torstai 9. huhtikuuta 2015

VIISIKYMMENTÄTUHATTA KIITOSTA


“AJELIN AUTOA SINISTÄ, KUN NISKANI ALKOIVAT INISTÄ"

“Olen perheenisä ja harrastan kuntoilua, lähinnä lenkkeilyä, lukemista, kirjoittamista ja nikkarointia. Lenkeillä kuuntelen äänikirjaa tai musiikkia ja nikkaroin, tällä hetkellä linnunpönttöjä ensi kevään visertäjille.”

Näillä sanoilla aloitin blogini vajaa puolitoista vuotta sitten. Sivuilla on nyt viisikymmentätuhatta lukukertaa täynnä, joten on syytä kiitokseen.

Ilman lukijoita ei olisi blogia ja intoa kirjoittaa lisää. Pian kolmesataa blogia on julkaistu ja pitkä matka kuljettu tätä blogitietä.

Olen tänään käynyt läpi blogeja ja poiminut muutamista pieniä ajatuksia tähän juhlablogiin.

Väliotsikkona on silloisen blogin nimi.



TERVE SAIRAS (21.12.2013)

Sairauden ote on aina vahva. Ihminen muuttuu tahtoipa tai ei. Asenne ja suhtautuminen läheisiin liikkuu kuin mannerlaatat. Sydämen maanjäristys muuttaa elämän karttaa lopullisesti. Oli aikakin jo muuttaa.

Alkaa uusi maailmanjärjestys omassa elämässä.

Ymmärtää oman pienuutensa ja katoavaisuutensa. Ymmärtää oman ainutkertaisuutensa ja elämän suurimpana lahjana elämässään. Ymmärtää avata sen paketin viimeinkin.


RESINAREISSU (4.12.2013)

Pää jytkyttää tyynyä vasten. Olo on kuin resinalla reissaisi. Pumppaisi läpi loputtomien aapojen. Yli jykevien siltojen. Kaarevien rautatiesiltojen, joiden alla mustana kuohuvat kiviset kosket.

Niskojen levoton, loputon liike tuo mieleen elokuvan “Kuin raivo härkä.”

Armoton vastustaja, mestarivyön ja yön haltija, on nimeltään Servikaalinen Dystonia. Kuin kone se hakkaa kehäköysiin ajamaansa vastustajaa. Isku, iskun perään. Lyönti lyönniltä. Nuijii.

Peli on menetetty, mutta periksi en anna.


POSLIININUKET JA NUORALLATANSSIJA (11.12.2013)

Äitini pyysi minua kerran pikkupoikana hakemaan pilkkeitä liiteristä. Oli pakkasaamu ja kuura nousi maasta.

Kävelin lumisen pihan poikki liiterin ovelle. Ruostunut säppi oli kauniisti jääkiteiden peittämä. Silitin sitä lapasilla. Kiteet leijailivat kimmeltäen maahan. Jäi vain ruostunut säppi.

Avasin liiterin oven ja siinä se oli. Kirves iskettynä vanhaan halkopölkkyyn. Terä kauniiden jääkiteiden peitossa. Haukoin henkeäni, se oli niin kaunis näky ovesta tulevassa valossa.

Terä kimmelteli kuin timantteina saduissa.

Minun teki mieli katsoa sitä lähempää. Kumarruin katsomaan kimmeltäviä kiteitä. Kuin taikamatto ne peittivät terän.


KIRVES EI SULANUT

Painoin päätäni lähemmäs ja kosketin huulillani jääkiteitä. Ne sulivat huulieni lämmössä. Vastustamaton kiusaus maistaa jäistä harsoa sai minussa vallan.

Työnsin kieleni huulien välistä ja tunsin jäisten kiteiden kylmän maun. Painoin kieleni ja huuleni jääharson peittämää kirveenterää vasten. En tuntenut enää makua, kirves ei sulanut.

JÄÄKITEIDEN TANSSI

Minä olin vanki. En saanut suutani enää irti kirveestä. Kieleni oli jäätynyt siihen kiinni.

Oviaukon valokiilassa tanssivat tuhannet jääkiteet kuin posliininuket laulussa. Minä en voinut tanssia niiden mukana.

Olin jäätynyt kiinni kirveeseen. Pölkkyyn voimalla iskettyyn kirveeseen.

Pikkupojan voimat eivät riittäneet irrottamaan kirvestä pölkystä. Oli vain odotettava. Odotettava, että joku tulisi auttamaan. Edes huutamaan en pystynyt.

SANAT JÄIVÄT TANSSIMAAN

Lopulta äiti tuli katsomaan mihin hänen apulaisensa oli hävinnyt. Äiti irroitti varovasti kirveen pölkystä. Minä vapisin kivusta ja kylmästä, mutta olin ihan hiljaa. Sanat olivat lähteneet, ne tanssivat kiteiden kanssa liiterissä.

Kirves oli leikannut ne irti kielestä, eivätkä ne enää halunneet palata takaisin.

Kävelimme äidin kanssa halki pihamaan. Äidillä kirves kädessä, minulla suussa. Onneksi pakkashuuru täytti pihamaan, kaikki ikkunat olivat jäässä eikä kukaan nähnyt meidän matkaamme kotiin.


LEIKIN JA KUOLEMAN RAJA

Sisällä äiti otti lämmintä vettä ja valeli sitä kirveen terän ja huulieni väliin. Olin vapaa, mutta hiljainen. Olin kohdannut kylmän todellisuuden.

Olin nähnyt leikin ja kuoleman rajan.

Jääkiteiden loputtoman tanssin oven valokiilassa, vapauden, joka on lähellä, mutta liian kaukana, tanssin, joka on niin kaunista, että sitä voi vain katsella.


DYSTONIASUMUSSA (7.2.2014)

Soudan sumussa, sumusta pois ja sumua kohti. Olen sumussa. En näe eteen enkä taakse. Sumu on vaaleanharmaata. Minua ei pelota, mutta mielikuvat valtaavat mieleni kuvilla. Näen jotain olevan tulossa sumusta. Minua jännittää.

Tämä tapahtui muutama vuosi sitten eräkämpällä pohjoisessa. Oli sankka ja sumuinen aamu. Koskaan en sellaista sumua ollut siellä kokenut. Olin terve, mutta minua jännitti. Sumu antoi jännitykselle taustan, mielikuvitus käsikirjoitti tarinan. Niskani kiristyivät jännityksestä.


AURINKO TANSSII (21.4.2014)

Nousen varhain toisena pääsiäisaamuna ja lähden heti ulos. Haluan nähdä auringon tanssivan. Olen kuullut, että tänä aamuna sen näkee ja kokee. On pilvetön sinitaivas ja asteen verran lämmintä.

Istun terassille iso muki uittokahvia kädessäni. Hörpin kookosrasvalla maustamaani, höyryävää voimajuomaa ja annan auringon ensisäteiden lämmittää kasvojani.

Nautin lintujen konsertista. Peipponen on päätähti nyt pihalla. Laulutaituri visertelee nokkelasti. Pikkuvarpuset hyppivät syreeneissä ja harakat kiitävät kuusen latvaan.


NÄRHI ON KAUNIS LINTU

Lähden juoksemaan hiljaisia katuja. Aurinko värittää jykeviä männynkylkiä kultaisiksi. Näen jotain harmaata vilahtavan oksistosta kiville. Västäräkki keikuttelee kälmin oloisena pyrstöään.

Ensimmäinen västini tänä keväänä. Teollisuuskylässä näen vielä västäräkkipariskunnan ja yhden närhen. Närhi on metka lintu, se lennähtää oksalle polun viereen ja katselee sivusilmällä minua.

Kaivan kännykän esille ja painautan kameran valmiiksi. Otan kuvan, mutta oksa on tyhjä ja närhi katselee minua kauempaa. Hiljaa se häipyy pusikkoon. Kaunis lintu.

KOLME JOUTSENTA

Peipponen on nyt sooloartisti metsikössä. Kaikkialta kuuluu sen iloista ja virkeää laulua. Punertavan kirjava urospeippo käy näyttäytymässä polun vieressä oksalla.

Juoksen alas joenvierustalle ja karkotan pientareelta sinisorsan lentoon. Kolme joutsenta lentää yli ja kohta toiset kolme perässä.

Koskikarat ovat jo palanneet lapin tunturipuroja kohti. Muistan samalla runon, jonka viime syksynä kirjoitin. Katselen ohi juostessani kiveä, johon runo päättyy ja ajattelen vastausta.



SYDÄNTEN SILTA (3.3.2014)

Ylikulkusilta on tuttu. Olen kävellyt sellaisen yli jo pikkupoikana. Kuluneita, kolhiintuneita ja sileitä lankkuja. Työnsä hyvin tehneitä lankkuja. Palvelleita lankkuja. Lankkuja, joita kukaan ei huomaa, mutta ilman niitä moni auto olisi mennyt rikki.

Ilman niitä lankkuja autot olisivat törmäilleet rataan, jumiutuneet kiskojen väliin ja jääneet junan ruhjomaksi.

Ajattelen kiitollisena niitä lankkuja yli kulkiessani. Näen, että korkealta katsottuna ne näyttävät samanlaisilta, kuin lankkumatolta.

Läheltä katsottuna, jos menen polvilleni ja katson tarkemmin, niin jokainen niistä on erilainen. Kaikki ovat kuluneet eri kohdista.

Tuhannet yli kulkeneet ihmiset, pyörät, autot ja junat, ovat jättäneet jälkensä, jokaiseen lankkuun omansa.

Yhtään samanlaista en löydä. Olen nähnyt elämän kuluttaman ihmisen. Aikojen ja kohtaamisten muovaaman, elämän kuluttaman ihmisen sydämen.

Sydämen, joka asettui tueksi toiselle. Asettui välille, jonka kautta pääsi toiselle puolelle. Ilman sitä tukea.

ELÄMÄN ANTAMA SILTA

Ilman niitä sydämiä, joista tuo elämän ylikulkusilta valmistettiin ei ylitys olisi ollut mahdollinen.

Olisin juuttunut siihen raiteiden väliin. Olisin jäänyt odottamaan varmaa tuhoa. Elämä antoi ne sydämet. Elämä antoi minulle ylikulkusillan vaikeuksien yli.

ALOIN ITKEÄ

Polvistuin katsomaan niitä lankkuja, jotka kantoivat minut yli ja näin, että ne olivat sydänpuuta. Aitoja sydämiä.

Sydämistä oli tehty minulle ylikulkusilta. Olin polvillani ja aloin itkeä. Itkin niiden sydänten päälle punaisia kyyneleitä ja ihme tapahtui. Sydämet alkoivat sykkiä.


VIISIKYMMENTÄTUHATTA KIITOSTA JOKAISELLE BLOGINI YSTÄVÄLLE, LUKIJALLE JA TUKIJALLE!










2 kommenttia:

  1. Kiitos blogistasi!

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Kiitos myös niistä monista tarinoista ja kommenteista, joilla olet ollut mukana koko blogin ajan Ystäväni Välläys!

      Kanssasi kirjoittaja harzu

      Poista