maanantai 11. toukokuuta 2015

SANOMATTA HYLÄTTY


Kimalainen on asettunut linnunpönttöön, pujahtelee sieltä luontevasti kuin lintu pesästään ja pöristää matkaansa. On kuin pesänvaltaaja konsanaan.

Kirjosieppo ei tapansa mukaan ymmärrä toisten oikeutta pesäpönttöön, vaativana se lennähtää usein pöntön orrelle.

Hävittäjää valkoisine siipipeileineen muistuttava kirjosieppo, on selvästi kiinnostunut kimalaisen kiinteistöstä.

Se istuu tovin orrella tuumien ja hyppää lopulta reikään kurkkimaan.

Välillä se pujahtaa sisään ja on siellä vähän aikaa.

Se on käynyt jo niin monta kertaa, etten ole varma onko sillä jo pesä ja munatkin sisällä.

PIIKIKÄSTÄ YHTEISELOA

Pohdiskelen leikilläni, voisivatko kimalainen ja kirjosieppo elää kommuunissa sulassa sovussa.

Vai olisiko yhteiselämä yhtä piikittelyä?

Saman pesäpöntön ne kuitenkin ovat nyt valinneet.

Saman, jossa viime kevätkesänä pesi sinitiainen.

Nyt sinitintit ovat valinneet etupihan omenapuuhun tekemäni uudenkarhean pöntön pesäkseen.

Vaikuttavat laatutietoisilta asujilta nämä sinitiaiset.


SANAPIIKKIEN MYRKYT

En tiedä pistääkö kimalainen lintua, tai kumpi voittaa pesän valtauksessa, mutta kyllä kimalaisen pisto kipeästi sattuu.

Astuin kerran sen päälle ja jalkaa särki vuorokauden.

Myös sanat ovat joskus kuin myrkkypiikit ja niiden kipu voi kestää pitkäänkin, joskus koko elämän.

Tuo sanojen voima tuli esiin viime blogini “Lohdun sanat”, keskusteluissa.

Eräs lukijani kommentoi blogia sillä tavoin, että jäin pohtimaan hänen tekstiään.

Jotenkin sen sanoma kosketti minua.

SUUREN PUSERON PIENI SIELU

Sanoilla lyöminen on helppoa puolin ja toisin. Rehdisti lukijani kertoikin saaneensa kovia sanoja, mutta myös itse antaneensa niitä.

Löysin minäkin itseni helposti hänen kuvauksestaan.

Minuakin on haukuttu lahjakkaasti ja pistetty sanan taitajan verbaalisilla kuvauksilla ja piikeillä.

On kuvattu niin luovasti, että joskus on huvittanut kuunnella.

Haukkuja on ollut sillä tasolla, että räksytys on tuntunut hassulta ja lievää myötähäpeää herättävältä.

Toisinaan suuressa puserossa asuu pieni sielu, eikä silloin ole varaa olla väärässä, tai antaa olla.

PUOLET PAHEMPIA

Olen niissä hetkissä ajatellut, kuinka joku verbaalisesti noin taitava ihminen osaakin niin hyvin kuvata.

Ei se sanoilla lyönti silloin satu, jos sellainen lyö, joka ei muutenkaan pidä, sitä osaa odottaa ja varautua.

Tietää mitä tulee ja antaa mennä ohi.

Aikoinaan Paavo Ruotsalainen tapasi sanoa haukkujistaan, etteiväthän ne edes puolia tiedä minun pahuudestani.

Niinhän se on hyvä suhtautua haukkuihin.

Heikkoja olemme kaikki jos rehellisiä olemme. Vielä pahempia kuin puhujat osaavat edes arvata.

Kaikkein pahin tietysti, joka ei sitä itsestään arvaa.


ANTEEKSI ON KAUNIS SANA

Luonnollisesti välillä tulee itsekin piikiteltyä ja lyötyä sanoilla. Sitä sattuu varmasti useimmille meistä.

Minä olen usein kokenut ne tilanteet niin, että myös itse haavoittuu silloin, kun toista loukkaa.

Usein sitten aamuyön hiljaisina hetkinä ne omat sanat tulevat kovaa kohti, ja niitä katuu.

Toisinaan on mentävä tai kirjoitettava ja pyydettävä anteeksi.

Mielestäni anteeksi on kaunein sana, kun se sydämestä sanotaan ja otetaan opiksi.

SANOMATTA HYLÄTTY

Kaikkein kipeimmin mielestäni kuitenkin sattuvat sanat, joita ei edes sanota.

Jätetään kylmästi sanomisen ulkopuolelle.

On sanomattakin selvää, ettei ihminen ole enää olemassa, jos ei häntä edes haukuta.

Siinä vaiheessa hän on hylätty ja vailla sanomisen arvoa.

"Kuollutta koiraa ei kukaan potki", sanoo afrikkalainen sanonta.

DYSTARIT VERTAISTUKIRYHMÄ

Ihminen haluaa tulla huomatuksi, kaikki me sitä lopulta tarvitsemme, vaikka emme huomionkipeitä olisikaan.

Siksi me tarvitsemme tukiryhmiä, verkostoja ja kuulumista johonkin.

Dystoniaa sairastavilla on facebookissa tukiryhmä nimeltä Dystarit.

Siellä mielestäni huomioidaan hienosti jokainen kyselijä ja keskustelija.

Vertaistukiryhmä on parhaimmillaan sitä, että saa olla omana itsenään olemassa ja sanoa sanottavansa.

VERTAISRYHMÄ VIE VAIKEUKSIEN YLI

Jokainen meistä käy elämänsä matkalla sisäisiä kamppailuja. Toisinaan hyvin rankkojakin ja jopa itsetuhoisia.

Varsinkin sairaudet ja sen ympärille kietoutuvat ongelmat, kivut, epäselvät diagnoosit, työttömyys, työkyvyttömyys ja toimeentulovaikeudet.

Siihen painoksi vielä unettomuus, niin ihminen hukkuu helposti huoliinsa.

Vertaistukiryhmällä voi olla niissä hetkissä ratkaiseva osa auttajana.

Avun etsimisen neuvot, ymmärtäminen, keskustelut ja vuorovaikutus ovat vieneet monen vaikean hetken yli.


VIIMEINEN VIIVA

Harva näistä ongelmista uskaltaa puhua muualla kuin luotettavassa tilanteessa ja läheisille ystäville.

Kaikille läheisiä ystäviä ei näinä privatisoitumisen aikoina ole suotu, joten tukiryhmien arvo nousee merkittäväksi.

Tuskien ja kipujenkin keskeltä me usein tulemme ulos ja vedämme roolin urheasti.

Hymyilemme kaupoissa käydessä ja olemme onnellisia naapureiden edessä.

Vaikka sydän itkee, niin letkautukset ja sanonnat irtoavat.

Siitä syystä sanotaan aina jälkeenpäin, että hehän näyttivät niin onnellisilta ihmisiltä.

Raskaat roolit vedetään viimeiselle viivalle.

AVOIMUUS ON VOIMAA

On mielestäni kunnioitettavaa jos ihminen uskaltaa tuoda sydämensä kipuiluja myös toisten eteen.

Uskaltaa silläkin uhalla, että hänet leimataan.

Uskon vahvasti, että avoimuus on voima, joka lopulta kääntyy avautujan omaksi terveydeksi ja varmasti lähimmäisen avuksi.

On niin helppo heittää ohimennen, että "hyvin menee", kun samalla sydän itkee ja huutaa tuskasta.

Vaatii voimaa, sanoa, ettei meinaa jaksaa elää, ja toivoisi vain, että tämä kaikki olisi jo ohi".

SULOISET PIIKKIPALLOT

Näitä ajattelin tänä aamuyönä, kun vähän yli kolmen aikaan nousin keittämään kahvit ja kuuntelin heräilevien lintujen laulua.

Kirjoitin blogin lähes valmiiksi, jätin sen hautumaan ja menin aamuvarhaiselle pihamaalle.

Näin siellä kaksi siiliä kasvihuoneen edessä vierekkäin.

Ajattelin, miten piikkejä on monenlaisia.

On piikikkäitä sanoja, jotka vahingoittavat. On piikkejä, jotka osuvat vahingossa.

On myös herkkiä luonteita, jotka poimivat kauniista ruusustakin piikit.

On hoitavia lääkepiikkejä, joiden avulla dystoniaa sairastava jaksaa elää.

Sitten on nämä piikikkäät pikku siilit.

Tänä aamuna sain ihailla kasvihuoneen seinustalla niitä.

Ne makasivat kuin kuurupiilossa ja lähtivät vasta, kun huomasivat minun seisovan vieressä.

Suloiset piikkipallot.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti