perjantai 3. huhtikuuta 2015

OLEMISEN SIETÄMINEN



Kello on vähän yli puoli kolme. Annan unelle aikaa ja asetan tyynyn niskan kuoppaan. Siinä se on riittävän matala ja antaa luontevan olon kouristukselle. Kipu ei ole vielä löytänyt unen läpi. Olen hiljaa, ettei se huomaisi minua.

Osaan olla huomaamaton. Ohitseni on usein menty huomaamatta. En pidä sitä pahana. En ole huomionkipeä. Pikemmin vaivaannun osoittelusta, katseen alla dystonia on kuin auringossa ja puhkeaa kukkaan.

Onko olemassa jos ei huomata? Onko oleminen huomaamista? Onko näkyminen näkemistä? Mistä tietää olevansa olossa? Tietääkö sen siitä, että se sanotaan katseella tai eleellä.

Tervehtimällä kuitataan ajan sanonnat ja hokemat, koodit, jotka kuulostavatkin jo vuosien päästä koomisilta.

Vai onko oleminen enemmän? Onko oleminen tietoisuutta? Mistä sen tietää onko? Vai onko kasa kokemuksia?

Nippu näyttää nätiltä pinolta ja aikaan sopivalta. On nyt ja käy tähän. Toimii kyllä, mutta onko olemassa?

On muille käypä. Sopii porukkaan, eikä hierrä, ei aiheuta henkilökemiassa kitkaa tai käymistä.

OLEMISEN KYNNYS

Olenko minä olemassa jos minua ei huomata? Vai olenko olemassa vain kun minut huomataan.

Tulenko sanomisesta näkyväksi. Olevaksi kysymisestä ja päteväksi vastauksesta.

Missä on olemisen kynnys? Missä se mitataan?

Vai voiko olla olematon tässä? Odottaa huomaamista, että tulisi olevaksi.

LAULOIKO METSÄSSÄ PEIPPO?

Kipu löytää minut, tekee olevaksi ja nostaa ylös. Otan kännykän ja menen keittämään kahvit.

Kello on neljä ja kaikkialla pimeitä laseja. Hämärä viipyy kadulla, harmaalla ja kostealla.

On huhtikuun toinen päivä. Tänään on kiirastorstai.

Mietin kuulinko eilen ensimmäisen kerran tänä keväänä peipon laulua metsässä.


MAASTOPUKU JA HILJAINEN MIES

Osaan olla huomaamaton metsässäkin. Kerran seisoin hiljaa puiden katveessa ja kuuntelin metsän ääniä. Keskustelu tuli rinteestä.

Kaksi metsämiestä kulki muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Juttelivat kävellessään, haulikot olalla kävelivät läheltä ohitseni.

Seisoin siinä ja katselin heitä. Miehet menivät minua näkemättä ohi.

Mietin, olinko olemassa. Maastopuku ja hiljainen mies.

PIENI TULVIVA JOKI

Eilen seisoin pienen joen rannalla. Muutama metri mustaa vettä. Koivunranka virran yli kaatuneena ja lepäämässä kuusen juuressa. Maassa syvänvihreää sammalta.

Tulviva pieni joki, enemmänkin puro, juoksi voimissaan. Oli olemassa ja oli päämäärä, oli järvi, veden koti.

Joki toi kauempaa suolta sulamisvesiä, keräsi pienet purot, kokosi yhteen ja kuljetti järveen.

Kesällä kuivui puroksi ja joskus lähes olemattomaksi liruksi. Oli juuri vaivoin olemassa, ei kokonaan kuivunut.

Oli oltava puro, kun oli puroksi alkanut.

VALLAN VÄYLÄ

Ihminenkin on toisinaan kuin kevätpuro. Saa joskus viedäkseen enemmän kuin uomaa riittää.

Tulvii yli ja valtaa maata. Luulee olevansa isokin tekijä, oikea joki, vallan väylä ja valtavirta.

Kuljettaa paljon, kohisee ja meurahtelee pyörteitä. Pitää ääntä ja näyttää voimaa.

Runnoo esteet eteenpäin tai heittää ronskisti sivuun. On olemassa ja tekee uomaa. Näyttää suuntaa kaikille.

On iso osa elämää. Maiseman maamerkki ja huomioitava.

Huomioidaankin, kunnes ajat muuttuvat.


PAHAINEN PURO

Vedet vähenevät, virta laskee, uoma nousee, jättää virran piiloon ja siitä tulee olematon puro.

Vähän lirisee, ei enää aiheuta ongelmia ylittäjille. Siitä harpataan huomaamatta ja matka jatkuu.

Sinne jää mitätön puro, olematon oja synkässä rämeikössä.

Oja, joka kerran teki uomaa, kantoi kuormaa ja raivasi esteet tieltään.

Oli aikanaan oleva tekijä. Nyt pelkkä pahainen puro.

ITSELLEEN OLEMASSA

Olemisen on oltava syvemmällä, että se kestää. On oltava itselleen olemassa.

Jos on olemassa vain toisille. Olemassa vain, kun huomataan, on olemisesta riippuvainen ja velkaa.

Vain itselleen oleva voi olla olemassa huomaamatta.

HUOMAAMATON KIUSAAMINEN

Huomioiminen on tapa hallita. Se on myös keino kiusata. Toisinaan se on tehokkain, jos sen jättää tekemättä.

Toimii erityisen hyvin, jos ihminen ei ole edes itselleen olemassa.

Tarvitsee toisilta leiman olemassaoloon.

Voi siitä uskoa olemiseensa: “Huomasivat ne ainakin”.

UNOHTAMINEN KÄY NOPEASTI

Huomioiminen on myös palkitsemista. Olet meille isosti olemassa. Saat siitä tämän huomionosoituksen.

Tiedät, että olit olemassa, kun sitten joskus löydät sen huomaamisen vintin komerosta.

Olit kerran meille valtavirta ja kuljetit tulvivat vedet.

Olit mukana tekemässä uomaa ja elämän kantaja.

Tulvit yli äyräiden, otit tilan toisilta ja levisit kuiville maille.

Toit sinnekin elämää ja huomiota.

Olit olevaksi tekijäkin kerran, kauan sitten.

Vai unohtivatko ne vain niin nopeasti?


KURJEN TRUMPETTI

Soratie kulkee kevätpeltojen halki. Mutka laskeutuu vähän ja nousee loivasti, sora rapisee.

Kurjen trumpetti säväyttää ja katselen etsien vasemmalle yli oraspellon.

Töyhtöhyyppä kiepahtelee ilmasssa kuin akrobaatti. Sillä on lentonäytös menossa.

Siitä pelto laskeutuu alas järvelle, mutta kurkia ei näy vaikka nousen mäen päälle.

Oikealla puolella on valkoisia paaleja pinoissa.

Yhden takana heiluu tumma varsi ja terävä pää.

Pian näen muutaman kymmenen metrin päässä suuren kurjen.

RUSAKKO SÄIKÄHTÄÄ KURKIEN SOOLOA

Kohta toinenkin tulee näkyviin. Uljaita lintuja. Arkoja ja arvokkaita. Sukivat sulkiaan kun otan kännykällä kuvia.

Nyt saisi upeita kurkikuvia vähäiselläkin teleobjektiivilla.

Kurjet soittelevat fanfaareja, niissä on olemisen ääni. Nämä linnut ovat olemassa itselleen ja muille.

Niitä ei voi olla huomaamatta. Läheisestä ojasta ponnahtaa iso rusakko ja loikkii kurkien huudon ajamana pellon reunaan.

Viherpeipponenkin pöristää kuin haalea kanarialintu kohti aution navetan päätyä.

Kurjet saavat huomiosta tarpeekseen, töräyttävät soinnikkaan trumpettihuudon ja hypähtävät ilmaan vuoronperään.

ULJAAT KURJET

Saan katsella huikean lentoesityksen, kurkien kaartaessa oikealta, itselleen sopivalta etäisyydeltä ohi.

Tien yli lennettyään ne suuntaavat kohti järven päätyä. Valtavat siivet leyhyävät kuin tuulimyllyssä.

Pitkä kaula keihäänä eteenpäin, pää ja terävä nokka kärkenä.

Katselen ihaillen uljaita lintuja ja mietin mistä tulee sanonta “paha kurki”.

Miksi kurjella on tuonen linnun maine?

Ehkä sen olemus on niin synkän harmaa ja ääni kohtalokas.

Nämä linnut eivät jää huomaamatta.

Kuljen vielä kauan silmissäni tuo näky ohi lentävästä kurkiparista. 


LUOPUMISEN LINNUT

Näen niiden lentävän tien yli oraspellon taakse, järven yli ja katoavan metsän hämärtyvään vihreyteen.

Näen siinä hetkessä myös sitä luopumista, josta kirjoitin edellisessä blogissani.

Irti päästämistä ja olemista omillaan, sillä mitä vielä on jäljellä.

Niiden tilaisuuksien käyttämistä, joita on olemassa ja niistä luopumista, jotka ovat jo menneet.

OLEMISESTA LUOPUMINEN

Luopumisen opetteluahan elämä on alusta loppuun asti. Omistamisen harha haihtuu aina ennen pitkää.

Kaikista ja kaikesta joutuu luopumaan. Omasta olostaankin, vaikka sen kerran löytäisikin ja vahvana kokisi.

Kokisi niin vahvana, ettei olisi riippuvainen toisten huomioimisesta olossaan.

Olisi vaikka ei kaikille olisikaan.

ELÄMÄ MAISTUI SUOMUURAIMELTA

Mietin omaa äitiäni ja alzheimerin tautia, jota hän on vuosia sairastanut.

Mietin keskusteluja, joita olemme paljon käyneet. Keskusteluja jotka usein menevät hänen kotiseudulleen.

Menevät luontevasti sinne lapsuuden kotiin, nuoruuden paikkoihin ja ihmisiin.

Ei useinkaan helppoihin hetkiin, mutta vahvasti elettyihin, tuoreina koettuihin olemisiin.

Aikaan, jossa oleminen oli kokemisen kautta elävää ja elämä väkevän makeaa, kuin suomuuraimen maku.

ELÄMÄN KOULU

Olen huomannut, että niissä muistoissa on ihmisen mieli pisimpään.

Niihin asuinsijoihin ja kokemuksiin ihminen palaa olemaan ja kokemaan.


Kokemaan sen olemisen aitouden, jonka kerran sai maistaa.

Nämä uudemmat muistot, olemisen kerrokset kuoritaan elämän koulussa ensin.

“KURIKKAKYMMEN”

Eräs lukijani kirjoitti lähestyvänsä jo “kurikkakymmentään”.

Hieno sana ja kuvaava, kuten vanhan kansan sanonnat aina ovat.

Alunperin sana kuvasi hevosen viimeistä ikäkautta, aikaa joka oli työjuhdan viimeinen vaihe.

Myös ihmiselle olisi hyvä saada kokea sellainen aika, ettei häntä ajettaisi vain loppuun.

Imettäisi tyhjiin ja heitettäisi sitten olemattomana syrjään.

Ihminenkin, omalla sarallaan työjuhta kaipaa sitä viimeistä lepovaihetta.

OIKEUS OLLA VAIN

Onhan se suuri olemisen oikeus ihmisen lopulta levähtääkin.

Levähtää ja olla vain, kun kaiken voimansa on saanut sopivasti käyttää.

Ei putoa tyhjänä kuorena olemattomuuteen ja uppoa unohdukseen. Voi viimeisen “kurikkakymmenensä” elää vaikka tuleville polville.

Kyllä täällä elämässä niin paljon on mikä meitä pitää ja sitoo aikaan.

Sitoo läheisiin, aikakausiin, ihmisiin ja tapahtumiin.

LUOPUMISEN KYPSYMISET

Irti päästäminen on kova koulu. Terveys niistä yksi pääaine.

Mennessään se irrottaa ihmisen usein normaalista elämänmenosta vie mukanaan monta muutakin asiaa.

Voi viedä olemisen oikeudenkin. Jättää tunteen, ettei ole enää mitään.

Silloin toivoisi, että osaisi ottaa ne luopumiset kypsästi tai ainakin kypsyä niihin.

Ilmeisesti on kuitenkin asioita, joista luopuminen on tuskaa loppuun saakka.

Toisinaan sairauden tehtävä voi ollakin niistä irrottaminen.

LUOPUMISEN KOULU

Sairaus yleensä panee ihmisen luopumaan jostain. Rajuimmillaan koko elämästä.

Sairaus on luopumisen koulu ja dystonia siinä koulussa yksi sairaus muiden joukossa.

Tappava sairaus se ei ole, mutta useimmat se invalidisoi jollain tavalla, selkeästi tai lievemmin.

Toiset pystyvät sairauden hoitojen avulla peittämään, jopa salaamaankin, mutta monille se on mahdotonta.

On opittava olemaan jollain tasolla vammainen.

On oltava olemassa sellaisena kuin on.

On luovittava ja luovuttava siitä mitä ei enää ole.

Siitä mikä kerran oli ja nyt lopullisesti menetti.


ON LÖYDETTÄVÄ UUSIA UOMIA

Minut dystonia on tähän mennessä pannut jo luopumaan paljosta.

Dystonia on salakavala sairaus. Se hivuttaa hiljalleen, nirhaa voimat ja irrottaa ennen luontevista asioista.

Olen kokenut selkeänä selviytymisen ehtona, että uutta on pitänyt keksiä menetetyn tilalle.

On löydettävä olemiseen uusia kanavia entisten tilalle.

On oltava kuin se ehtyvä puro, joka aina etsii uuden uoman.

Ja jännä kyllä, näyttää siltä, että uutta tuleekin aina luontevasti.

On vain oltava aistit avoinna ja valpas uusille mahdollisuuksille.

TÄLLE TIELLE OLI TULTAVA

Toisinaan tulee selkeä tunne, että näin sen elämän tulikin mennä.

Aivan kuin olisikin sillä tiellä mille piti kerran tulla.

On sillä, vaikka koskaan ei aikonut, puhumattakaan, että olisi halunnut.

Onneksi tällä tiellä on monta muutakin kulkijaa.

Tällä tiellä on kulkemassa ja oppimassa moni, olemassa ja tukemassa, vertaisiaan auttamassa.

LUOPUMINEN MAHDOTTOMAN EDESSÄ

Ajattelen niitä loittonevia kurkia, joita tieltä katsoin ja tajusin, että siinä on luopumisen symbolia.

On päästettävä irti siitä, mikä syö vain henkisiä voimia.

On irroitettava siitä mikä pitää kiinni ja kääntää katsomaan menneeseen.

On käännyttävä pois siitä, mikä pitää pois uudelta alulta.

Alulta, minkä elämä tarjoaa. On osattava luovuttaa mahdottoman edessä.

OLEMISEN SIETÄMINEN

Ymmärsin, että hain tätä ajatusta koko tekstin ajan ja kirjoitin itseni siihen sisälle.

Löysin sen mitä etsin koko tarinan ajan.

Löysin ja huomasin, että siihen kiteytyi ajatus olemisesta, tietämisestä ja olemisen sietämisestä.

Kiteytyi avaimia henkisiin lukkoihin.

Kiteytyi kuljetun polun pää ja menneen hyväksyminen.

Voimien käyttäminen uuteen alkuun.

Kannatti kirjoittaa loppuun asti.



6 kommenttia:

  1. VOi miten koskettavasti jälleen kirjoitettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selina!

      Tuntui hyvältä, kun pidit tekstistä. Olet itsekin niin aktiivinen ja monipuolinen bloggaaja. Luen usein tekstejäsi ja pidän omasta, raikkaasta tyylistäsi kirjoittaa.

      Minä kirjoitan usein aamuyöllä tai aamuvarhain. Pidän varhaisen aamun hiljaisuudesta, sisäinen ajattelu on vielä avoin ja tuore, päivä ei ole sitä muokannut.

      Siinä hetkessä tavoittaa joskus omia ajatuksia paremmin. Tosin jokaisen blogin jälkeen on tunne, ettei sittenkään osannut sanoa ihan sitä mitä tavoitti. Jäi jonkin eteen ja pohti miten sen kuvaisi.

      Ehkä siksi bloggaaminen onkin niin mielenkiintoista. Joka kerta jää uudelle ovelle.

      -harzu

      Poista
  2. Tekisi mieli sanoa jotakin, mutta ei vain jaksa. Vaikken nyt jaksa lukea tekstiäsi ajatuksen kanssa, niin nuo aforismit tarjoavat kuitenkin ainakin taiteena mielihyvää.

    Sanoit: "Tosin jokaisen blogin jälkeen on tunne, ettei sittenkään osannut sanoa ihan sitä mitä tavoitti. Jäi jonkin eteen ja pohti miten sen kuvaisi."
    "Joka kerta jää uudelle ovelle."

    - Odotan kovasti uuden oven avautumista.

    välläys, joka haluaisi päästä ajatusten siiville tämän vuoden sairauden sietämisestä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Kirjoittajana sitä on nöyränä tyhjän taulun edessä. On odotettava ovella, että teksti avautuu. Toisinaan voi kokeilla ovea ja lähteä matkalle, tutkia mitä avatun oven takaa löytää. Kirjoittaminen on tutkimusmatka omaan mieleen. Voi olla liian ankara itselleen, voi menettää itsekritiikin tai pelästyä ajatusta, että joku lukee tekstin.

      Bloggarin rima on omassa mielessä, kommenteissa ja lukijoissa. Rohkeus voi päättyä rimakauhuun. Tulee ajatus, että miksi joku lukisi tekstiäni. Tai, mitä sanottavaa minulla olisi, onhan niin hyviä kirjoittajia ja taitavia, oppineita bloggaajiakin. Onko minulla mitään sanottavaa heihin verrattuna?

      Siinä vaiheessa on hyvä muistaa, että jokainen ihminen on tarinan arvoinen, jokainen on oma tarinansa ja oma persoonansa. Yhtään samanlaista tarinaa ei löydy. Yhtään samanlaista kirjoittajaa ei löydy, jokainen on omalla tavallaan ainutlaatuinen tarina. Tarina, joka odottaa kertojaa.

      -harzu

      Poista
    2. Sinulla on harvinaisen paljon sanottavaa, ei vain sairaudesta vaan myös yleensä elämänkulusta. Minä en edes aina ehdi miettimään tarpeeksi sinun sanojasi, kun niitä on niin paljon. Aion lukea kertomuksesi tarkasti uudelleen. Hyvä, että saat tarintaakkoja kerrotuksi. Kaikki ovat kiinnostavia ja tervetulleita!
      ystäväsi välläys

      Poista
    3. Kiitos Ystäväni!

      Kauniit sanasi rohkaisivat minua paljon!

      -harzu

      Poista