä virtaava tarina on liian pelottava kohdata, ja siksi toiset säikähtävät. Onnellinen julkisivu olikin rakennettu lahoaville perustuksille.

Tarina muuttuu onnellisten onnistumisten summaksi, jonka kautta uskotellaan, että tämä on todellisuutta.

IHMISEN TARINA

Tarinankerääjä näkee tuon kaiken läpi, hän näkee ne syvät pohjavirrat, jotka hetken kävivät lähellä pintaa.

Vähitellen tarinankerääjä oppii lukemaan mitä hänelle sanotaan kerrotun sijaan.

Aina se on mielenkiintoinen tarina, eikä sitä koskaan voi salata.

Ihminen voi kertoa paljon, mutta jos hän ei anna mitään itsestään, ei hän lopulta sano mitään.

Ihmisen tarina on rosoinen.








sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

YKSI ASKEL



Blogin pitäjänä saa aina joskus kokea odottamattomia yllätyksiä. Avoimuus on avain, joka vie kokemuksiin ja uusiin kohtaamisiin.

Toisinaan tapaa aivan uskomattoman ihania ihmisiä toiselta puolen maailmaakin.

Tapasin Twitterin kautta kanadalaisen dystoniaa sairastavan Brenda Currey Lewisin, joka on kirjoittanut kirjan “A Twisted Fate”.

KIERRETTY KOHTALO

Olemme aina toisinaan vaihtaneet viestejä ja tuo aivan upea ihminen on joka kerta rohkaissut minua. Kirjoitin hänestä myös blogissani ja lähetin tuon blogin linkin hänelle.

Nyt hän lähetti minulle viestin, jossa oli linkki Edmontonin CTV-uutisvideoon. Brendaa haastateltiin siinä ja kerrottiin myös blogistani ja tutustumisestamme.

Suosittelen lämpimästi Brendan kirjaa, sitä saa tällä hetkellä vain englanniksi, mutta toivon, että se jossain vaiheessa löytyy myös suomenkielisenä painoksena.


ROHKEUS VIE PELON YLI

Yksi askel, ajattelen ja keskityn siihen. Milloin rohkeus tulee? Rohkeus astua se askel, joka vie pelon yli.

Onko rohkeus pelon vastakohta vai sen vastavoima?

Voiko rohkeutta säilöä, kuin kesän satoa ja käyttää pelon hetkellä?

Ottaa ja käyttää kuin hyttyskarkotetta.

ROHKEUS ON KAIVATTU VIERAS

Pelko on sitkeä ja ovela, se jaksaa olla, odottaa että rohkeus lähtee.

Ja rohkeus lähtee, se on vieras ihmisten maailmassa. Odotettu vieras ja pidetty, huomaamaton hyvinä päivinä.

Luulee jo, että siihen on omistusoikeus.

Kunnes pelko on ovella, eikä rohkeutta enää löydy.

Silloin ymmärtää, että se oli vain vieras ihmisen maailmassa.

PELKO PEHMITTÄÄ

Pelon kivet ovat raskaita kantaa, niiden alle uupuu, putoaa polvilleen ja odottaa, että rohkeus palaa.

Joutuu toteamaan, ettei ollut niin vahva kuin kuvitteli, että pelko oli viisaampi, jaksoi odottaa.

Pelko jaksoi kuunnella uhon hetket, se kuunteli ja väsytti, pehmitti ja tuli sitten kuin kotiinsa.

Otti paikkansa ja sanoi, että tämä on pelon tila. Pääset siitä poistumalla.

Oli vain odotettava, että rohkeus taas palaa.


PELON KIVET

Ja rohkeus palaa, tulee juuri oikealla hetkellä, ottaa pelon kivet repusta pois. Nostaa ne polulle astinkiviksi ja antaa voiman kulkea pelon yli.

Sen ymmärtää vasta pelon hetkellä, kun on yllätetty ja väsytetty. On pyristellyt ja uupunut ylivoimaisen vastuksen edessä.

Siinä vaiheessa kun on kuolemanväsynyt ja ymmärtää äkkiä, kirkkaasti ja selvästi mitä se tarkoittaa.

KIVINEN TIE

Olen käynyt viime aikoina keskusteluja, jotka ovat liittyneet tähän aiheeseen, pelkoon ja rohkeuteen astua sen yli.

Kiitos Ystävälle, joka kanssani on ajatuksia vaihtanut.

On ollut hienoa löytää keskusteluissa oivaltavia ajatuksia.

Sanoja, kuin valoviiruja tulevan polulle.

Olen saanut lukea sanoja, jotka ovat ravinneet ja ravistelleetkin sydäntä.

Olen jäänyt pohtimaan lausetta, jonka ystäväni minulle lähetti:

"Onko tie sinusta kivinen?"

AJATUSVIRRAT

En päässyt siitä yhdestä lauseesta irti.

Katselin ja kuuntelin tuulessa havisevaa koivua.

Ihailin pääskyjen poukkoilevia kaaria sinitaivasta ja utupilviä vasten.

Ajatusvirtoja lähti tuosta lauseesta useita liikkeelle mielessäni.

Kivinen polku oli kuin kiteytys viikon viesteissä käymistämme keskusteluista.


JÄLJETÖN KIVIPOLKU

Kivinen tunturin jyrkkä rinne alaspäin tuli mieleeni tuosta lauseesta.

Näin sen edessäni, näin jäljettömän polun, jota vain merkkipaalut viitoittivat.

Näin sen, enkä pääse siitä maisemasta enää.

Siitä syystä tuo lause jäi mieleeni, kuin tunturin laelta avautuva näkymä.

AJATUSTEN HÄKKI

Maisema, joka avaa minulle äärettömyyden ja täyttää sydämeni kiitoksella.

Vähitellen avaa kuin sisäisten lukkojen koodia.

Salpoja, joiden taakse kaikki koettu on lukinnut.

Häkkiä jonka sisällä ajatukset ovat kuin lintuhäkissä ja laulavat siellä.

VASTALÄÄKE JÄRKEVYYDELLE

Toinen asia, joka keskusteluista jäi mieleen, on lapsenmielisyys ja sen luvallisuus.

Minä olen luonteeltani aika naivi ihminen ja haluan pysyäkin sellaisena.

Näen sen ikään kuin "vastalääkkeenä" tämän ajan näennäiselle järkevyydelle.

Usko ei ole järjen asia, tai järkipäätös.

Usko on paljon enemmän ja lapsikin sen ymmärtää.


ELÄMÄN KIVISET ASKELMERKIT

Uskossa on ihmeellistä monikin asia, mutta juuri nyt nämä asiat ovat nousseet mieleeni.

On tunteellisuus, on lupa olla tunteellinen ja elää tunteella, se on hienoa, koska olen tunneihminen ja elän tunteella.

Paljon muutakin keskustelut saivat mielessäni elämään, mutta yksi lause erityisesti syntyi, jonka haluan kanssanne jakaa.

"Kiitä jokaisesta elämäsi kivestä, sillä kerran niistä tulee polkusi askelmerkkejä!"

SURULLINEN LAUANTAI

Koko eilisen iltapäivän täällä soivat hälytysautojen pillit, helikopteri pörisi yli ja vei loukkaantuneita sairaalaan liikenneonnettomuudesta.

Porintiellä joku Helsingin suunnasta tullut oli ajautunut päin lomailevia eläkeläisiä kuljettanutta bussia.

Ehkä joku oli päätynyt hirvittävään ratkaisuun, saanut sairaskohtauksen, tai nukahtanut rattiin.

Oli miten tahansa, niin omaisille asia on raskas ja ikuisesti kalvava “miksi” ja “mitä tapahtui” kysymys.

Surullinen päivä, vaikka kaunis kesäpäivä olikin.

Elämä tuntuu joskus liian raskaalta taakalta, senhän me tiedämme.

Aina se silti satuttaa.


SIILI ODOTTELI RUOKAA

Aamu oli tänään helteisen kuuma, harakat räkättivät joka puolella, niillä on pesä läheisessä kuusessa ja ovat varmaan tutkimassa aluetta.

Siilille iltayöstä viemäni ruokakuppi on tyhjä, ehkä se on käynyt yöllä syömässä. En ole varma, koska tässä kulkee kissoja öisin.

Olin jo luopunut siilien ruokkimisesta, koska luonnossa on jo syötävää, kunnes yksi oli nähty pyörimässä kasvihuoneen edessä. Oli odotellut ruokaa.

ÄÄNIEN VIESTIT

Mietin tuota eilistä onnettomuutta ja hälytysautojen ääniä. Mediheli lensi yli monta kertaa ja äänistä selvisi kuinka iso onnettomuus oli tapahtunut.

Onnettomuuspaikan lähellä olen usein lenkkeillyt, pyöräillyt ja rullaluistellut.

Miten erilaisia ääniä hiljaisen sunnuntaiaamun rinnalla.

Pelkoa, huolia, ahdistusta ja kuolemaa.

Tässä rauhaa, hiljaisuutta ja kesäaamun ääniä, niin monta asiaa on totta samaan aikaan.


ÄÄNI JOKA ROHKAISEE

Mietin sitä kivistä tietä, josta olemme ystäväni kanssa keskustelleet. Joskus se tie tuntuu liian kiviseltä.

On vaikea ottaa edes sitä yhtä askelta, on vaikea luottaa, että tie avautuu, että jyrkkä rinne on kuljettavissa.

On vain otettava se yksi askel, on uskallettava, on luotettava, että elämä kantaa.

Mistä sen rohkeuden löytää, kun sydän on täynnä pelkoa, huolia ja ahdistusta.

On löydettävä se rohkeus siitä äänestä, joka tulee sydämen pelkojen ja tämän maailman äänien läpi.

TÄMÄ ASKEL

Tänään, aamulla, kun huolet kaivautuivat taas esiin, pelot nousivat kuin myyrät mullasta ja sydämeen pyrki ahdistus.

Tuohon hetkeen tuli jostain kellojen hiljainen kumina ja vei ajatukset Häneen, joka on voittanut tämän maailman.

Häneen, joka on suurempi kuin sydämemme ja jätti meille rauhansa, oman rauhansa.

Tässä Hänen rauhassaan, tämä päivä, tämä hetki ja tämä askel.