perjantai 26. kesäkuuta 2015

KORJAAMATON VIRHE



VIRHEEN PELOSSA ON VAIKEA PITÄÄ UNELMIA ELOSSA

Virheen alussa on usein hyvä yritys ja lopussa toisinaan hyvä opetus. Ei niitä siitä syystä kannata silti tehdä. Ilman niitä on kuitenkin vaikea elää. Virheen pelossa on vaikea pitää unelmia elossa.

Aina voi mennä harhaan, vaikka kuinka hyvin reittinsä etukäteen suunnittelisi. Voi eksyä, vaikka vaeltaisi opastetulla vaellusreitillä. On yllättäen keskellä erämaata ja tajuaa, että on eksynyt.

Suuret virheet alkavat pienin askelin, vievät kauemmas oikeasta ja ovat kohta kaukana aiotusta. Kaikki olisi ollut korjattavissa alussa yhdellä liikkeellä, yhdellä askelella, lopulta jokainen askel vei yhä enemmän eksyksiin.

Olimme suunnitelleet reitin jo ennen kuin lähdimme. Vaelluskohde oli tuntematon ja odotimme tunturiin pääsyä innolla.

Reitti päätettiin kuitenkin lähtöaamuna kääntää toiseen suuntaan, koska sitä oli eräässä vaellussivustossa suositeltu.

TUNTURIN KAINALOSSA

Matka alkoi hienosti, oli kesäkuun alkua ja lämpötila hieman yli kymmenen astetta. Tunturituuli hyväili raikkaasti ihoa eikä hyttysiä ollut kuin muutamia. Aurinko ja sade vuorottelivat, niin että vaatteita sai vaihdella usein. Kerrospukeutuminen oli taas hyvä valinta.

Tuntureita oli monta ja tarkoitus oli vaeltaa niistä korkeimman huipulle päivän aikana. Nähtävää riitti ympärillä paljon ja varsinkin alkuun matka oli hidasta jatkuvan kuvaamisen vuoksi.

Vähitellen loputtomaan kauneuteen ja tunturimaiseman äärettömyyteen tyyntyy, jää lepäämään sen syliin ja kulkee, kuin lapsena äidin kainalossa tai pikkupoikana isän reppuselässä virran yli.


PURO SOLISI KUTSUVASTI

Missä teimme virheen, joka vei meidät pois reitiltä ja lisäsi vaelluksemme pituutta kymmenisen kilometriä, on helppo huomata maastokartasta näin jälkikäteen.

Aurinko oli juuri jäänyt tummien pilvien taakse ja sade alkoi piiskata tunturin rinnettä. Vesi sai kivet ja juurakot pian petollisen liukkaiksi ja kaivoimme vettä pitävät kuoritakit esiin. Polku edessä laskeutui soiseen juonteeseen.

Ylempää tunturin rinteeltä kuului silloin iloista solinaa ja näimme pienen puron laskevan juuri sinne alempana olevaan hetteikkoon. Samalla aurinko jo pilkisti ylempää tunturin rinteen puiden välistä. Olimme sen verran alhaalla, että puustoa oli vielä runsaasti.

KIRKASTA JA JÄÄKYLMÄÄ PUROVETTÄ

Lähdimme katsomaan puroa siinä toivossa, että saisimme siitä hienoja kuvia ja samalla kiertäisimme hetteikön, jota kohti vaelluspolku kulki.

Nousimme kohti solisevaa puroa, ilmassa väreili pieni jännitys siitä, kuinka kaunis se olisi. Tunturin rinnettä pitkin tihkusateessa siivilöityvä auringonvalo loi satumaisen tunnelman.

Puro teki tunturin rinteessä upean pienen putouksen yli sammalmättään. Mukanaan se oli tuonut hietaa ja kevättulvien mukana kauniita kiviä, jotka olivat levinneet puolikaareen kuin minirantana.

Vesi oli kirkasta ja jääkylmää. Asetimme vuorotellen kourakupit putoukseen, joimme niin kauan, että käsistä meni tunto ja täytimme vielä kuksat vedellä.


SYDÄN TAKAISIN OIKEAAN PAIKKAAN

Otimme kuvia paljon ja kiipesimme yhä ylemmäs katsomaan. Aina vain kauniimpana puro tuli vastaan pieninä putouksina ja hiekkasärkkinä. Lopulta istuimme tunturin rinteeseen kuksat kädessä, hörpimme vettä ja kuuntelimme puron solinaa.

Päätimme sitten jatkaa matkaa ja kiertää alkuperäisen ajatuksen mukaan hetteikön, joka oli polkua pitkin tulossa vastaan. Otin puron kivistä yhden sydämenmuotoisen ja ajattelin viedä sen tunturin huipulle.

Ajattelin, että sieltä se ehkä oli tullut kevättulvien mukana, joten palauttaisin sen sinne. Ajatuksen naivin tunteellinen loogisuus viehätti minua.

Palauttaisin tunturin sydämen takaisin sen oikealle paikalle.


PITKOSPUUT YLI SUON

Lähdimme siis tunturipurosta poispäin ja ajattelimme laskeutua takaisin reitille, kun vastaamme tulikin alas vievä polku. Lähdimme sitä ja oletimme sen vievän takaisin vaellusreitille, jolta olimme tunturipurolle lähteneet.

Pian eteemme tulivat pitkospuut, jotka veivät meidät alas kuusirämeikköön yli vesilammikoiden ja suonsilmäkkeiden. Muutamassa kohdassa suuri puu oli kaatunut yli pitkospuiden ja ylitys vaati vähän taiturointia, ettei olisi pudonnut lammikkoon.

Märällä suolla pitkospuut olivat osittain painuneet sisään ja notkahtelivat niitä kävellessä. Mielestäni mikään ei ole niin miellyttävä alusta kuin pitkospuut. Suon jälkeen polku nousi rinteeseen ja lähti siitä kiertymään vielä alemmas metsään.


SULAUDUIN MAISEMAAN

Kauempana polusta näimme jyrkän mäen, joka laskeutui syvään kuruun. Siitä ylös nousi tunturin kivirakkainen rinne ja kurun pohjalla kohisi virta. Lähdimme jälleen polulta ja tulimme jyrkän rinteen reunalle. Näky oli henkeä salpaavan kaunis.

En malttanut olla laskeutumatta jyrkkää rinnettä, jonka pohkalla oli vielä lunta ja virtaavaa vettä.

Askel kerralla, puun oksista ja rungoista kiinni ottaen laskeuduin tasanteelle, josta sain mieluisia kuvia.

Istahdin sitten kaatuneen puun rungolle ja katselin kauan kurua, joka juontui läpi tunturijonon. Ensin mietin asioita, joita vaelluksella olin ajatellut pohtia.

Huomasin kuitenkin, ettei ääretön kauneus ja silmien eteen avautuva näkymä suonut mitään niin pientä tulevan mieleen.

Olin vain siinä ja tunsin sulautuvani mukaan.


OLIMME KULKENEET HARHAAN

Lopulta lähdin nousemaan takaisin lähes suoraa rinnettä ylös. Tiesin, että yksi virheaskel veisi kurun pohjalle, joten pidin vauhdin yllä ja luotin vaistooni. Pian olin ylhäällä ja jatkoimme matkaa.

Polun jatkuessa alaspäin se lähti samalla kiertämään toisen tunturin rinnettä ja ymmärsimme menneemme harhaan reitiltä.

Tulimme kohtaan josta näkyi kaukana järvi ja opaskyltit joista näki matkan sinne. Olimme vaeltaneet jo monta kilometriä täysin päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus.

Ei auttanut muuta, kuin pitää evästauko ja palata takaisin samaa reittiä sinne purolle asti, jossa menimme harhaan.

Ja tietysti se hetteikkö, jota olimme lähteneet kiertämään tunturipurolle oli kaikesta huolimatta mentävä läpi.

Lopulta olimme kuitenkin taas oikealla reitillä ja edessä oli nousu tunturin huipulle.


SITÄ VIRHETTÄ EMME KORJAISI

Ennen sitä tulimme lammikon luo, jonka kirkkaan veden läpi näki pohjan kauniina. Teimme siihen pienen nuotion, keitimme nokipannussa kahvit ja söimme eväät.

Mietimme kirkasvetisen lammikon rannalla istuessamme ja mustaa kahvia kuksista hörppiessämme eksymistämme.

Tulimme siihen tulokseen, että kannatti eksyä.

Yhtään harha-askelta emme olisi halunneet vaihtaa pois.

Sitä virhettä emme haluaisi korjata.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti