tiistai 14. huhtikuuta 2015

TYÖKYVYN KARTOITUS


“Kaikki joukolla päätä vääntämään, päätä vääntämään, päätä vääntämään, päätä... “. Levy on selvästi jäänyt päälle.

Sitkeä korvamato soi tauotta samaa säettä, omilla sanoilla.

Päätä kyllä vääntää. Makuulla pää vääntyy tyynyä vasten, niin että korvaa särkee jos sattuu nukahtamaan. Nyt ei enää nukuta, väsyttää vain.

On pimeää ja koira murisee hiljaa, pienen koiran murinaa. Sillä on nyt korvissa tulehdus ja ehkä siksi herkkänä.

Katson kännykästä kellon olevan paria minuuttia vaille puoli kaksi.

TYÖKYVYN KARTOITUS

Aamulla minulla on aika lääkärille. Olen menossa työterveyslääkärin vastaanotolle keskustelemaan tilanteestani. Haluaisin päästä työkyvyn kartoitukseen ja siihen tarvitsen lääkäriltä b-lausunnon.

Työterveyslääkärillä kävin tästä asiasta ensimmäisen kerran jo tammikuun alussa. Hän pyysi silloin neurologiltani arvion sairastamani servikaalisen dystonian ennusteesta.

Toimitin neurologin lausunnon hänelle tammikuussa ja hän halusi vielä käydä työterveysneuvottelut ennen kuin voisi kirjoittaa lausunnon.

Työterveyshoitajan piti soittaa minulle kun neuvottelut olisivat.

Odotin kutsua maaliskuun alkuun saakka, mutta koska sitä ei tullut, niin varasin ajan työterveyslääkärille. Hän vakuutti työterveysneuvottelujen olevan tulossa varmasti.

Nyt on kulunut taas kuukausi siitä lupauksesta, eikä mitään ole kuulunut.


UNEN SAMEAT VEDET

En tiedä jännitänkö aamun lääkäriin menoa, vaikka jännitettä niskoissa on muutenkin. Menen olohuoneeseen, mutta en keitä kahvia. Kirjoittelen tunnin verran ja kolmen maissa menen vielä makoilemaan.

Uni tulee levottoman kevyenä. Tulee ja vie läpi sameiden vesien. Kuljettaa läpi kirkkaiden ilmakuplien yläviistoon. On rauhallisen keveä olo, kuin leijalla.

Näen allani aapasoita ja tummanvihreitä synkkiä kuusirämeitä. Tammukkapuro virtaa suon laidalla ja katoaa pajukkoon.

Näen metsän rajassa tien ja kuorma-auton.

Kuljen unen rajoilla muistoihin.

HALKI AAPASOIDEN

Ajan Pohjolan liikenteen kuorma-autoa Sallantietä kohti Kemijärven asemaa. On syksy ja ruska kauneimmillaan.

Loputtomat aapasuot lähtevät roudan runteleman tien sivusta ja kulkevat silmiä hyväillen kauas sinisiä vaaroja kohti.

Minä en niitä katsele. Olen suota nähnyt ja siellä tarponut lapsuudestani lähtien.

Minua huolettaa juuri sen hetken murheet.
Ne asiat, jotka vaikuttavat elämääni nyt.

Toinen niistä asioista makaa kuorma-auton lavalla, toinen etsii asvaltista roudan särmää, johon päättyisi matkani.

REPPU JA REISSUNAINEN

Tien laidassa nyhjöttävä vihreä reppu ja sen takaa nouseva savuvana osuvat silmiini, juuri kun pohdin, miten selitän lavalla makaavan kylmälaitteen perillä.

Samalla hetkellä savuvanan alta nousee musta hiuspehko ja käsi ojentuu repun takaa peukalo pystyssä.

Ohjaan kuormurin tien sivuun ja näen peilistä haalistuneeseen anorakkiin ja maastohousuihin pukeutuneen nuoren naisen kiskovan sätkä suussa reppua selkäänsä.

Hän hoippuu autolle, moikkaa ja heittää repun väliimme. Auton täyttää viikkoja metsissä eläneen ihmisen tuoksu.

Nainen vilkaisee minua ja kysyy pääseekö kyydillä Kemijärven asemalle.



PATTI RENKAASSA

Olin aamulla lähtenyt Kemijärven asemalta Sallaa kohti täysi lasti kuormaa mukana. Syysaamu oli kauniin kuulakas, kun otin rahtikirjat ja kävelin autolle.

Huomasin samalla, että vasemmassa eturenkaassa oli nyrkin kokoinen patti.

Rengas oli siitä kohtaa pullauttanut sisäkumin näkyviin. Kävin sanomassa päällikölle ja pyysin hänet katsomaan rengasta.

Harmaapäinen, rauhallinen ja jäyhä mies tuli ovesta portaita alas, käveli päädyn sivu autolle ja raapaisi otsaansa.

Tuumi siinä, että kyllä tuo vielä Sallan reisun kestää hyvinkin. Minä vilkaisin häntä ja nyökkäsin.

MENET TAI TOINEN MENEE

Menin hyttiin ja heitin rahdit pelkääjän penkille. Ajattelin, että eihän tässä ole valinnan varaa, joko menet tai joku muu menee.

Olin paluumuuttanut Ruotsista sinä kesänä ja päässyt Pohjolan liikenteelle ajamaan rahtia.

Koeajan jälkeen olisi mahdollista päästä koko talveksi töihin, joten oli vain mentävä.

KARUN KAUNIS LAPPI

Matkaa Sallaan on reilut kuusikymmentä kilometriä. Oli mukava ajella ja nähdä syksyn ruskan värittämä luonto.

Olin nähnyt Etelä-Ruotsissa asuessani sen vehreyden ja luonnon kauneuden.

Lapin karu kauneus oli kuitenkin minussa niin syvällä, että täällä olin kotonani.

En edes muistanut renkaan pattia, vaikka tiesin, ettei päällikkö minua ajattelisi jos rengas puhkeaisi.

Hän levittäisi kätensä ja sanoisi, että vahinkoja sattuu.

Ihminen on sellainen tässä maailmassa, se on hyvä muistaa.


SAVUN TUOKSU

Sallaan kuitenkin pääsin turvallisesti ja sain koko lastin purettua. Kylmälaite oli enää jäljellä.

Minulla oli kiire ja unohdin kiinnittää viimeisen laitteen.

Rojahtaen se kaatui lavalle, kun lähdin kohti vientipaikkaa. Perillä katsoimme, että rikkihän se oli mennyt.

Nyt ajoin rikkinäisellä autolla, lavalla rikkinäinen kylmälaite, kohti Kemijärveä.

Vierelläni istui viikkoja erämaassa kulkenut, savulle ja pesemättömille vaatteille tuoksuva nuori nainen.

ELÄMÄ PINNAN ALLA

Juttelin naisen kanssa siinä matkan aikana ja kerroin omasta matkastani.

Pohjoisen pojan matkasta Ruotsiin, muutamasta vuodesta siellä ja paluusta takaisin.

Hän puolestaan kertoi omasta elämästään Etelä-Suomessa.

Kertoi eläneensä pinnalla niin kauan, että halusi nähdä mitä elämä pinnan alla on.

“OLETKO NÄHNYT HÄNTÄ?”

Hän oli lähtenyt matkaan jo keväällä, mutta ei kertonut missä oli syksyyn asti elänyt.

Tuoksusta päätellen hän ei ollut ainakaan lapin lomakeskuksien hotelleissa asunut.

Hän vaikutti siltä, ettei ollut peseytynyt koko kesän aikana.

Nyt hän kertoi, että oli päättänyt palata takaisin pinnalle.

Takaisin entiseen elämäänsä hän ei halunnut kuitenkaan palata, vaan aloittaa kokonaan alusta.

Nainen jäi kyydistäni Kemijärven asemalla ja minä ajoin vielä kahville huoltamolle.

Näin siellä iltapäivälehden ja eräällä sivulla tutut kasvot.

Kuvassa oli kyydissäni istunut nuori nainen ja kysymys “Oletko nähnyt häntä?”



KUKA HÄN OLI?

Olen usein jälkeenpäin pohtinut tuon nuoren naisen kohtaloa.

Mistä hän tuli ja minne lopulta meni?

Tuo kyydissäni istunut, kuukausien pesuttomuudelle tuoksunut erämaaihminen.

Hän etsi suoraa ja konstailematonta, aitoa elämää.

Jäin miettimään mitä hän lopulta löysi erämaavaelluksensa aikana.

“Toisille elämä on pinnalla, toisille sen alla”, hän sanoi ja käveli junaan.

Heräsin nuo sanat mielessäni. Kello oli puoli kahdeksan ja nousin keittämään kahvit.

Kohta olisi lähdettävä työterveyslääkärin vastaanotolle.

IHMINEN ON SELVIYTYJÄ

Elämään porautuminen on tietysti jokaisen oma asia.

Toinen haluaa elää pinnalla, toinen nähdä mitä pinnan alla on.

Minä kuulun jälkimmäisiin.

Olen aina halunnut kuulostella elämän kaikuluotauksia.

Olen halunnut kuulla, mitä pinnallisen ja näennäisesti pitävän, ohuen riitteen alla tapahtuu.

Olen kuullut ja nähnyt jotain, nähnyt sinne riitteen alle.

Olen nähnyt mitä siellä on, ja se kiehtoo minua.

Minua kiehtoo ihmisen luontainen kyky selviytyä elämästä ja sopeutua kaikkeen.

Se on mielenkiintoinen ja katoamaton voima.

Voima joka uudistuu sukupolvesta toiseen.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti