sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

TYHJÄ TAULU


Kirjoittajana sitä odottaa nöyränä tyhjän taulun edessä. Tietää, ettei voi lähteä röyhkeästi sohimaan sanoja.

On odotettava hiljaa ovella, että teksti avautuu.

Eräällä taiteilijalla oli eteisessään suuri taulu.

Valkoisen kankaan alareunaan hän oli signeerannut nimensä, muuta ei kankaassa ollut.

Hän ei ollut suuri nimi taiteilijana.

Paikallislehden toimittaja kirjoitti arvostelun näyttelyistä, joskus alueen isompi lehti mainitsi nimenkin.

Hän oli silti taiteilija sydämeltään ja sielultaan.

PUKU PUISTOBAARISSA

Kerran hän osti puvun ja vei vanhan pukunsa sillan alle puistobaariin.

Siellä hän asetti siistin ja prässätyn puvun hengarissa roikkumaan ja kirjoitti mukaan lapun “saa ottaa”.

Tyytyväisenä hän kertoi, että pukua ei enää ollut, kun hän seuraavan kerran käveli ohi.

TAITEILIJAN PARAS TAULU

Usein vieraat katselivat tyhjää taulua, joku ajatteli siinä olevan keskeneräisen työn.

Toinen päätteli sen olevan valmiina  siinä odottamassa.

Eräs vieras pysähtyi valkoisen kankaan eteen, katsoi taiteilijaa ja sanoi hänelle, että tämä on sinun paras työsi.

Hän oli ymmärtänyt taulun sanoman.

Paras työ on aina tekemättä, se on tyhjä valkoinen kangas, joka odottaa.

Tyhjä on tilava sana, siinä on aina tarinan paikka.

Tyhjä taulu on kuin ovi, joka vie sisään tarinaan.


KEVYET SANAT

Toisinaan voi kokeilla ovea ja lähteä matkalle, tutkia mitä avatun oven takaa löytää.

Kirjoittaminen on aina tutkimusmatka omaan mieleen.

Siinä näkee väistämättä miten kevyitä sanat ovat.

Raskaat ajatukset eivät kauas kulje.

Niillä on tapana pudota matkalla, jos yleensä ulos löytävät.

HIILTYNYT PAINOARVO

Kirjoittajana voi olla myös liian ankara itselleen, odottaa valmista sanottavaa ja uskoo tietävänsä tasonsa.

Voi myös menettää itsekritiikin sanomisen vimmassaan, leimuta hetken, kuin eilinen lehti takassa.

Katselee sitten hiiltyneitä lehtiä ja ymmärtää sanojensa painoarvon.

Kirjoittaessaan julkisesti, voi myös pelästyä ajatusta, että joku lukee tekstin.

KIRJOITTAJAN RIMAKAUHU

Bloggarin rima on aina omassa mielessä, tekstin kritiikki kommenteissa ja tarinan mitta lukijoissa.

Yksikin lukija, joka matkaa tekstin läpi ja kertoo näkemänsä, on blogin väärti.

Kirjoittajan rohkeus voi päättyä juuri julkaisun hetkellä.

Tulee rimakauhu, kun tajuaa, että teksti lähtee matkaan. Näkee sen kulkevan niin monen tunnelin läpi, ettei usko tarinaan enää.

Tulee ajatus, että miksi joku lukisi juuri minun tekstiäni. Ei minulla ole mitään sanottavaa.

HILJAINEN MIES

Istuin kerran eräässä pöydässä vuosia sitten. Talon emäntä oli suulas ja voimakas luonne.

Puhe virtasi kahvin voimalla, lopulta oli sukulaiset ja paikalliset juorut saatu käytyä läpi.

Minä olin istunut hiljaa koko juoruilun ajan.

Olin ujo nuorukainen ja pyörittelin lusikkaa kupissa, niin että vieressäni istuva uskoi pohjaan porautuvan jo reiän.

Talon emäntä katseli minua toiselta puolelta pöytää, nauroi ja sanoi, että tuo se vain istuu kahvipöydässäkin hiljaa eikä uskalla sanoa mitään.

Olin sen jälkeen vielä hiljaisempi.


MITÄ SANOTTAVAA MINULLA OLISI

Mitä sanottavaa minulla olisi, on niin taitavia puhujia.

On niin hyviä kertojia, joiden jutuille nauretaan ja itketään.

Kuunnellaan korvat tarkkana.

On niin hyviä kirjoittajia, joiden tekstiä ei edes ymmärrä.

On bloggaajia, taitavia, oppineita ja viisaita.

Onko minulla mitään sanottavaa heihin verrattuna?

AINUTLAATUINEN TARINA

Siinä vaiheessa kun nämä ajatukset tulevat mielen ovesta. Astuvat sisään omilla avaimillaan ja ovat kuin kotonaan.

Siinä hetkessä on hyvä muistaa, että ihminen on aina tarinan arvoinen.

Jokainen ihminen on oma tarina ja persoona.

Yhtään samanlaista elämäntarinaa ei löydy.

Yhtään samanlaista kirjoittajaa ei löydy,

Jokainen on oma, mielenkiintoinen tarina.

Ainutlaatuinen tarina.

Tarina, joka vain odottaa kertojaa.

JOTAIN JÄI KERTOMATTA

Minä tapaan kirjoittaa aamuyöllä tai aamuvarhain. Pidän varhaisen aamun hiljaisuudesta.

Rakastan aamun tunnelmaa. Silloin sisäinen ajattelu on vielä avoin ja tuore.

Päivä ei ole sitä vielä muokannut ja kuluttanut.

Siinä hetkessä tavoittaa joskus jopa omia ajatuksia.

Tosin jokaisen blogin jälkeen on tunne, ettei sittenkään osannut sanoa ihan sitä mitä halusi.

Jotain jäi kertomatta, jäi jonkin eteen, jäi sen tyhjän kankaan eteen ja pohti miten sen kuvaisi.

Ehkä siksi bloggaaminen onkin niin mielenkiintoista.

Joka kerta jää uudelle ovelle.

JOUTOAIKA, LAATUAIKA JA HYÖTYAIKA

Pääsiäinen pitkine pyhineen on hyvä hetki jokaiselle, myös dystoniaa potevalle, miettiä sairauden sanomaa.

Pysähtyä hetkeksi, levätä ja kääntää katse sydämen suuntaan.

Antaa sisimmän puhua ja olla olemassa itselleen ja läheisille.

Onko oikeasti olemassa on mielestäni oiva kysymys, kun kaikki mitataan tässä ajassa hyödyllä.

Ihminen syntyy hyödyttömänä ja kuolee hyödyttömänä.

Siinä välissä hänen pitäisi olla hyödyllinen.

Tässä on ristiriita, jota mielestäni kannattaa pohtia.

Elämme aikaa, joka on toisille laatuaikaa, toisille joutoaikaa ja muutamille hyötyaikaa.


JULKINEN KIRJOITTAMINEN

Kun sairastuin dystoniaan aloitin hyvin pian julkisen kirjoittamisen.

Aluksi kirjoitin eri keskustelupalstoille ja myöhemmin perustin oman blogin.

Päätin heti alussa kirjoittaa vain mitä sydämessäni koen ja tunnen.

En halunnut sairaana jatkaa sananhelinää, jota on muutenkin ihan riittävästi.

Halusin olla tosi ja tarkoittaa mitä sanon.

ON SANOTTAVA MITÄ AJATTELEE

On liian paljon muutenkin pelkkää höpinää ja taloudellisen hyödyn tavoittelua jopa nettikirjoittelussa.

Hienoa tietysti on jos osaa kirjoittaa niin hyvin, että kirjoittaminen muuttuu työksi ja toimeentuloksi.

Sairaus kuorii kirjoittamisesta turhan sananhelinän pois.

Pian tämä elämän matka on meiltä kaikilta tehty.

Ymmärtää, että nyt on hyvä hetki vielä sanoa mitä oikeasti ajattelee.

TEKSTI VAATII VALOA

Näin pääsiäisenä moni muisto palaa mieleen ja eletty elämä herää.

Katse kuitenkin on oltava tulevaan ja tässä hetkessä elävään.

Pitkänäperjantaina pohdin paljon kuolemaa.

Luin Suomen Kuvalehdestä koskettavan jutun ja mietin hetken aiheesta blogia.

Ajattelin kuitenkin sen olevan liian synkkä ja raskas.

Yritin etsiä, mutta en löytänyt tekstiin niin kirkasta ylösnousemuksen valoa, että olisin uskaltanut lähteä kirjoittamaan.

Tiesin, että menen tekstiin niin syvälle, että minut saa kaivaa sieltä ylös.

Liian paljon kuormaa voi tulla, ellei tekstiin saa sen vaatimaa valoa.


ANTAESSAAN KIRJOITTAJAKIN SAA

Kirjoittaminen on mielenkiintoista, mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän haluaa sanoa mitä kirjoitti.

Haluaa sanoa myös itselleen, haluaa kirjoittaa sisäänpäin.

Vaikka kirjoittaa toisille, kirjoittaa myös itselleen.

Kirjoittaminen hiipuu kirjoittamatta.

Mitä vähemmän kirjoittaa, sitä vähemmän on kirjoitettavaa.

Antaessaan saa myös kirjoittamalla.

UUDEN BLOGIN ALKU

Jokainen lukijan kommentti on tekstiin tehty matka.

On jännittävää lukea, mitä maisemia lukija on löytänyt tekstistä.

Toisinaan huomaa lukijan kommentista kohdan, mistä tekstin maisema avautuu uudella tavalla.

Siitä kohdasta alkaakin usein uusi blogi.

PELKKÄ SANA LAUSEESSA

Tämä elämä on matka, kuten eräs lukijani sanoi. Meillä on ajat ja rajat, lahjat ja hetket.

Miten ne käytämme on valittavissa. Meillä on oma tilaisuutemme jokaisella, toisilla useitakin.

Yksin on vain pelkkä ääni, pelkkä sana lauseessa, lause valkoisella paperilla tai ajatus näytöllä.

Yhdessä on jo paljon enemmän, yhdessä on jo matkalla johonkin.

Yhdessä oppii luottamaan, alkaa tuntea toisen ajattelua, osaa valita neuvoja ja näkee enemmän, yhdessä.

Sen takia me tarvitsemme vertaistukea, tarvitsemme toisiamme.

PÄÄ SUORANA JA RENTONA

Tosi on sekin minkä eräs toinen lukija kirjoitti, että olisi hienoa olla terve.

Servikaalisessa dystoniassa, joka vääntää päätä sivuun, terveys tarkoittaa pää suorana ja rentona kulkemista.

Sain kokea sen nuorempana ja se oli upeaa. En tiedä miltä olisi tuntunut jo silloin sairastua.

SPONTAANI PARANEMINEN

Tänään kun katselen taaksepäin, niin en usko, että olisin muuttunut paremmaksi ihmiseksi dystonian runtelemana.

En myöskään pysty sanomaan olisinko katkeroitunut. Uskon kuitenkin, ettei tämä sairaus olisi katkeroittanut minua.

Luin jostain, että lähes parantumattomana pidetystä dystoniasta paranee muutama prosentti sairastuneista.

Useimmin spontaaneja paranemisia tapahtuu nuoremmilla sairastuneilla.

SAIRAUDEN VÄÄNTÄMÄ OLEMUS

Uskon omalla kohdallani, että tämä sairaus tuli minulle oikeaan aikaan.

Olen mielestäni nyt kypsä kohtaamaan dystonian.

Tämä sairaus vääntää ihmisen olemuksen toisinaan outoihin asentoihin.

On selvää, että se aiheuttaa ihmiselle myös sosiaalisia rajoitteita ja paineita tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa.


SISÄISEN TUSKAN KUVAUS

Olen keskustellut ihmisten kanssa, joille nuo paineet kipujen ja vääntöjen keskellä ovat lähes sietämättömät.

Joku sanoi jopa vaihtavansa ulkoisen olemuksen kieroon vääntymisen sisäiseen.

Ajatus on ymmärrettävä ja sisältää valtavan annoksen sisäistä tuskaa.

Mielestäni ulkonäkö ei kuitenkaan koskaan ole ratkaiseva asia elämässä.

Ratkaisevaa on rakkaus, ystävyys ja kaiken kestävä kaveruus.

Minä uskon ystävyyteen, joka kestää vaikka ulkoisen kierouden.

Mutta en usko ystävyyteen, joka kestäisi sisäisen kierouden.

Siksi olen mieluummin niskoiltani kiero, kuin sydämeltäni.

Kuitenkin ihminen, joka uskaltaa sanoa niin rehdisti, on mielestäni ryhdikäs ihminen.

Hän on suora, vaikka olemus vääntyisi kuinka kieroon.

SYDÄMESTÄ SANOTTU ON PALJON SANOTTU

Minun mielestäni on upeaa, että ihminen sanoo rehdisti mitä tuntee ja kokee.

Antaa aidosti jotain itsestään ja kokemastaan toisille.

Antaa vaikka pari lausetta sydämestään, niin sekin on jo paljon annettu ja auttaa varmasti jotain kanssakärsijää.

Arvostan sydämestä tulevaa omaa ajatusta yli kaiken.

On parempi, että sanoo oikeasti jotain mitä ajattelee.

Kun sanoo mitä tarkoittaa, saa ehkä purettua sydämensä tuskan ulos.

Jos sen tuskan ulos saa, niin on sanonut jo paljon.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti