sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

ALKUKESÄN LUONTOTARINAT


VÄLLÄYKSEN LUONTOTARINAT KESÄKUULTA


Kuusitintin ja sinitintin perheet ovat jo lähteneet pihastamme avarammille maille. Kirjosieppo vielä ilmeisesti ruokkii pöntössä poikasia.

Kun kävin kompostorilla tänään, niin kompostorin takana olevasta kottaraispöntöstä, joka onkin ollut joka vuosi oravan varaama, pilkisti oravan pää.

Kun touhusin kompostorin luona, niin se pää ja yksi käpälä pysyivät siinä aukolla liikkumatta.

Kun vein kompostoriin myöhemmin vettä kostukkeeksi, niin orava taas pilkisti pöntön aukosta, mutta ei hievahtanutkaan, vaikka kävin vähän lähempänä ja kuvasin sitä.


KYHMYJOUTSENEN POIKASET

Sitten kävin vielä kerran siellä lähellä. Ensin ei näkynyt mitään, mutta kyllä se pää taas tuli esiin hieman eri asennossa kuin edellisillä kerroilla.

Asukas sieltä katseli. Mietin millaiset pehmusteet siellä mahtaa olla.

Kun käytiin viikonvaihteessa mökillä, niin kyhmyjoutsenilla oli jo poikaset.

Ne olivat niin kaukana, etten selvästi nähnyt, montako poikasta oli, ainakin neljä, luulisin.


VILLALANKA JA PESÄNRAKENTAJA

Ikkunasta näin, että pieni lintu touhusi omenapuun vierellä vadelmanvarren kimpussa.

Tarkemmin katsottuani huomasin paksun sinisen villalangan takertuneena siihen varteen. Lintu yritti kauan irrottaa langanpätkää.

Menin sinne avuksi ja irrotin sen langan vadelman piikeistä. Oikeastaan siinä oli kaksi lyhyehköä pätkää. Lintu pyrähti pensasaitaan, ehkä siellä oli tekeillä pesä.

Asetin langat nurmikolle ja toivoin, että lintu uskaltaa tulla hakemaan ne. Varmaan niitä tarvittiin pesän pehmikkeeksi, tai somisteeksi sininen raita.

Nukkumaan ruvetessani näin ne langat vielä, mutta aamulla ne olivat hävinneet. Voin kuvitella, miten onnellinen pesänrakentaja oli.


SIIKANEN KURKUSSA

Tänään oli kostea mutta leppoinen sää. Kävelin pienen lenkin. Joku peipponen vielä lauloi lenkin varrella korkealla puussa.

Niinhän sanotaan, että linnut lopettavat laulamisen, kun siikanen menee kurkkuun.

Katselin katua kulkiessani ihmisten pihoja. Hyvin erilaisia ne ovat, jotkut ahtaasti istutettuja, jotkut jätetty avariksi ja jokut siltä väliltä.

Osassa pihoista on paikalla luonnostaan kasvaneita puita. Täällä on kunta halunnut, että alunperin metsäiset tontit pidetään ainakin osittain metsäisinä. Puita saa kaataa vain luvalla.


VIHERPEUKALON PIHA

Ihailen erään viherpeukalon pihaa, johon on saatu mahtumaan aika paljon kasveja ilman että se näyttää ahtaalta.

Siellä on todella kauniisti leikattuja luumu- omena ym. puita ja jokunen marjapensas. On myös monenlaisia, eri aikaan kukkivia koristekasveja. Erityisen kauniita ovat hänen monenlaiset pioninsa, jotka ovat omassa ryhmässään.

Nurmikkoa leikataan siellä hyvin usein. Kaikki vähäinenkin nurmikkosilppu annetaan marjapensaille.

MUSTIKAT JA RUSAKOT

Kotipihaan tultuani kuljin kirjosiepon pöntön ohitse, Sieltä kuului vielä voimakkaasti ruokaa vaativa sirkutus. Tänään näkyi yksi rusakko pihallamme mutta oravaa en nähnyt.

Yritän varjella pensasmustikoitani Ainoa ja North blue:ta verkoilla rusakoilta. Jostakin syystä rusakot ovat mielistyneet mustikkapensaisiin.

Viimeaikoina on ollut sateisia ilmoja. Marjapensaiden oksat ovat alkaneet kovasti kasvaa vettä saadessaan ja ovat raskaina painuneet alas. Joitakin karviaisten uuskasvuja on jopa katkennut.


SYREENIT JA ALPPIRUUSUT

Meidän katuojan luiska on auringonpaisteen puolella ja yleensä aika kuiva. Siihen on ollut vuosien ajan vaikeaa saada kasvamaan jotakin. Kasvu on ollut hidasta.

Nyt olen iloinen, että sekin on viimein rehevöitynyt kauniisti. Syreenit ja alppiruusu kukkivat siinä ylimpänä parin männyn alla. Sitten siinä on alempana perennoja ja kurttulehtiruusua ja juhannusruusua.

Nuoria mäntyjä, angervoja ja tuhkapensaita on siinä pensasrivissä myöskin. Olen laittanut alimmaksi ojaa reunustamaan kivireunuksen, jotta luiskan multa pysyy siinä.

Nuorten mäntyjen rivi on siinä sen tähden, että isot männyt voidaan joskus poistaa.

TUHKAPENSAAT EDUSKUNTATALON PUISTOSTA

Täytyy kertoa, että mistä olen ne tuhkapensaat saanut. Olen niiden alut varastanut aikanaan eduskuntatalon puistosta! Siellä puistossa oli jotakin maan myllerrystä menossa.

Työmiehet olivat nostaneet pensaita juurineen ylös kasoihin. Menin muovipussin kanssa sinne ja otin muutaman pienen alun.

En olisi voinut isoja multaisia pensaita mitenkään kantaa sieltä bussiin, johan se olisi herättänyt suurta huomiota.


YSTÄVIEN MUISTO ELÄÄ KASVEISSA

Kasvien alkuperää on aina mukava muistella kun niitä katselee. Joillakin kasveilla on paljon tunnearvoa.

Minulla on muutama kasvi peräisin jo edesmenneiltä ystäviltä. Muistan heidät, kun näen heiltä saadun kasvin.

Yksi heistä kuoli syöpään. Häneltä olen saanut koivuangervon ja punalatvan.

Eräältä vanhalta rouvalta, joka pienellä rivitalopihallaan rakkaudella kasvatti kukkasia, olen saanut keltavuokkoja, onnenpensaan, lehtokielon ja valkoisen ja sinisen lehtosinilatvan.

Kasvit ovat sitä kiinnostavampia mitä kauemmas niiden historian tietää. Lehtosinilatvat olivat kuulemma lähtöisin Sievin asemalta.

Ystävä elää näissä saamissani kasveissa.


SAVUSTETTUA SIIKAA

Kävimme kotiseudulla päin juhannusviikolla. Luulin, ettei meillä ollut siellä enää ainoatakaan katiskaa, kun niitä on sieltä tuotu tänne nykyisen kodin luokse päin.

Yllätys, yksi katiska oli mutta sitä ei ehditty laittaa lahteen. Paljon oli muuta tekemistä.

Sitä paitsi paras haukiaika oli varmaan jo mennyt. Ennen katiskalla kalastaminen aloitettiin jo jäidenlähdön aikaan.

Veljellä oli nyt verkkoja isommalla puolella järvessä. Saimme häneltä savustettua siikaa!


RUUTANA ON SITKEÄ KALA

Lahteen laskevan joen toisessa päässä olevasta lammesta olen saanut joskus katiskalla 27 hyvin suurta ruutanaa. Minun piti hakea mieheni sitä katiskaa nostamaan.

Kaadoimme ruutanat pienen jollan pohjalle. Siitä heittelin ne melkein kaikki takaisin lampeen. Pari otettiin maisteltavaksi.

Ruutana on sitkeähenkinen. Se voi elää matalassa lammessa, vaikka happi melkein loppuisi talvella.

Sen aineenvaihdunta muuttuu sellaiseksi, että yhtenä lopputuotteena syntyy alkoholia.

Niinpä on sanonta, että jospa kaikki Suomen lammet viinaksi muuttuisi!

Ruutanaa en meinannut saada hengiltä edes katkaisemalla sen sydämestä lähtevän valtimon.

Se kala oli jääkaapissa perkaamattomana yön yli ja vielä potki aamulla.

Ei se viinalta maistunut vaan aika sokeriselta.


SATAKIELEN LAULU

Telkän pönttö on lähellä entistä katiskapaikkaa joen ja lahden yhtymäkohdassa. Ei ole tietoa, onko siinä pesitty kuluneena keväänä.

Sorsan pesän näin muualla. Osuin lähelle aivan sattumalta. Kun emo lähti pesästä, näin siinä aika monta munaa. Muutaman päivän päästä poikaset olivat kuulemma kuoriutuneet ja emo ohjannut pojat veteen.

Metsää on siellä viime kesänä harvennettu. Nyt ei kuulunut satakielen laulua.

Ennen sitä kuului alkukesällä iltaisin niin voimakkaasti, että joenuoman ja lahden molemmilla puolilla nousevat rinteet oikein kaikuivat satakielen laulusta.

Kirjoitti Välläys



Alkukesän luontohavainnoista tarinoi Välläys. Kiitos Ystävämme, kun veit meidät lukijat jälleen luontoretkelle.




perjantai 26. kesäkuuta 2015

KORJAAMATON VIRHE



VIRHEEN PELOSSA ON VAIKEA PITÄÄ UNELMIA ELOSSA

Virheen alussa on usein hyvä yritys ja lopussa toisinaan hyvä opetus. Ei niitä siitä syystä kannata silti tehdä. Ilman niitä on kuitenkin vaikea elää. Virheen pelossa on vaikea pitää unelmia elossa.

Aina voi mennä harhaan, vaikka kuinka hyvin reittinsä etukäteen suunnittelisi. Voi eksyä, vaikka vaeltaisi opastetulla vaellusreitillä. On yllättäen keskellä erämaata ja tajuaa, että on eksynyt.

Suuret virheet alkavat pienin askelin, vievät kauemmas oikeasta ja ovat kohta kaukana aiotusta. Kaikki olisi ollut korjattavissa alussa yhdellä liikkeellä, yhdellä askelella, lopulta jokainen askel vei yhä enemmän eksyksiin.

Olimme suunnitelleet reitin jo ennen kuin lähdimme. Vaelluskohde oli tuntematon ja odotimme tunturiin pääsyä innolla.

Reitti päätettiin kuitenkin lähtöaamuna kääntää toiseen suuntaan, koska sitä oli eräässä vaellussivustossa suositeltu.

TUNTURIN KAINALOSSA

Matka alkoi hienosti, oli kesäkuun alkua ja lämpötila hieman yli kymmenen astetta. Tunturituuli hyväili raikkaasti ihoa eikä hyttysiä ollut kuin muutamia. Aurinko ja sade vuorottelivat, niin että vaatteita sai vaihdella usein. Kerrospukeutuminen oli taas hyvä valinta.

Tuntureita oli monta ja tarkoitus oli vaeltaa niistä korkeimman huipulle päivän aikana. Nähtävää riitti ympärillä paljon ja varsinkin alkuun matka oli hidasta jatkuvan kuvaamisen vuoksi.

Vähitellen loputtomaan kauneuteen ja tunturimaiseman äärettömyyteen tyyntyy, jää lepäämään sen syliin ja kulkee, kuin lapsena äidin kainalossa tai pikkupoikana isän reppuselässä virran yli.


PURO SOLISI KUTSUVASTI

Missä teimme virheen, joka vei meidät pois reitiltä ja lisäsi vaelluksemme pituutta kymmenisen kilometriä, on helppo huomata maastokartasta näin jälkikäteen.

Aurinko oli juuri jäänyt tummien pilvien taakse ja sade alkoi piiskata tunturin rinnettä. Vesi sai kivet ja juurakot pian petollisen liukkaiksi ja kaivoimme vettä pitävät kuoritakit esiin. Polku edessä laskeutui soiseen juonteeseen.

Ylempää tunturin rinteeltä kuului silloin iloista solinaa ja näimme pienen puron laskevan juuri sinne alempana olevaan hetteikkoon. Samalla aurinko jo pilkisti ylempää tunturin rinteen puiden välistä. Olimme sen verran alhaalla, että puustoa oli vielä runsaasti.

KIRKASTA JA JÄÄKYLMÄÄ PUROVETTÄ

Lähdimme katsomaan puroa siinä toivossa, että saisimme siitä hienoja kuvia ja samalla kiertäisimme hetteikön, jota kohti vaelluspolku kulki.

Nousimme kohti solisevaa puroa, ilmassa väreili pieni jännitys siitä, kuinka kaunis se olisi. Tunturin rinnettä pitkin tihkusateessa siivilöityvä auringonvalo loi satumaisen tunnelman.

Puro teki tunturin rinteessä upean pienen putouksen yli sammalmättään. Mukanaan se oli tuonut hietaa ja kevättulvien mukana kauniita kiviä, jotka olivat levinneet puolikaareen kuin minirantana.

Vesi oli kirkasta ja jääkylmää. Asetimme vuorotellen kourakupit putoukseen, joimme niin kauan, että käsistä meni tunto ja täytimme vielä kuksat vedellä.


SYDÄN TAKAISIN OIKEAAN PAIKKAAN

Otimme kuvia paljon ja kiipesimme yhä ylemmäs katsomaan. Aina vain kauniimpana puro tuli vastaan pieninä putouksina ja hiekkasärkkinä. Lopulta istuimme tunturin rinteeseen kuksat kädessä, hörpimme vettä ja kuuntelimme puron solinaa.

Päätimme sitten jatkaa matkaa ja kiertää alkuperäisen ajatuksen mukaan hetteikön, joka oli polkua pitkin tulossa vastaan. Otin puron kivistä yhden sydämenmuotoisen ja ajattelin viedä sen tunturin huipulle.

Ajattelin, että sieltä se ehkä oli tullut kevättulvien mukana, joten palauttaisin sen sinne. Ajatuksen naivin tunteellinen loogisuus viehätti minua.

Palauttaisin tunturin sydämen takaisin sen oikealle paikalle.


PITKOSPUUT YLI SUON

Lähdimme siis tunturipurosta poispäin ja ajattelimme laskeutua takaisin reitille, kun vastaamme tulikin alas vievä polku. Lähdimme sitä ja oletimme sen vievän takaisin vaellusreitille, jolta olimme tunturipurolle lähteneet.

Pian eteemme tulivat pitkospuut, jotka veivät meidät alas kuusirämeikköön yli vesilammikoiden ja suonsilmäkkeiden. Muutamassa kohdassa suuri puu oli kaatunut yli pitkospuiden ja ylitys vaati vähän taiturointia, ettei olisi pudonnut lammikkoon.

Märällä suolla pitkospuut olivat osittain painuneet sisään ja notkahtelivat niitä kävellessä. Mielestäni mikään ei ole niin miellyttävä alusta kuin pitkospuut. Suon jälkeen polku nousi rinteeseen ja lähti siitä kiertymään vielä alemmas metsään.


SULAUDUIN MAISEMAAN

Kauempana polusta näimme jyrkän mäen, joka laskeutui syvään kuruun. Siitä ylös nousi tunturin kivirakkainen rinne ja kurun pohjalla kohisi virta. Lähdimme jälleen polulta ja tulimme jyrkän rinteen reunalle. Näky oli henkeä salpaavan kaunis.

En malttanut olla laskeutumatta jyrkkää rinnettä, jonka pohkalla oli vielä lunta ja virtaavaa vettä.

Askel kerralla, puun oksista ja rungoista kiinni ottaen laskeuduin tasanteelle, josta sain mieluisia kuvia.

Istahdin sitten kaatuneen puun rungolle ja katselin kauan kurua, joka juontui läpi tunturijonon. Ensin mietin asioita, joita vaelluksella olin ajatellut pohtia.

Huomasin kuitenkin, ettei ääretön kauneus ja silmien eteen avautuva näkymä suonut mitään niin pientä tulevan mieleen.

Olin vain siinä ja tunsin sulautuvani mukaan.


OLIMME KULKENEET HARHAAN

Lopulta lähdin nousemaan takaisin lähes suoraa rinnettä ylös. Tiesin, että yksi virheaskel veisi kurun pohjalle, joten pidin vauhdin yllä ja luotin vaistooni. Pian olin ylhäällä ja jatkoimme matkaa.

Polun jatkuessa alaspäin se lähti samalla kiertämään toisen tunturin rinnettä ja ymmärsimme menneemme harhaan reitiltä.

Tulimme kohtaan josta näkyi kaukana järvi ja opaskyltit joista näki matkan sinne. Olimme vaeltaneet jo monta kilometriä täysin päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus.

Ei auttanut muuta, kuin pitää evästauko ja palata takaisin samaa reittiä sinne purolle asti, jossa menimme harhaan.

Ja tietysti se hetteikkö, jota olimme lähteneet kiertämään tunturipurolle oli kaikesta huolimatta mentävä läpi.

Lopulta olimme kuitenkin taas oikealla reitillä ja edessä oli nousu tunturin huipulle.


SITÄ VIRHETTÄ EMME KORJAISI

Ennen sitä tulimme lammikon luo, jonka kirkkaan veden läpi näki pohjan kauniina. Teimme siihen pienen nuotion, keitimme nokipannussa kahvit ja söimme eväät.

Mietimme kirkasvetisen lammikon rannalla istuessamme ja mustaa kahvia kuksista hörppiessämme eksymistämme.

Tulimme siihen tulokseen, että kannatti eksyä.

Yhtään harha-askelta emme olisi halunneet vaihtaa pois.

Sitä virhettä emme haluaisi korjata.




maanantai 22. kesäkuuta 2015

ISÄNI JA MERI



Meri oli isässä kuin saari meressä. Sylissä ja sydämessä, mielessä kuin nuoruuden rakkaus.

Sitä meri olikin isälle, se oli nuoruuden rakastettu. Herkkien kokemusten aikaa ja väkevien tunteiden tarmoa. Hän oli elänyt merellä ja meri eli hänessä.

Miten meri olisi hänestä lähtenyt. Miten se olisi hänestä poistettu, vaikka hänen olikin kerran lähdettävä mereltä.

Jätettävä se kuin ensirakkaus, hylättävä elämänsä rakkaus.

Saari ja kotiranta, jonka häviämättömät muistot jäivät kirkkaina, kuulaina ja suolan makuisina pärskeinä sydämeen.

KOTI MEREN SAARESSA

Olen pohtinut usein, miltä isästä tuntui, kun hän joutui jättämään kotisaarensa.

Hän menetti sen kuin lintu kotipesän, kuin kotkan poikanen, jonka emo ajaa poikaset pesästä hajottamalla pesän.

Karkottaa siipien varaan ja pakottaa valitsemaan elämän tai syöksymään alas kuolemaan.

Isä oli kuin tuo kotkan poikanen, hän valitsi elämän ja levitti siipensä, siivet jotka kantoivat yli meren tummien aaltojen.

Kantoivat kauas kodin turvasta ja lapsuuden muistoista mantereelle.


SOTA AJOI POIS SAARESTA

Sota oli lähdön syynä. Koko saari joutui toisen valtion haltuun ja se evakuoitiin.

Näin kirjoittaa minulle erään saarelaisen jälkeläinen, jonka isä joutui jättämään nuo lapsuuskodin rannat.

Poistumaan siitä maisemasta, joka koskaan ei poistunut isästä.

KODIN MENETYS

Olen saarelaisen jälkeläinen, lukijani kirjoittaa. Isäni oli kotoisin saarelta, joka joutui toiselle valtiolle sodan alettua.

Olen aina miettinyt millaista on menettää koti. Menettää rakkain paikka maailmassa.

Menettää paikka, jossa rakastetaan, ruokitaan, vaatetetaan ja tarjotaan lämpöä.

Usein huomasin kaipauksen hänessä lapsen vaistolla. Tunsin ja havaitsin isässäni meren läheisyyden.

Näin, kuinka meren aaltojen loiske ja kuiske herättivät hänet kuin eloon.

Hänen silmänsä tuikkivat ja hän heräsi aivan kuin horroksesta.


KODITON JA JUURETON

Varmasti isälle teki kipeää lähteä saaresta kiireellä pois. Kaikkien oli poistuttava sieltä kahdessa päivässä.

Poistuttava sieltä, missä oli asunut koko nuoruutensa, poistuttava pakolla ja elettävä sen jälkeen juurettomana.

Kodittomana ja juurettomana, sillä paluuta saarelle ei enää ollut.

Ei, vaikka saarelaiset toista toivoivat.                                      

MEREN ANTIMIA MANTEREELLE

Heidän tarinansa kulkivat kuin aaltoina lapsena korvissani, niissä käytiin verkoilla ja veneiden paluuta mereltä odotettiin kaivaten rannalla.

Usein saalista tuli niin paljon, että sitä lähdettiin myymään mantereelle.

Samalla myytiin talven aikana tehtyjä käsitöitä ja saalisretkillä pyydettyjen hylkeiden nahkoja.

Jotkut saarelaiset myivät ehkä pirtuakin, mutta siitä puhuttiin vain luotetuille, hiljaa ja kuiskaten.

Takaisin saarelaiset palasivat, meren antimet ja käsityöt myytyään ostosten kera.

Mantereelta he olivat ostaneet monenlaisia tarvikkeita saareen.


MUISTOJEN MEREN RANNATON ULAPPA

Kuinka onnekas isäni olikaan päästessään mukaan merelle. Kuinka rikas muistojen meri hänen mielessään aaltoilikaan.

Nuo muistot olivat kuin rannaton ulappa hänen sydämessään.

Lähtemätön muistojen kuvakirja, jota hän saattoi katsella yövuoteella, kun koti-ikävä yllätti.

Hän muisteli nuoruuden merimatkoja veljensä kanssa.

Matkoja, jotka aina tuntuivat liian lyhyiltä.

JÄNNITTÄVÄT MERIMATKAT

Vaikka matka saareen oli merimaileja, niin se ei haitannut yhtään.

Kuinka jännittävää olikaan, kun hän veljensä kanssa makasi aina välillä veneen pohjalla.

Oli siellä turvassa, kun suuret aallot löivät veneen yli.

Kuinka he olivat pärskeistä aivan märkiä, mutta se ei haitannut.

Miten meri onkin välillä lempeä äiti ja välillä kuin raivotar.

Isäni ei koskaan pelännyt merta, kuten minä vaan kunnioitti sitä.

Hän oli asunut vuosia meren äärellä.


ISÄNI PERINTÖ

Hän oli nähnyt ja kuullut kuinka meri ottaa omansa.

Silloin ihminen oppii kunnioittamaan sitä mahtavaa voimaa, mikä meressä on.

Meri on niin ääretön, että jos lähtisi kotisatamasta sitä purjehtimaan, voisi kiertää kaikki maailman meret.

Ja silti palata takaisin kotisatamaan.                                              

Kiitos Isäni perinnöstäsi; rakkaudesta suolaiseen mereen, tuulen ystävään.

MEREN PERINTÖ ELÄÄ

Tulen vaalimaan isä perintöäsi, kuin kalleinta asiaa maailmassa.

Toivon lapsenikin saavan sen mukaansa.

Näin perintösi välittyy taas eteenpäin.

Tyttäresi!


KIITOS YSTÄVÄNI TARINASTA


Tämä tarina perustuu lukijani omiin muistoihin. Kiitos Ystäväni hienosta tarinasta.

-harzu








lauantai 20. kesäkuuta 2015

VAELTAJAN TARINA


Olen tuuli, kuljen tunturin kivirakkaa, hivelen vaivaiskoivun vaaleanvihreitä lehtiä ja nostan kitukasvuisen männyn havuja pyörteessä, kuljetan niitä ajan halki, vien alas kuruun.

Olen kiveksi jähmettynyt aalto tunturin seinämällä. Kerran olin pinta kuikalle, jonka haikea huuto kaikui alkumeren yli. Olin aalto, joka liplatti laineina rannan kivikkoon, jäin siihen ja kivetyin.

Nyt olen laatta kulkijoiden jaloille, he kävelevät aaltojen päällä, he kulkevat ylitseni, eivätkä tiedä sitä, minkä minä tiedän. He ovat kuin se itsensä ympärille kiertynyt ohut, hongittunut käppyrä.


HONKAPUU AALTOKIVELLÄ

Kerran se oli tunturin helmi, kaunis ja vehreä puu, jonka oksien alle riekko juoksi niskat kyyryssä kulkijaa piiloon. Silloinkin minä olin jo tässä sen ylvään rungon juuressa.

Kerran tuli sitten kuiva kesä ja jäätävä talvi, joka kuivatti juuresi, et kestänyt enää tunturin rinteillä rynniviä rajuja tuulia. Et kestänyt, etkä osannut taipua, niin kaaduit tähän minun päälleni.

Makaat nyt tässä ja hiljalleen maadut pois. Minä, aalloiksi jähmettynyt kivi jään tähän kertomaan tarinasi, minä olen nähnyt sinun voimasi päivät, minä en unohda sinua.

En unohda niitä kesiä, kun kannoit uuden alun oksillasi, en unohda niitä talvia, kun tykkylumi teki sinusta hahmon, joka kuutamossa näytti menninkäiseltä. Minä, aalloiksi jähmettynyt kivi, en unohda.

Minuun on painunut muisto, joka ei lähde koskaan pois.


TUNTURIN AIKAJANA

Minä olen tunturi, joka synnyin kerran aikojen alussa, olin saari alkumeressä, olin vuorijono ja kannoin jäistä kuorta. Minun ylitseni jyrisivät jääkentät, jotka murskasivat kallioita.

Minä olen nähnyt ajan mitan ja antanut ihmisen, vieraan vaeltajan, joka on vain hetken täällä, kulkea rinteilläni.

Olen antanut hänen kulkea täällä, aaltokivillä ja jääkauden murskaamilla rakkarinteillä, kuin hän olisi ikuinen.

Pieni, katoava ihminen. Minä olen aina näyttänyt hänelle, kuinka mitätön hän on ja moni on ymmärtänyt, poistunut hiljaa ja häveten suuruudenhulluuttaan.

Nähnyt minun laeltani äärettömyyteen ja oppinut jotain elämän ikuisista laeista.


PITKOSPUIDEN PÄÄLLÄ

Olen pitkospuu, jota vaeltajat kulkevat yli soiden ja kivikoiden. Kerran olin ylväs puu ja kurotuin kohti taivasta. Nousin kaikkia muita ylemmäs, näin kauas ja kannoin elämää.

Kuivuin komeaksi honkapuuksi, johon tikka hakkasi pesän. Näin sen poikasten kasvun ja ensimmäiset lentoon lähdöt, elämä oli minussa, suojelin sitä,  vaikka olin jo kuivunut honka.

Nyt olen pitkospuu ja tunnen askelten painon ylläni. Olen kantanut monta ihmistä tunturiin.

Näen monen vaeltajan ilon, kun he saavat kävellä minun avullani yli vaikeiden maastojen.


VAELTAJAN TARINA

Minä olen vaeltaja, joka kuljen tunturin rinnettä. Näen jalkojeni alla aaltokiven ja pohdin sen syntyä.

Näen kiven päällä hongankäppyrän ja ajattelen sen eläneen kiveen verrattuna vain hetken. Ja kuitenkin se on jo osa tunturin tarinaa.

Mietin, olenko minä, tunturin yli kulkeva vaeltaja, osa tätä tarinaa. Jääkö minusta tänne mitään.

Tunturipurosta löytämäni sydänkiven jätin huipun kivikasaan, jääkö siitä murunen tähän ajan loputtomaan janaan.

Olen tunturissa kulkeva vaeltaja ja koen äärettömyyden, tunnen katoavaisuuteni ja hetkeni mitan tunturin aikajanalla.


IHMISEN OSA

Kuljen pitkospuilla ja ajattelen, kuinka tärkeät ne ovat kulkijoille. Miten ilman niitä vaellus monin paikoin olisi vaikeaa ja myös mahdotonta.

Haluaisin olla kuin nuo pitkospuut ja kuitenkin siihen on kuljettava pitkä vaellus.

Pitkospuuksi pääsee vain kasvamalla. On kasvettava pitkään ja tultava pieneksi.

Olen pitkospuilla kulkeva vaeltaja, joka saa kokea tämän hetken.

Tämä hetki on ainoa mitä saan, siinä on ihmisen osa.




torstai 18. kesäkuuta 2015

ISÄ JA POIKA


Lähde pulpahtelee ja nostaa hiesua, joka leijuu kirkkaassa vedessä kuin unessa. Lähde on kolmesataa metriä korkean vaaran laidassa ja siitä on parikymmentä metriä järveen.

Isä katsoo poikaansa, joka kumartuu kiven päällä, ojentaa kätensä ja antaa veden soljua kirkkaana kourakupin yli, pisarat putoilevat lähteen pintaan kuin kuluneet vuodet.

Pojan juodessa raikasta lähdevettä suuri kivi hänen jalkojensa alla keinahtaa ja osuu alapuolella olevaan. Ääni veden alta on isän korvissa kuin kellon lyönti.

Ajan kellon hitaan täyteläinen kumaus.

TUOHILIPPO LÄHTEELLÄ

Vesi pulpahtaa lähteestä ja saa hiesun liikkumaan pohjassa, hiekanjyvät leijuvat ja vesi on niin kirkasta, että jokaisen niistä voi erottaa.

Isä katselee lähteen suuria kiviä. Vuosia sitten ne olivat kehänä lähteen ympärillä ja suojasivat sitä vaaran maanvyörymiltä.

Lähde oli vaaran takana sijainneen talon kaivo, josta haettiin käyttövettä. Kerran sitten lähdettä ei enää tarvittu ja se unohtui.

Kalastajat ja ohi vaeltavat sitä joskus janoonsa käyttivät, ihmettelivät raikasta ja kirkasta, pulppuavaa lähdettä, tekivät tuohilipon, joka maatui koivunoksaan.


RUOSTUNUT LAPIO

Isä löysi lähteen aikoinaan sattumalta. Poika ei ollut vielä syntynyt silloin. Isä painoi lähteen sijainnin mieleensä ja kävi myöhemmin siellä juomassa raikasta vettä.

Vuosikymmeniä sitten, kun poika oli vielä pieni, he tulivat lähteelle ensimmmäisen kerran yhdessä. Silloin reunakivet olivat vielä ryhdikkäinä ja suojaavina lähteen ympärillä.

Vesi pulppusi hietapohjan jyviä kevyesti pöläyttäen. Lapio, nyt hauraan ruosteinen ja varresta katkennut, oli silloin vielä kauniisti veistetty, puukahvakin ehyt.

Nyt lähde on osittain jo umpeen kasvanut ja juomaan kumartuva poika aikamies. Isä on jo sairauden leimaama, vaikka vielä jaksaa pojan mukana vaeltaa ja nauttia tästä hetkestä lähteellä.

AJAN KIVISET KELLOT

Pojan kyykistyessä kivelle isä äkkiä muistaa tämän tehneen pienenä juuri samoin juodessaan. Vuosikymmenet ovat ohut seinämä, jonka läpi toisinaan voi nähdä.

Isä näkee ajan kellojen siirtyvän ja pojan lapsena samassa kohdassa kiven päällä vedestä peilautuvien kasvojensa yli vettä juomassa. Hän näkee ajan harson taakse, ja näkee vieläkin kauemmas; isä näkee omaan lapsuuteensa.

Hän on itse vielä pieni poika ja seisoo isänsä jalkojen juuressa. Olo on hieman jännittynyt ja pelokas, mahan pohjaa kipristelee.


RIIMUKIRJOITUS PETÄJÄSSÄ

Mökki, tai eräkämppä on pitkän niemen nokassa ja sinne tullaan järven yli veneellä.

Niemen päässä on ikihonka, jonka kylkeen joku kulkija oli kauan sitten veistänyt outoja merkkejä.

Poika kävi niitä usein ihmettelemässä, kunnes eräänä kesänä joku oli veistänyt ne pois.

Nyt poikaa jännittää, koska isä aikoo nostaa hänet katolle hakemaan leikeissä sinne lennähtäneen esineen.

Isän vahvat kädet kohottavat hänet kevyesti vihreälle huopakatolle, joka on auringosta lämmin ja tuoksuu hyvälle.

Poika hakee esineen ja konttaa takaperin katon reunalle. Hän ei uskalla katsoa alas, mutta tuntee isän lujan otteen, joka laskee hänet maahan ja pörröttää tukkaa.

Poika juoksee veneelle, hän on käynyt katolla ja se tuntuu upealta.

VUOSIEN OHUT HARSO

Isä hätkähtää muistoistaan kun poika nousee lähteen reunakiveltä, ottaa juomapullon ja täyttää sen.

Isä juo vielä muutaman kourallisen vettä, joka on niin kylmää, että polttaa kättä. Hän vilkaisee vielä taakseen ja kävelee poikansa perässä veneelle.

Kivet, suuret kuin ajan kellot, liikkuvat takaisin tähän hetkeen, harso vuosien yli laskeutuu.


SYDÄMEN MUOTOINEN KIVI

Isä ja poika vaeltavat tunturissa koko päivän ja tulevat pitkospuilla kohtaan, johon kuuluu puron solinaa. He lähtevät ylös katsomaan sitä.

Puro tulee jostain ylhäältä tunturin rinteestä, kuljettaa mukanaan hiekkaa, joka on kasautunut paikoin leveiksi ja pyöreiksi kehiksi varvikkoon.

Poika asettelee kameraa ja ottaa kuvia ajastuksella juoksevasta vedestä. Isä kävelee ylemmäs katsomaan.

Hän löytää pienestä sammalmättään yli virtaavan putouksen juuresta sydämen muotoisen kiven ja poimii taskuunsa.

KAMERA KOLAHTAA KIVIIN

Iltapäivällä isä ja poika tulevat huipulle, se on tunturijonon korkein huippu. Tunturituuli on raikas ja kerää tummia pilviä heidän päälleen.

Isä menee kulkijoiden merkiksi keräämien kivikasojen välistä puukyltin viereen ja poika asettaa kameran jalustalle. Hän virittää aikalaukaisun ja harppoo isän luo.

Äkkiä alkaa kova sade, joka tunturin  huipulla tulee rakeina. Tuulenpuuska puhaltaa yllättäen rajuna ja isä näkee pojan kameran kaatuvan jalustalta.

Kolahtaen se kaatuu kiviin, juuri kun poika ehtii isän viereen.


SYDÄNKIVI SEITAKERON HUIPULLE

Poika menee katsomaan ja sanoo, että objektiiviin on tullut pari naarmua. Hän ei kuitenkaan harmittele sitä. Ei ole ollut koskaan materialisti.

Isää harmittaa hieman. Hän näki kaiken ja syyttää itseään, vaikka tuulenpuuska tuli yllättäen. Yhteiskuva otetaan pienellä digikameralla, joka isällä on mukana.

Isä ja poika istuvat hetken hiljaa ja levähtävät ennen laskeutumista.

Isä asettaa purosta ottamansa sydämen muotoisen kiven yhden kivikasan päälle huippukyltin viereen.

Hän huomaa kyltistä, että huipun nimi on saamenkielellä Seitakero.

JOUTSENPARIN OHILENTO

Illalla isä ja poika istuvat ja keittävät nokipannussa tervaskahvit. Järvi on tyyni ja pieni lintu laulaa kuusen havujen kätköistä. Isä miettii olisiko se kuusitiainen näin pohjoisessa.

Linnulla on pesä harmaantuneessa pöntössä. Joutsenpari lentää keskeltä järveä ja juttelee keskenään kovalla äänellä.

Järven perällä uljaat linnut laskeutuvat iltasyönnille.


AURINKO LASKEE TUNTURIJONON TAAKSE

Poika huomaa kaukana tunturin taakse kulkevan auringon sytyttäneen mäntyjen latvat kuin punertavaan tuleen. Hän sanoo menevänsä viereiselle kummulle kuvaamaan auringonlaskua.

Isä lähtee pojan perässä ja huomaa tämän juoksevan kuin pikkupoikana. Pojan into tarttuu isään ja hänkin ryntää juosten kummun päälle.

Rinteen toisella puolen isä ja poika istuvat katsomaan auringonlaskua. Yli järven, kaukaa tunturin vierestä se kultaa sillan kummulle asti.

VALKOINEN KIVI

Isä muistaa samalla parin vuosikymmenen takaa, kuinka he pojan kanssa tulivat tälle kummulle retkelle katsomaan tunturia ja paistamaan nuotiolla makkaraa.

Poika löysi silloin jostain kummulta valkoisen kiven ja näytti sitä isälle. Hän halusi ottaa kiven mukaansa.

Isä vilkaisee tunturiin katsovaa poikaa. Hän näkee mielessään tämän juoksevan nuotiolle silmät loistaen näyttämään löytämäänsä valkoista kiveä.





keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

UUSI LEHTI



Alkukesä on uuden aikaa, kaikkialla esiin pyrkivän uuden elämän voimaa ja tuoreen kokemisen taikaa.

Aamuyön taittuminen hämärän rajoilta auringon lämpimiin ensi säteisiin, lintujen laulu ja uudet lehdet lehmuksessa.

Uudet lehdet ovat herkän vihreitä. Niissä ei ole vielä keskikesän tummaa syvyyttä, täyteläistä valmiutta.

Niissä on herkkyys ja haavoittuvuus vielä jäljellä.

Niissä on talven ja kevään jäisestä, kylmästä roudasta selvinneen elämän viesti.

Elämä voitti taas kerran ja uudet lehdet kertovat sen.

ROUTA SULAA SYDÄMESTÄ

Minussakin on ollut se routa, joka esti uusien lehtien puhkeamisen.

Jää, joka vei uuden kohtaamisen voiman.

Vei uuden alun elämänhalun, vei ilon ja salpasi sulut.

Niin tuli kuitenkin alkukesän aurinko ja sulatti sen roudan.

Huomasin sen sulamisen kyynelistä, jotka silmäkulmista juoksivat kuin kevätpurot.


YMMÄRRYSTÄ YLI ÄYRÄIDEN

Uusi kasvu lähtee sillä tavoin. Vanhan ja jäätyneen sydämen maaperän sulamisella ja lämmöllä, jota ymmärryksen ja hyväksynnän aurinko antaa.

Olen saanut sitä paljon kokea viime ajat, jopa yli äyräiden vuotavaa ymmärrystä.

Niin paljon olen saanut sitä kokea, että haluaisin jakaa sen tämän blogin kautta eteenpäin.

SINULLE LUKIJANI

Miten osaisin sen kaiken lempeän ja hellän hyväksymisen, jota olen saanut kokea viime aikoina, jakaa Sinulle lukijani.

Jos osaisin, niin tämä blogi olisi puu, jonka oksiin olisi puhjennut vehreitä, herkän vihreitä lehtiä.

Kaikki se lehtivihreys eläisi tuulessa, kuin suuren villakoiran turkki.

Jatkuva liike, kuin vehreä villamatto, joka tuulessa aaltoilee ja muuttaa vihreän sävyjään.


UUSI LEHTI

Siinä puussa olisi linnuille tilaa laulaa ja katsella elämää uudesta näkäkulmasta.

Sellaisen blogipuun haluaisin tästä nyt kasvattaa ja antaa luettavaksi, niin että jotain uutta puhkeaisi esiin.

Uusi lehti elämässä, herkän vihreä, valon taittama ja kesän lämmön kasvattama.

AAMUYÖN VIESTI YSTÄVÄLTÄ

Heräsin tänään vähän ennen neljää, keitin kahvit ja seurasin heräävää luontoa.

Aloin kirjoitella uutta blogia ja sain viestin ystävältäni ja lukijaltani kesken kirjoittamisen.

Hän myös oli aamuvarhain hereillä ja kirjoitti minulle rohkaisevan viestin, jonka kyynelsilmin luin.

On upea tunne, kun saa yllättäen, silloin kun luulee kaikkien olevan nukkumassa rohkaisevan tervehdyksen.

Luulee valvovansa yksin ja sitten saa tuollaisen lämpimän pirteän ja raikkaan viestin.

Ei silloin osaa olla kuin kiitollinen ja onnellinen.

Inhimillinen lämpö tuli viestissä mukana sanoissa ja se oli hieno kokemus. Kiitos Ystävä, joka viestin aamuyöllä lähetit.

UUTTA ON AINA EDESSÄPÄIN

Usein ihminen liian helposti kyynistyy ja uskoo jo nähneensä ja kokeneensa kaiken. Kuitenkin elämä on liian lyhyt kokeakseen ja nähdäkseen kaiken.

Aina on uutta koettavaa jos jaksaa nousta katsomaan asioita uudesta näkökulmasta.

Toisinaan sattuu sellaista, mikä aluksi tuntuu kokemusmaailman täysin täyttävältä ja miettii voiko sinne enää mitään edes mahtua.

On niin täynnä sitä juuri koettua, ettei pysty hetkeen muuta näkemään. On kuin se Jaakko Haavion runon mies, joka putosi kuoppaan ja lausui sieltä:

“Näköala paikka hyvä, on kuoppa syvä. 
Näkee sivulle rajoitetusti, ylöspäin taivaaseen asti.”




YLÖS KUOPASTA JA UUTTA KOHTI

Miten kaunis taivas sieltä katsottuna onkaan, ei kauniimpaa voisi olla, jos se tähtitaivaana tai sinisenä kupolina äärettömyydessä hehkuu.

Mutta jos se taivas on synkkä ja pilvet vuotavat kylmää vettä, on kuopasta pois päästävä nopeasti.

Siihen tarvitaan ystävän käsi, joka ylös vetää ja nostaa kuopan reunalle.

Antaa avullaan mahdollisuuden aloittaa alusta ja lähteä elämässä uutta kohti.

HENKINEN PRÄSSI

Sellaisena haluan tämän blogini Sinulle lähettää lukijani.

Olen viime päivinä käynyt läpi henkisen prässin, joka oli nujertaa minut.

Myös tuo aamuyön viesti liittyi sen prässin läpikäymiseen.

Lukijani, joka oli myös hereillä antoi tuon kuvauksen tapahtuneista ja ajatus alkoi elää sydämessäni.

Näin henkisen prässin painona, joka sattuu kipeästi, painaa, murtaa ja muokkaa.

Lopulta kun se prässi on tehtävänsä päättänyt ja muotonsa painanut sydämeen, on aika katsoa, mitä se sai aikaan.


“RAVISTETTAVA ENNEN KÄYTTÖÄ”

Minulle tuo prässi on painanut uuden lehden elämääni.

Uuden, herkän vihreän ja vielä aran.

Näen siinä lehdessä kartan ja sanoman, joka saa minut onnelliseksi.

Henkinen prässi on kivulias tapa oppia elämässä. Joskus kuitenkin vain sitä kautta saa kokea elämän uudella tavalla.

Ihmiselle tekee hyvää ravistella välillä, niin kuin Apulannan “Ravistettava ennen käyttöä” laulussa sanaillaan:

“Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan arvaamattomuudella
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä.”