keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

ELÄMÄN KYSYMYS


Elämä lahjana annetaan, hymyillen vastaan otetaan, huumorilla avataan ja kyynelillä katsotaan.

On oltava tosi ja tosissaan, mutta ei tosikko.

Edellisestä blogistani tuli minullekin yllättäen henkilökohtaisempi kuin aluksi ajattelin.

EPÄTOIVOINEN BLOGI

Tarkoitukseni oli kirjoittaa epätoivoinen blogi, tarina, jossa ei toivoa ole. Onhan minulla toivottomuudesta omakohtaisiakin kokemuksia.

En kuitenkaan ajatellut tuoda niitä blogiin kahdesta syystä.

Ensimmäinen syy oli ihmisen luontainen itsesuojeluvaisto.

On vaikeaa kertoa, että on vaikeaa.

Helpompi on luetella onnistumisiaan.

Voi kerätä omista ja sukunsa saagoista mitalirivistön rintaansa.

Painava taakka, joka loistaa yhtä valheellisena, kuin totalitaarisen valtion kenraalin prenikat.


SANOJEN VIRTAPIIKITYS

Toinen syy oli eräs koskettava tarina, jonka olen usein kuullut, mutta en väsy koskaan sitä ajattelemaan.

Elämäntarina selviämisestä masennuksen mustasta ja voimat loppuun imevästä kuilusta.

Tämä ihminen, joka sieltä masennuksen kuilusta selvisi, on tänään vahva ja voimakas tukihenkilö.

Olen yksi, joka on saanut häneltä rohkaisua ja tukea useita kertoja.

Aina hänen sanoistaan virtaa tietoisuus, että tästä selvitään, on selvitty myös pahemmista tilanteista.

Hänen sanomanaan on jokaisessa sanassa virtapiikki.

OMA TARINA

Ymmärsin kuitenkin kirjoittaessani, että ellen anna itseäni ja sieluni vammaa mukaan tähän tekstiin, en voi kirjoittaa kärsimyksestä toisillekaan.

En voi paeta edes tuon kovia kokeneen ja niistä selvinneen ystäväni selän taakse.

Ajattelin, että kirjoitan hänen tarinansa ja selviytymisen mahdottomasta kokonaan omassa blogissa.

Hän on antanut luvan kertoa tarinansa ja tulen sen tekemään, niin paljon arvostan selviämistä masennuksen kuilusta.

Siinä tarinassa puhuu selviytyjä, joka tänään elää onnellisena täysipainoista elämää ja on vertaistukena toisille.

Eilen siis päätin kirjoittaa epätoivoisen blogin, ja kertoa siinä myös oman tarinan.

KUINKA PITKÄLLE VOI MENNÄ

Mietin tuota blogin tekstiä ja sitä, kuinka pitkälle voi kirjoittamalla mennä, miten syvälle sanoilla päästä kokemukseen sisälle.

Ajattelin, että sanoilla on valta astua vain rajalle, jonka taakse kokemus on jo mennyt.

Sanoilla voi kuvata sen, minkä ymmärtää.

Ilman sanojakin ymmärtää saman kokenut.

Niin pitkälle mielestäni voi sanoilla vain mennä.

Ehkä se on hyväkin, sillä voi olla, että jos osaisi sanoilla perille asti, ei enää osaisi kuvata paluuta.

Jos kokemukseen pääsisi liian syvälle sanoilla, olisi siellä jo itsekin ja tarvitsisi apua pois päästäkseen.

Kuiluun voi kurkistaa, mutta oikeasti sieltä ei omin voimin pois pääse.

Onneksi sieltä voi päästä pois ja olla sen kokemuksen vuoksi voimakkaampi.

Voi tuoda samalla viestin siitä, että masennuksen kuilusta voi selvitä.


MASENNUKSEN MUSTA KUILU

Että voisi kirjoittaa epätoivoisen blogin, on kirjoitettava epätoivoinen tarina.

Kaikki eivät selviä masennuksen mustasta kuilusta, toiset se nielee lopullisesti.

Eilinen blogini syntyi omalla tavallaan hiljaisena ajatusvirtana, rakentui ja jäsentyi lause kerrallaan.

Halusin tietoisesti kirjoittaa synkän blogin ja antaa äänen epätoivoisen ihmisen hätähuudolle.

Ihmiselle, joka ei jaksa enää, joka on kokenut epäonnistumisen raskaan painon elämänsä yllä.

Löytänyt siihen syyllisen sydämestään ja tuominnut itsensä.

Ihmiselle, joka on masentunut ja uupunut omien vaatimustensa alle.

EPÄTOIVO ILMAN TOIVOA

En halunnut tuoda siihen tarinaan mitään toivoa, en edes yhtä toivon pilkahdusta, koska sitä ei mustaan kuiluun tule.

Halusin tekstissä asettua epätoivoisen ihmisen rinnalle.

Asettua siihen hänen mustaan, masennuksen virtaansa.

Tietoisena siitä, ettei niin syvälle voi mennä missä ihminen siinä tilanteessa on.

Halusin kuitenkin yrittää edes jonkun, yksin taakkojensa alle uupuvan sydämen tavoittaa.

Kirjoitin siis epätoivosta ilman toivoa.

VALONSÄTEEN POLKU

Toivo tuli kuitenkin jo ensimmäiseen lauseeni loppuun, tuli kuin aamuinen valosäde, joka lattialaudoille osuu seinänraosta.

Autingonsäteenä, joka viiltää kiilan epätoivon pölyn läpi ja tekee valon polun epäonnistumisilla ja pettymyksillä katetulle pöydälle.

Pöydälle, jonka antimia syönyt on niiden täyttämä ja uskoo, ettei muuta enää ole elämässä tarjolla.

Valonsäteen kiila tekee polun, jonka kautta voi vielä nähdä jotain uutta.

Voi nähdä toivon maisemien aukeavan raikkaina ja kirkkaina.


SANOJEN VOIMATTOMUUS

Ymmärsin kirjoittaessani, että epätoivon musta kuilu on liian syvä minulle. Se on liian syvä jokaiselle.

Sanoilla voin mennä sinne, mutta siihen tilaan ei mennä, siihen joudutaan.

Ja siitä tilasta ei ihminen ilman ihmettä nouse, olipa se ihme mikä tahansa.

Olen sen kokenut, kun vein vakavasti masentuneen uskovan ystäväni hoitoon sairaalaan.

Koko pitkän ajomatkan, kauniin elokuun illansuun, yritin puhua häntä irti masennuksesta.

Yritin ja käytin kaikki sanani, mutta ne putosivat hänen ympärilleen helähdellen.

Sellaisia ovat sanat, masentuneen ihmisen kuiluun ne eivät kuulu.

HALASIMME HYVÄSTIKSI

Muistan vieläkin, vuosienkin jälkeen, ne männynkyljet, jotka laskeva aurinko niin kauniisti värjäsi.

En siinä hetkessä tiennyt, että aurinko laskeutui ystävälleni viimeisen kerran.

Kun käännyimme sairaalan alueelle, pysäköin auton ja nousimme hyvästelemään.

Halasin häntä ja lupasin tulla käymään, mutta hän vastasi hiljaa torjuen.

YKSINÄISYYDEN SYMBOLI

Mieleeni on jäänyt kuva hänestä sairaalan ovella laukku kädessä. Näen siinä kuvassa yksinäisyyden symbolin.

Yksinäinen mies, varjona suuren sairaalan seinällä.

Seuraavana aamuna hän teki itsemurhan.

Muisto hänen hautajaisistaan on yhä elävänä mielessäni.


KUORI OLI JO LIIAN KOVA

Ystäväni arkkua kantaessani, soivat  mielessäni askel kerrallaan sanat: “armahda itsesi, armahda itsesi...”.

Ymmärsin, ettei tuo ystäväni enää pystynyt löytämään armoa itselleen.

Hän oli jäänyt oman masennuksen kuorensa sisään, eikä saanut edes kättä sieltä esiin.

Kättä, johon tarttumalla olisi voinut kiskoa hänet pois masennuksen kuilusta.

Hänen kuorensa oli jähmettynyt liian kovaksi.

IHMISEN ON ARMAHDETTAVA ITSENSÄ

Ymmärsin siinä arkkua kantaessani, että on hyväksyttävä epätäydellisyytensä ja armahdettava itsensä.

Ellei ymmärrä sitä ajoissa ja pyrkii olemaan täydellinen.

Yrittäessään aina onnistua, epäonnistuu varmasti.

Silloin voi joutua syvään masennuksen kuiluun.

Voi jäädä niin jähmettyneen kuoren sisään, ettei pysty ottamaan enää edes tarjottua apua vastaan.

EPÄTOIVO EI OLE VAIN SANA

En varmaankaan olisi enää kirjoittanut tuota vieläkin kipeää kokemusta ystäväni itsemurhasta.

Olenhan siitä kirjoittanut oman blogin yli vuosi sitten, jossa kuvasin tuon viimeisen matkamme.

En olisi kirjoittanut, jos en olisi ajatellut, ettei epätoivosta voi kirjoittaa vain sanoin.

Oman epätoivoni läpikäyminen ja ystäväni epätoivon kokeminen ovat se kokemuspohja jolta kirjoitan tästä aiheesta.

Ymmärrän ehkä juuri siksi epätoivoisia, itsesyytösten ja oman riittämättömyyden paineiden alla eläviä.


ELÄMÄN ILO JA VALO

Minä löysin elämässäni kokemani epätoivon kautta toivon uskosta Jeesukseen.

Löysin hänestä Hyvän Paimenen, joka vie elämän halki, vaikka se veisi välillä pimeänkin laakson kautta.

Ilman Hyvään Paimeneen luottamista ja turvaamista olisi minunkin luonteelleni tämä elämän taival ollut liian raskas.

Onneksi hän on kanssani joka askeleella, ohjaa oikealle tielle ja vie perille.

Siinä on luottamus, joka tuo ilon ja valon synkimpäänkin päivään.

OMIEN TUNTEIDEN KÄSITTELY

Ymmärrän sen, ettei usko ole mikään tae siitä, ettei ihminen masentuisi tai tekisi itsemurhaa.

Olihan kertomukseni ystävä uskovainen jo nuoruudestaan asti.

En minäkään löytänyt uskoa masennuksen aikana.

Selvisin omasta masennuksestani, kun opin ymmärtämään omia tunteitani itkemällä, puhumalla ja kirjoittamalla.

Uskon löysin vasta masennuksen koettuani ja selvittyäni siitä.

ELÄMÄN KYSYMYS

Ajattelin tuon kaiken koettuani, että elämällä täytyy olla jokin suurempi tarkoitus, muuten en joutuisi käymään läpi näin rankkoja kokemuksia.

Muuten elämä olisi eloonjäämistaistelu.

Elämä olisi vain selviytymistä, ilman ihmiseen asetettua kysymystä.

Kysymystä, joka vaatii vastausta.

OMAN KOKEMUKSEN ARVO

Ymmärrän kyllä, ettei tämä kysymys anna kaikille samaa vastausta, mieletöntä olisi edes sitä vaatia.

Jokaisella on oikeus etsiä oma vastaus.

Siinä elämän rikkaus ja jokaisen kokemus asettuu oikeaan arvoon.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti