torstai 18. kesäkuuta 2015

ISÄ JA POIKA


Lähde pulpahtelee ja nostaa hiesua, joka leijuu kirkkaassa vedessä kuin unessa. Lähde on kolmesataa metriä korkean vaaran laidassa ja siitä on parikymmentä metriä järveen.

Isä katsoo poikaansa, joka kumartuu kiven päällä, ojentaa kätensä ja antaa veden soljua kirkkaana kourakupin yli, pisarat putoilevat lähteen pintaan kuin kuluneet vuodet.

Pojan juodessa raikasta lähdevettä suuri kivi hänen jalkojensa alla keinahtaa ja osuu alapuolella olevaan. Ääni veden alta on isän korvissa kuin kellon lyönti.

Ajan kellon hitaan täyteläinen kumaus.

TUOHILIPPO LÄHTEELLÄ

Vesi pulpahtaa lähteestä ja saa hiesun liikkumaan pohjassa, hiekanjyvät leijuvat ja vesi on niin kirkasta, että jokaisen niistä voi erottaa.

Isä katselee lähteen suuria kiviä. Vuosia sitten ne olivat kehänä lähteen ympärillä ja suojasivat sitä vaaran maanvyörymiltä.

Lähde oli vaaran takana sijainneen talon kaivo, josta haettiin käyttövettä. Kerran sitten lähdettä ei enää tarvittu ja se unohtui.

Kalastajat ja ohi vaeltavat sitä joskus janoonsa käyttivät, ihmettelivät raikasta ja kirkasta, pulppuavaa lähdettä, tekivät tuohilipon, joka maatui koivunoksaan.


RUOSTUNUT LAPIO

Isä löysi lähteen aikoinaan sattumalta. Poika ei ollut vielä syntynyt silloin. Isä painoi lähteen sijainnin mieleensä ja kävi myöhemmin siellä juomassa raikasta vettä.

Vuosikymmeniä sitten, kun poika oli vielä pieni, he tulivat lähteelle ensimmmäisen kerran yhdessä. Silloin reunakivet olivat vielä ryhdikkäinä ja suojaavina lähteen ympärillä.

Vesi pulppusi hietapohjan jyviä kevyesti pöläyttäen. Lapio, nyt hauraan ruosteinen ja varresta katkennut, oli silloin vielä kauniisti veistetty, puukahvakin ehyt.

Nyt lähde on osittain jo umpeen kasvanut ja juomaan kumartuva poika aikamies. Isä on jo sairauden leimaama, vaikka vielä jaksaa pojan mukana vaeltaa ja nauttia tästä hetkestä lähteellä.

AJAN KIVISET KELLOT

Pojan kyykistyessä kivelle isä äkkiä muistaa tämän tehneen pienenä juuri samoin juodessaan. Vuosikymmenet ovat ohut seinämä, jonka läpi toisinaan voi nähdä.

Isä näkee ajan kellojen siirtyvän ja pojan lapsena samassa kohdassa kiven päällä vedestä peilautuvien kasvojensa yli vettä juomassa. Hän näkee ajan harson taakse, ja näkee vieläkin kauemmas; isä näkee omaan lapsuuteensa.

Hän on itse vielä pieni poika ja seisoo isänsä jalkojen juuressa. Olo on hieman jännittynyt ja pelokas, mahan pohjaa kipristelee.


RIIMUKIRJOITUS PETÄJÄSSÄ

Mökki, tai eräkämppä on pitkän niemen nokassa ja sinne tullaan järven yli veneellä.

Niemen päässä on ikihonka, jonka kylkeen joku kulkija oli kauan sitten veistänyt outoja merkkejä.

Poika kävi niitä usein ihmettelemässä, kunnes eräänä kesänä joku oli veistänyt ne pois.

Nyt poikaa jännittää, koska isä aikoo nostaa hänet katolle hakemaan leikeissä sinne lennähtäneen esineen.

Isän vahvat kädet kohottavat hänet kevyesti vihreälle huopakatolle, joka on auringosta lämmin ja tuoksuu hyvälle.

Poika hakee esineen ja konttaa takaperin katon reunalle. Hän ei uskalla katsoa alas, mutta tuntee isän lujan otteen, joka laskee hänet maahan ja pörröttää tukkaa.

Poika juoksee veneelle, hän on käynyt katolla ja se tuntuu upealta.

VUOSIEN OHUT HARSO

Isä hätkähtää muistoistaan kun poika nousee lähteen reunakiveltä, ottaa juomapullon ja täyttää sen.

Isä juo vielä muutaman kourallisen vettä, joka on niin kylmää, että polttaa kättä. Hän vilkaisee vielä taakseen ja kävelee poikansa perässä veneelle.

Kivet, suuret kuin ajan kellot, liikkuvat takaisin tähän hetkeen, harso vuosien yli laskeutuu.


SYDÄMEN MUOTOINEN KIVI

Isä ja poika vaeltavat tunturissa koko päivän ja tulevat pitkospuilla kohtaan, johon kuuluu puron solinaa. He lähtevät ylös katsomaan sitä.

Puro tulee jostain ylhäältä tunturin rinteestä, kuljettaa mukanaan hiekkaa, joka on kasautunut paikoin leveiksi ja pyöreiksi kehiksi varvikkoon.

Poika asettelee kameraa ja ottaa kuvia ajastuksella juoksevasta vedestä. Isä kävelee ylemmäs katsomaan.

Hän löytää pienestä sammalmättään yli virtaavan putouksen juuresta sydämen muotoisen kiven ja poimii taskuunsa.

KAMERA KOLAHTAA KIVIIN

Iltapäivällä isä ja poika tulevat huipulle, se on tunturijonon korkein huippu. Tunturituuli on raikas ja kerää tummia pilviä heidän päälleen.

Isä menee kulkijoiden merkiksi keräämien kivikasojen välistä puukyltin viereen ja poika asettaa kameran jalustalle. Hän virittää aikalaukaisun ja harppoo isän luo.

Äkkiä alkaa kova sade, joka tunturin  huipulla tulee rakeina. Tuulenpuuska puhaltaa yllättäen rajuna ja isä näkee pojan kameran kaatuvan jalustalta.

Kolahtaen se kaatuu kiviin, juuri kun poika ehtii isän viereen.


SYDÄNKIVI SEITAKERON HUIPULLE

Poika menee katsomaan ja sanoo, että objektiiviin on tullut pari naarmua. Hän ei kuitenkaan harmittele sitä. Ei ole ollut koskaan materialisti.

Isää harmittaa hieman. Hän näki kaiken ja syyttää itseään, vaikka tuulenpuuska tuli yllättäen. Yhteiskuva otetaan pienellä digikameralla, joka isällä on mukana.

Isä ja poika istuvat hetken hiljaa ja levähtävät ennen laskeutumista.

Isä asettaa purosta ottamansa sydämen muotoisen kiven yhden kivikasan päälle huippukyltin viereen.

Hän huomaa kyltistä, että huipun nimi on saamenkielellä Seitakero.

JOUTSENPARIN OHILENTO

Illalla isä ja poika istuvat ja keittävät nokipannussa tervaskahvit. Järvi on tyyni ja pieni lintu laulaa kuusen havujen kätköistä. Isä miettii olisiko se kuusitiainen näin pohjoisessa.

Linnulla on pesä harmaantuneessa pöntössä. Joutsenpari lentää keskeltä järveä ja juttelee keskenään kovalla äänellä.

Järven perällä uljaat linnut laskeutuvat iltasyönnille.


AURINKO LASKEE TUNTURIJONON TAAKSE

Poika huomaa kaukana tunturin taakse kulkevan auringon sytyttäneen mäntyjen latvat kuin punertavaan tuleen. Hän sanoo menevänsä viereiselle kummulle kuvaamaan auringonlaskua.

Isä lähtee pojan perässä ja huomaa tämän juoksevan kuin pikkupoikana. Pojan into tarttuu isään ja hänkin ryntää juosten kummun päälle.

Rinteen toisella puolen isä ja poika istuvat katsomaan auringonlaskua. Yli järven, kaukaa tunturin vierestä se kultaa sillan kummulle asti.

VALKOINEN KIVI

Isä muistaa samalla parin vuosikymmenen takaa, kuinka he pojan kanssa tulivat tälle kummulle retkelle katsomaan tunturia ja paistamaan nuotiolla makkaraa.

Poika löysi silloin jostain kummulta valkoisen kiven ja näytti sitä isälle. Hän halusi ottaa kiven mukaansa.

Isä vilkaisee tunturiin katsovaa poikaa. Hän näkee mielessään tämän juoksevan nuotiolle silmät loistaen näyttämään löytämäänsä valkoista kiveä.





4 kommenttia:

  1. Kaunis tarina isän ja pojan suhteesta parhaimmillaan.

    Hienon hieno side kulkee sukupolvien läpi ja on lähes näkymätön. Siihen ei välttämättä tarvita sanoja, vaan yhteiset kokemukset ja tunteet lujittavat sen.

    Minulla paras kokemus isän ja tyttären suhteesta oli eräänä keväänä, kun koulu oli loppunut ja olin pääsyt kaupungista koululaisasunnosta maalle.

    Oli hauenkutuaika. Lähdimme peltojen perälle lahteen katiskoita katsomaan. Kävelimme peltoa pitkin rinnakkain. Isän käsivarsi kulki niskani takaa käden ollessa kevyesti hartiallani. Meillä oli sellainen kaverus- ja me-henki.

    Monet kerrat olen siellä lahdessa katiskoilla käynyt - myöhemmin yksinkin.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Kauniisti kuvasit tuon sukupolvien läpi kulkevan lähes näkymättömän säikeen. Niin sen kirjoittaessani koin ja näin kuvina mielessäni.

      Oma tarinasi isäsi ja Sinun kalaretkestä halki alkukesän peltojen on myös hyvin herkkä ja koskettava. Isäsi, runoilija ja ahkera kirjoittaja olisi siitä varmasti kronikan kirjoittanut. Saattoipa pöytälaatikkoonsa sellaisen tehdäkin.

      Lieneekö lahdelmassa tämän kevään kutuhaukia katiskalla vielä pyydetty?

      -harzu

      Poista
  2. Käytiin siellä päin juhannusviikolla. Luulin, ettei meillä ollut siellä enää ainoatakaan katiskaa, kun niitä on sieltä tuotu tänne nykyisen kodin luokse päin. Yllätys, yksi katiska oli mutta sitä ei ehditty laittaa lahteen. Paljon oli muuta tekemistä.

    Sitä paitsi paras haukiaika oli varmaan jo mennyt. Ennen katiskalla kalastaminen aloitettiin jo jäidenlähdön aikaan. Veljellä oli nyt verkkoja isommalla puolella järvessä. Saimme häneltä savustettua siikaa!

    Lahteen laskevan joen toisessa päässä olevasta lammesta olen saanut joskus katiskalla 27 hyvin suurta ruutanaa. Minun piti hakea mieheni sitä katsikaa nostamaan. Kaadoimme ruutanat pienen jollan pohjalle. Siitä heittelin ne melkein kaikki takaisin lampeen. Pari otettiin maisteltavaksi.

    Ruutana on sitkeähenkinen. Se voi elää matalassa lammessa, vaikka happi melkein loppuisi talvella. Sen aineenvaihdunta muuttuu sellaiseksi, että yhtenä lopputuotteena syntyy alkoholia. Niinpä on sanonta, että jospa kaikki Suomen lammet viinaksi muuttuisi!

    Ruutanaa en meinannut saada hengiltä edes katkaisemalla sen sydämestä lähtevän valtimon. Se kala oli jääkaapissa perkaamattomana yön yli ja vielä potki aamulla. Ei se viinalta maistunut vaan aika sokeriselta.

    Telkän pönttö on lähellä entistä katiskapaikkaa joen ja lahden yhtymäkohdassa. Ei ole tietoa, onko siinä pesitty kuluneena keväänä.

    Sorsan pesän näin muualla. Osuin lähelle aivan sattumalta. Kun emo lähti lähti pesästä, näin siinä aika monta munaa. Muutaman päivän päästä poikaset olivat kuulemma kuoriutuneet ja emo ohjannut pojat veteen.

    Metsää on siellä viime kesänä harvennettu. Nyt ei kuulunut satakielen laulua. Ennen sitä kuului alkukesällä iltaisin niin voimakkaasti, että joenuoman ja lahden molemmilla puolilla nousevat rinteet oikein kaikuivat.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Kirjoitit Ystäväni hienosti lapsuutesi maisemien tästä hetkestä. Oli mukava lukea, että ne maisemat ovat yhä veljesi hoidossa ja haukien kutupaikallakin yksi katiska vielä, kuin muistona isäsi kanssa tekemästäsi kalaretkestä.

      Ruutana on minulle oudompi kala, en ole sellaista koskaan saanut tai syönyt. Mielenkiintoinen oli tieto sen kehittämästä alkoholista ja sanonnasta, jonka se on synnyttänyt. Sitkeä kala on kuitenkin kysymyksessä. Voisi sanoa, että ruutana on sisukkuuden perikuva!

      Näitä luontotarinoitasi on mukava lukea, ne ovat leppoissaa kerrontaa, joka vie ajatukset rauhoittavan luonnon pariin, miltei näen telkän syöksyvän kotilammeltani pönttöönsä. Ihmettelin aina sen lähtönopeutta ja paluun tarkkuutta. Myös siitä tulee legendaarinen sanonta: "Lähti kuin telkkä pöntöstä"!

      Satakielen laulu on niin kaunista, että mieleesi jäänyt konsertti on varmasti ollut huikea, sitä olisi ollut ilo kuunnella!

      -harzu

      Poista