lauantai 20. kesäkuuta 2015

VAELTAJAN TARINA


Olen tuuli, kuljen tunturin kivirakkaa, hivelen vaivaiskoivun vaaleanvihreitä lehtiä ja nostan kitukasvuisen männyn havuja pyörteessä, kuljetan niitä ajan halki, vien alas kuruun.

Olen kiveksi jähmettynyt aalto tunturin seinämällä. Kerran olin pinta kuikalle, jonka haikea huuto kaikui alkumeren yli. Olin aalto, joka liplatti laineina rannan kivikkoon, jäin siihen ja kivetyin.

Nyt olen laatta kulkijoiden jaloille, he kävelevät aaltojen päällä, he kulkevat ylitseni, eivätkä tiedä sitä, minkä minä tiedän. He ovat kuin se itsensä ympärille kiertynyt ohut, hongittunut käppyrä.


HONKAPUU AALTOKIVELLÄ

Kerran se oli tunturin helmi, kaunis ja vehreä puu, jonka oksien alle riekko juoksi niskat kyyryssä kulkijaa piiloon. Silloinkin minä olin jo tässä sen ylvään rungon juuressa.

Kerran tuli sitten kuiva kesä ja jäätävä talvi, joka kuivatti juuresi, et kestänyt enää tunturin rinteillä rynniviä rajuja tuulia. Et kestänyt, etkä osannut taipua, niin kaaduit tähän minun päälleni.

Makaat nyt tässä ja hiljalleen maadut pois. Minä, aalloiksi jähmettynyt kivi jään tähän kertomaan tarinasi, minä olen nähnyt sinun voimasi päivät, minä en unohda sinua.

En unohda niitä kesiä, kun kannoit uuden alun oksillasi, en unohda niitä talvia, kun tykkylumi teki sinusta hahmon, joka kuutamossa näytti menninkäiseltä. Minä, aalloiksi jähmettynyt kivi, en unohda.

Minuun on painunut muisto, joka ei lähde koskaan pois.


TUNTURIN AIKAJANA

Minä olen tunturi, joka synnyin kerran aikojen alussa, olin saari alkumeressä, olin vuorijono ja kannoin jäistä kuorta. Minun ylitseni jyrisivät jääkentät, jotka murskasivat kallioita.

Minä olen nähnyt ajan mitan ja antanut ihmisen, vieraan vaeltajan, joka on vain hetken täällä, kulkea rinteilläni.

Olen antanut hänen kulkea täällä, aaltokivillä ja jääkauden murskaamilla rakkarinteillä, kuin hän olisi ikuinen.

Pieni, katoava ihminen. Minä olen aina näyttänyt hänelle, kuinka mitätön hän on ja moni on ymmärtänyt, poistunut hiljaa ja häveten suuruudenhulluuttaan.

Nähnyt minun laeltani äärettömyyteen ja oppinut jotain elämän ikuisista laeista.


PITKOSPUIDEN PÄÄLLÄ

Olen pitkospuu, jota vaeltajat kulkevat yli soiden ja kivikoiden. Kerran olin ylväs puu ja kurotuin kohti taivasta. Nousin kaikkia muita ylemmäs, näin kauas ja kannoin elämää.

Kuivuin komeaksi honkapuuksi, johon tikka hakkasi pesän. Näin sen poikasten kasvun ja ensimmäiset lentoon lähdöt, elämä oli minussa, suojelin sitä,  vaikka olin jo kuivunut honka.

Nyt olen pitkospuu ja tunnen askelten painon ylläni. Olen kantanut monta ihmistä tunturiin.

Näen monen vaeltajan ilon, kun he saavat kävellä minun avullani yli vaikeiden maastojen.


VAELTAJAN TARINA

Minä olen vaeltaja, joka kuljen tunturin rinnettä. Näen jalkojeni alla aaltokiven ja pohdin sen syntyä.

Näen kiven päällä hongankäppyrän ja ajattelen sen eläneen kiveen verrattuna vain hetken. Ja kuitenkin se on jo osa tunturin tarinaa.

Mietin, olenko minä, tunturin yli kulkeva vaeltaja, osa tätä tarinaa. Jääkö minusta tänne mitään.

Tunturipurosta löytämäni sydänkiven jätin huipun kivikasaan, jääkö siitä murunen tähän ajan loputtomaan janaan.

Olen tunturissa kulkeva vaeltaja ja koen äärettömyyden, tunnen katoavaisuuteni ja hetkeni mitan tunturin aikajanalla.


IHMISEN OSA

Kuljen pitkospuilla ja ajattelen, kuinka tärkeät ne ovat kulkijoille. Miten ilman niitä vaellus monin paikoin olisi vaikeaa ja myös mahdotonta.

Haluaisin olla kuin nuo pitkospuut ja kuitenkin siihen on kuljettava pitkä vaellus.

Pitkospuuksi pääsee vain kasvamalla. On kasvettava pitkään ja tultava pieneksi.

Olen pitkospuilla kulkeva vaeltaja, joka saa kokea tämän hetken.

Tämä hetki on ainoa mitä saan, siinä on ihmisen osa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti